Älä menetä toivoasi!

Lauantai 24.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Älä menetä toivoasi!

Olin ajatellut, että tämä blogi käsittelisi syntymättömän lapsen ihmisoikeuksia. Kävin nimittäin hiljakkoin keskustelun alan ammattilaisen kanssa, joka kertoi, että siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy, hän saa ihmisoikeudet. Sitä ennen hänellä ei ole oikeuksia, vain raskaana olevalla naisella on. Raskaana oleva voi esimerkiksi aika myöhäisessä vaiheessa ilmoittaa, ettei hänen mielenterveytensä kestä raskautta, ja tällöin synnytys käynnistetään (tämä tapahtuu siis synnytyssalissa). Toki lapsi lääkitään niin voimakkaasti, että harvoin nämä pienet ovat enää syntyessään elossa, joskus kyllä. Ette halua tietää enempää, enkä minä halua kirjoittaa. Ja tämä tapahtuu Suomessa, jossa vastasyntyneelle löytyisi varmasti hyvät adoptiovanhemmat.

Ajat ovat raskaat, enkä siis halunnut syventyä tarkemmin syntymättömän ihmislapsen olemattomiin ihmisoikeuksiin. Pohdiskelin, että tänä aikana tarvitaan enemmän kannustusta toivoon kuin paneutumista synkkiin aiheisiin. Siispä aloin miettiä, kuinka ihminen voisi säilyttää toivon kaiken toivottomuuden keskellä. Joku voi suuresti ahdistua tämänhetkisestä maailmanpoliittisesta tilanteesta, toista kalvaa tieto sairauksista, joku kamppailee perustoimeentulon kanssa, jollakin on opiskeluhuolia, ja lopulta mielen saattaa vallata ajatus, ettei mitään kannata tehdä, ei minkään asian vuoksi nähdä vaivaa, koska millään ei ole enää mitään merkitystä. Elämä on loppu.

1950-luvulla tiedemies ja professori Kurt Richter teki kokeita rotilla laittamalla ne vesisankoon. Aluksi rotat uivat vimmatusti, mutta parin minuutin kuluttua ne väsyivät, antoivat periksi ja hukkuivat. Richter toisti kokeen uusilla rotilla. Hän laittoi rotat veteen, mutta kun ne alkoivat väsyä uimiseen, hän otti ne pois vedestä. Sitten hän heitti samat rotat uudestaan veteen, ja ne jatkoivat uimista nyt paljon kauemmin, kunnes Richter pelasti ne jälleen. Kerta toisensa jälkeen rotat alkoivat uida uudestaan. Richterin mukaan jälkimmäiset rotat selviytyivät kokeesta, koska ne eivät menettäneet toivoaan. Ne luottivat siihen, että joku tulee pelastamaan ne, ja ne jaksoivat uida aina kauemmin ja kauemmin. Tiedemiehen suorittama koesarja oli julma, mutta lopputulos on selkeä, ja sitä voi soveltaa myös ihmisiin: Kun on toivoa, niin voimiakin löytyy.

Tapasin muutama päivä sitten ystäväni, ja tässä tapaamisessa oli voimakkaasti esillä uskon ja toivon näkökulma. Ystäväni pääsi vihdoin ja viimein Israelista käymään Suomessa sisaruksia ja vanhaa isää tapaamassa. Jo neljästi lennot oli peruttu, nyt viimeinkin tärppäsi. Tapasimme hoivakodissa, jossa ystäväni isä asuu, ja jossa käyn häntä usein tervehtimässä. Keskustelimme yli kaksi tuntia, välillä nauroimme makeasti, välillä meillä oli kyyneleet silmissä. Miten säilyttää toivon näköala sotivassa maassa, jossa pommihälytys voi tulla milloin vain, jossa tuttavien ja naapureiden sodassa taistelevat miehet ja naiset ovat kuolleet, jossa hermot ovat koko ajan kireällä, ainainen pelko takaraivossa?Ystäväni jaksaa hengellisen vakaumuksensa ansiosta. Hänen kristillinen uskonsa antaa hänelle luottamusta ja voimaa kohdata tulevaisuus, vaikka se on täynnä pelkoa ja epävarmuutta.

Olin noin 10- vuotias, kun isältäni leikattiin sappikivet. Pääsin tapaamaan häntä Oulun Diakonissalaitoksen sairaalaan, mutta jouduin odottelemaan jonkin aikaa ala-aulassa. Seinällä oli taulu, jossa luki:”Tänne tulevilla toivo, täällä olevilla lohdutus, täältä lähtevillä siunaus”. Teksti jäi mieleeni, olihan se niin lyhyt ja ytimekäs. Se lohdutti minua, joka olin huolissani isästä.

Olen usein miettinyt toisen maailmansodan aikana keskitysleireissä olleita vankeja. Tilastojen mukaan leireillä nimittäin tapahtui todella vähän itsemurhia. Miten ihminen on voinut sairaana, pahoinpideltynä ja nälkiintyneenä raahautua töihin joka päivä ilman, että hänellä on ollut minkäänlaista konkreettista toivoa siitä, että kaikki pahuus loppuu pian, ja että hän selviää?

Toivo on ihmisen elämän perusvoimavara ja suojaava tekijä, joka vaikeuksien keskellä auttaa suuntaamaan katseen eteenpäin. Toivo luo uskoa siihen, että tästäkin tilanteesta selvitään, vaikka kolhuja tulisikin. Jos tuntuu siltä, että itsessä ei enää löydy toivoa, kannattaa yrittää kääntyä toisen ihmisen puoleen. Yksi mahdollisuus ovat esimerkiksi eri yhdistysten apua tarjoavat puhelin- ja chat -päivystykset. Suosittelen myös ehdottomasti lukemaan Eddie Jakun (Abraham Jakubowicz 1920-2020) muistelmat, jotka hän julkaisi 100- vuotiaana nimellä ”Maailman onnellisin mies”. Kirja antaa toivoa ja näkökulmaa siihen, miten elämän haasteista voi selvitä, vaikka ne joskus tuntuisivatkin mahdottomilta.

Onko sureminen työtä?

Perjantai 20.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Onko sureminen työtä?

Lyhyen ajan sisällä tuttavapiirissäni on menehtynyt kolme henkilöä. Eräissä hautajaisissa totesimme ystäväni kanssa olevamme siinä iässä, jolloin hautajaiskutsuja tulee enemmän kuin kutsuja häihin, ristiäisiin tai vaikkapa syntymäpäiville. Näin elämä menee, ja tämän ajatuksen kanssa olen sinut.

”Mistä saisin voimia kestää tämän kaiken?” kysyi minulta jokin aika sitten juuri miehensä hautaan saattanut Eila. Hänen kysymyksensä pysäytti minut. Tiesin, että ystäväni taloudellinen tilanne oli kunnossa, ja että lapset perheineen huolehtivat hänestä hyvin. Myös omat siskot olivat olleet seurana, ja naapurista löytyi lenkkeily- ja kahvikavereita. Ja kuitenkin:”Mistä saisin voimia kestää tämän kaiken?”

Helsingin yliopiston psykiatrian laitoksen emeritusprofessorin Jouko Lönnqvistin mukaan suru on kokonaisvaltainen reaktio menetykselle. Sitä pitäisi käsitellä ja hoitaa suruna, eikä sitä kannata kiirehtiä hoitamaan esimerkiksi masennuksena. Aivojen kuvantamistutkimuksissa surun on todettu aiheuttavan aivotoiminnassa jonkinlaista poikkeavuutta, ja voidaankin sanoa, että suru muistuttaa psykologista kipua. Tämä voi näkyä myös monenlaisina fyysisinä oireina kuten esimerkiksi rintakipuina tai vatsavaivoina.

Tutkijat saattavat puhua surutyön erilaisista asteista ja vaiheista, mutta todellisuudessa jokainen menetyksen kohdannut kokee asiat yksilöllisesti, ja näihin tuntemuksiin vaikuttavat tietysti myös tunneside vainajaan ja monet kuolemaan liittyvät seikat.

Sanotaan, että joku tekee surutyötä. ”Työn tekeminen” on ilmaisu, joka kuvaa aktiivista toimintaa, eikä sureminen mielestäni ole sitä. Koska olen joutunut järjestämään kaikkien lapsuuden perheeni jäsenten hautajaiset, niin suremisestakin on tullut paljon kokemusta. Työtä se ei ole. Mitä se sitten on? Se on taakan kantamista. Sinun on raahattava mukanasi jotakin hyvin raskasta, jonka alle meinaat uupua, mutta poiskaan et voi sitä heittää. Taakka seuraa sinua mukanasi joka paikkaan: kaupan kassalle, ulkomaanmatkalle, juoksulenkille, ihan joka ikiseen paikkaan, ja se on mukana myös, kun elämä tuntuu välähdyksenomaisesti siedettävältä, kunnes muistat taas.

Sitten joskus tulee se päivä – ehkä monen, monen vuoden kuluttua siitä, kun läheisesi kuoli -, jolloin huomaat, että taakka on jo paljon kevyempi. Se on paikallaan, eikä se koskaan lähde pois, mutta se ei ole enää niin musertava ja ahdistava. Pystyt katselemaan ympärillesi jälleen uteliain silmin, voit keskustella ystäväsi kanssa pysähtymättä muistamaan kuollutta omaistasi ja huomaat, että elämä jatkuu sittenkin. Vaikka et olisi ikinä enää uskonut niin käyvän.

Sureminen ei ole työtä, se on mukautumista ja sen seikan hyväksymistä, että elämä ei ole enää koskaan samanlaista kuin ennen. Se voi kuitenkin olla hyvää elämää, erilaista, mutta silti hyvää.

P.s. Sivustolla puheet.net löydät Suomessa toimivien puhelin- ja verkkoauttajien yhteistiedot. Myös esimerkiksi seurakunnista voit saada keskusteluapua.

Surutyö vai käpertyminen onnettomuuteen

Tiistai 7.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Surutyö vai käpertyminen onnettomuuteen

Viime päivinä olen siivonnut kaappeja. Lapsenlapsi on muuttanut meiltä ensimmäiseen ihka omaan kotiinsa, ja minä siirtelen tavaroita paikasta toiseen. En ainoastaan siirtele, vaan heitän myös pois. Löysin vanhoja kalentereitani ja hetken niitä selailtuani päätin, ettei niitä enää tarvitse säilyttää. Erään vuoden kalenteriin olin liimannut edesmenneen teologian tohtorin Martti Lindqvistin kirjoittaman pohdiskelevan esseen kokoelmasta ”Pidot peilisalissa”, ja teksti on mielestäni niin satuttava, että haluan jakaa sen täällä.

Surutyö vai käpertyminen onnettomuuteen

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin törmään ihmisiin, jotka ovat elämänsä jossakin vaiheessa päättäneet, että heidän onnensa on onnettomuudessa. He ovat tulleet riippuvaisiksi pahasta olostaan.

Kummallista, mutta totta. Selityskin siihen löytyy.

Kun elämässä tulee vastaan kriisi, tuntuu kuin törmäisi kiviseinään. Spontaani reaktio tähän törmäyskipuun on vetäytyminen, meneminen suppuun ja sykkyrään. Samalla syntyy halu saada takaisin se, minkä on menettänyt, halu palata siihen hetkeen, jolloin painajainen ei vielä ollut alkanut.

Se ei kuitenkaan onnistu. Kriisi polttaa sillat takana. Entistä elämää ei voi saada takaisin. Eteenpäin veisi kyllä montakin tietä, mutta monet valitsevat pystyyn kuolemisen. Onnettomuuden hellimisestä tulee elämänsisältö. En kuulu mihinkään. En tarvitse ketään. En pyydä mitään. Päätän olla sivullinen omassa elämässäni.

Surutyön tarkoituksena on estää kroonistuva sykkyröityminen. Surutyö ei liity ainoastaan kuolemaan, vaan kaikkiin menetyksiin ja suuriin elämänmuutoksiin. Ihminen saa lahjaksi surun, jotta se aloittaisi hänen sisällään puhdistavan työnsä. Jos puhdistuminen saa tapahtua esteettömästi, suru kuluttaa oman voimansa loppuun. Elämä jatkuu.

Martti Lindqvist

Lapsen kuolema

Torstai 23.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Torniossa 2.1.1938

On jo uuden vuoden toinen päivä. Päiväkirjaan en ole kai mitään kirjoittanut sen jälkeen, kun Helsingissä marraskuussa. Kirjakin jäi kotiin. Nyt istun Lähetyshotellissa, kun Ilkka meni elokuviin. On ollut niin raskas joulun edellisaika, ettei ole voinut kirjoittaa. On ollut sellaisia kokemuksia, ettei olisi niitä jaksanut niin raskaiksi kuvitella. Koko marras- ja joulukuu olivat kuin painajaisunta. Ei ollut Pirkko jaksanut tulla vastaan, kun marraskuun 26. päivänä kotiin jouduin. Kovin iloiseksi hän kuitenkin pienistä lahjoistani tuli. Ja seuraavana aamuna hän oli jo kello 8 pystyssä. Hiukan jaksoi vielä kävelemässäkin käydä. Rakas, kultainen Pirkko! Muutaman kerran kävimme kävelemässä, mutta kun lunta tuli, niin oli turvauduttava kelkkaan. Siinä häntä lykkäsin. Sydäntä viilsi, kun voimat heikkenivät. Muutamana päivänä hänet oli jo kannettava kelkkaan. Sittenkin monena päivänä kelkkailimme ulkona, vaikka pitkään hän ei jaksanut. Joulukuun 9. päivänä Pirkko oli kai viimeisen kerran ulkona. Sen jälkeen hän oli sängyssä, ja joulua hän odotti niin äärettömän hartaasti ja pääsyä seminaarin kuusijuhlaan. Joulupäivällisen, joulukuun 12. päivänä hän halusi, mutta ei jaksanut syödä.

Raskas viikko joulukuun kahdennestatoista kahdeksanteentoista oli. Öisin valvontaakin. Pirkko heikkeni. Muutamana iltana, kai se oli joulukuun viidestoista, hän sanoi:” En tahdo enää muistaa iltasiunausta ja unohdin ja taas piti lukea alusta.” Luimme sitten yhdessä. Itkin, ja viiltävä, hirvittävä suru ja tuska täytti mielen. Niin luottavaisesti, kädet ristissä Pirkko luki:” Rakas taivaan Isä, siunaa pikku Seppoa, pikku Pirkkoa, pikku Ilkkaa, pikku Kyllikkiä, äitiä, isää, Turun väkeä ja Ylimäen väkeä ja kaikkia ihmisiä.” Kuin pikku lapsena ennen Pirkko luki. Seuraavana iltana teimme samoin, vaikka silloin oli raskas taistelo: Pirkko olisi halunnut seminaarin kuusijuhlaan. Hänet puettiinkin, nostin hänet keinutuoliin. ”Katso, jaksanhan minä, te pidätte minua liian heikkona, huonona. Pyydä lääkäri, että kysytään häneltä.” Ei Pirkko kuitenkaan lähtenyt. Itkin:” En voi sinua viedä, vaikka kuinka tahtoisin.” Seminaarin oppilaat kävivät Pirkon ikkuna alla laulamassa. Itkimme kaikki, Pirkkokin. Oli niin viiltävän raskasta. Ja koulun lopettamisen kiireet painoivat: perjantaina oli lasten kuusijuhla.

Niin tuli lauantai, joulukuun kahdeksastoista päivä, jolloin aamupäivällä oli vielä tunteja ja työkauden lopettaminen kello yksitoista. Sen jälkeen pääsin Pirkon luo. Kerroin hänelle vielä seminaarin ja harjoituskoulun kuusijuhlasta. Ja hän jaksoi vielä kiinnostuneesti kuunnella, mutta oli niin vaikea olo. Kello kahden tienoissa nostin hänet vielä keinutuoliin, jossa hän hiukan aikaa oli. Sitten nostin hänet takaisin sänkyyn. Ajatuselämä alkoi seota. ”Olkaapa hiljaa”, hän toisti monta kertaa kuin saadakseen jostain ajatusjohtumasta kiinni.

Tunnit menivät. Pirkko ei enää tajunnut puhetta, ei enää sitäkään, kun hänelle tuotiin maisteri Lahdensuon kukka ”parhaalle oppilaalleen”. Kello läheni viittä. Syvä, pitkä henkäys, toinen, ja Pirkko nukkui pois. Häntä ei enää ollut, hän oli ainiaaksi meiltä otettu. Yhtäkkiä niin hirvittävä tyhjyys täytti mielen, kuin koko elämä yhdessä hetkessä, kaikki sisältö olisi häipynyt. Väkivaltainen, raju, väkevä itku työntyi esiin, ja koko hetken hirvittävä tyhjyys purkausi tyhjiin sanoihin:” Voi, Pirkkoa ei enää ole! Pirkko otettiin!” Kuolema! Ei sitä tajua, ennen kuin se koskettaa näin läheltä. Ei edes isän kuolema ollut samaa. Sellainen hirvittävä tyhjyyden tuntu. Kuin koko elämä yhtäkkiä olisi häipynyt pois. Sellainen kokemus, johon ei ole mitään verrattavaa. Raskas, hirvittävän raskas oli joulukuun kahdeksannentoista päivän ilta.

Ote on kirjastani ”No heipudei!”. Pirkko (isäni sisko) kuoli kuusitoistavuotiaana keuhkotautiin, mutta hänen iloiset päiväkirjamerkintänsä kertovat rohkeasta ja reippaasta tytöstä, joka jaksaa uskoa hyvään tulevaisuuteen. Kirjassa vuorottelevat Pirkon ja hänen isänsä Viljo Törmälän (ukkini) päiväkirjamerkinnät sekä ajankuvaus.

Kirjan voi tilata yhteydenottolomakkeella tai sähköpostilla: www.pirkkojurvelin.com. Hinta on viisi euroa sekä postikulut, Oulun alueella kirja toimitetaan suoraan postilaatikkoon ilman lähetyskuluja.

Miksi suru säilyy?

Sunnuntai 23.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Miksi suru säilyy?

Olimme viimeisillä juhannusostoksilla mieheni kanssa, kun tapasimme sattumalta pariskunnan, jonka tunnemme entiseltä asuinpaikkakunnaltamme. Tervehdimme, juttelimme niitä näitä, ja minä olin jo lähdössä jatkamaan matkaa kun huomasin, että mieheni keskusteli edelleen tuttavapariskunnan miehen kanssa. Siis minunkin oli vielä jäätävä.

- Tiedätkö, että meiltä kuoli lapsi tasan vuosi sitten? Tuttavani oli aloittanut keskustelun uudestaan. Muistin etäisesti kuulleeni asiasta: kyseessä oli 14- vuotias poika, joka oli sairastunut äkillisesti ja kuollut muutaman päivän kuluttua sairaalassa kenenkään voimatta auttaa. Kuolinsyy oli ollut laskimotukos, täysin käsittämätön selitys nuoren pojan menehtymiseen.

- Siitä on vuosi aikaa, ja ihmiset luulevat, että suru alkaa olla ohi, voitettu. Ystävät eivät enää kysele, enkä minä halua koko ajan valittaa. Joskus tekisi mieli mennä jonnekin ja huutaa, mutta en tee sitä. Toisinaan auttaa jo se, että tiedän, että voisin huutaa. Kyyneleet valuivat naisen kasvoilta.

Vasta vuosi. Puhuimme pitkään ja ymmärsimme toisiamme hyvin. Ei raskaasta surusta voi toipua entiselleen. Se kulkee mukana, vaikuttaa elämämme valintoihin, estää jotakin tapahtumasta, ehkä sallii toisen asian. Elämä ei ole enää koskaan sama. Siihen on tyydyttävä ja siihen tyytyy, ja sen täytyy riittää.

- Meidän elämämme ajanlasku alkoi uudestaan siitä, kun poikamme kuoli.

Ymmärsin hyvin, näin on.

Eräs vanhempi sukulaismies jäi leskeksi. Kun otimme osaa hänen suruunsa, mies tokaisi:

- Ei tuota kannata surra! Kun lasiastia putoaa lattialle ja menee rikki, niin mitä tuota tyhjää murehtimaan. Tämä on sama asia.

Näinkin saa ajatella, tietysti. Vuoden kuluttua mies oli avioitunut uudelleen.

Elämässä on paljon huippukohtia: ylioppilasjuhlat ja valmistujaiset, naimisiin meno, lasten syntymät, monenlaiset iloiset juhlat perheen ja ystävien kesken, upeat kulttuuri- ja luontoelämykset, mahtavat ja poikkeukselliset ulkomaanmatkat, Lapin ääretön hiljaisuus ja musiikin mukaansa tempaava pauhu konsertissa. Caminito del Reyn vaellus, kävely Kiinan muurilla, käynti pyramidissa Egyptissä, loisteliaat moskeijat, toinen toistaan vaikuttavammat kirkot, kuinka paljon ihania elämyksiä ja onnen ja ilon tunteita maailma tarjoaa! - Ja kuitenkin ainoa, mitä ihminen kantaa mukanaan koko ajan on suru.

Jos etsii netistä tietoa sanoilla suru, ilo ja onni, niin suru-sana antaa todella paljon hakutuloksia. Ilo ja onni kuitataan lähes yksinomaan wikipedian sanaselityksellä. Minulle selviää, että suru voi aiheuttaa somaattisia sairauksia, työkyvyttömyyttä, puhumattakaan masennuksesta ja jopa kuoleman. En kuitenkaan saanut selville, miksi suru säilyy. Miksei se suuri ilo, jonka koemme jossakin yhteydessä, kulje jatkuvasti mukanamme, kannattele meitä päivästä toiseen? Miksi meidän pitää muistuttaa itsellemme, mitä kaikkea hyvää meillä on ollut ja on? Surusta ei tarvitse koskaan muistuttaa, se on.

Uskoisin, että surun fyysisiä vaikutuksia aivotoimintaan on tutkittu. Mitä tapahtuu aivoissamme, kun koemme itsellemme tärkeän henkilön kuoleman? Miten se muuttaa aivojemme toimintaa, miten se näkyy siellä? En tiedä, mutta uskon, että suru jättää sellaisia pysyviä jälkiä fysiikkaan, ettei niitä voi korjata.

Ja sitten on tämä psyyke: joku suree vähemmän, joku voi menehtyä suruunsa. Ja sitten on myös tämä pakko: Sota-aikoina perheestä saattoi menehtyä useampi henkilö, mutta oli pakko jatkaa eteenpäin, pakko. Muutama vuosikymmen sitten Suomessa kuoltiin keuhkotautiin – useampi lapsi ja nuori perheestä saattoi menehtyä – sekä vatsatauteihin. Silloinkin oli selvittävä, ehkä kerta toisensa jälkeen jatkaa elämää. - Jouduin gradutyötäni varten selvittelemään keskiajan Saksan oloja. Kävi ilmi, että lapsikuolleisuus oli todella yleistä (kuten kaikkialla muuallakin tuohon aikaan), ja se vaikutti vanhempien kiintymyssuhteisiin lapsiaan kohtaan. Ei kannattanut rakastaa, koska lapsi ehkä kuitenkin pian kuolisi. Muistelen nähneeni tuolta ajalta maalauksia, joissa lapset on puettu aikuisten vaatteisiin. Tuli mieleeni, että haluttiinko itsekään asiaa tiedostamatta saattaa lapsi nopeasti kohti aikuisuutta, jolloin kuolemanvaara olisi pienempi.

”Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.

Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.

Nuku tähti helmassa päivän.”

(E. Leino)

Miltä sinusta tuntuu?

Sunnuntai 28.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Miltä sinusta tuntuu?

Istuimme nuorimman tyttäreni kanssa kotona kahvipöydän ääressä, ja hän halusi kuulla, mitä hänen entiselle naapurilleen kuuluu. Tämä naapuri – nimitettäköön häntä vaikka Marjaksi – on muutama vuosi sitten sairastunut Alzheimerin tautiin. Marja on ollut minun rakkain ystäväni jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Me olemme jakaneet elämämme ilot ja surut, nauraneet makeasti toistemme jutuille ja lohduttaneet silloin, kun ystävä on ollut apealla mielellä.

- Miltä sinusta tuntuu? kysyi tyttäreni.

- Oli aivan kauheaa kuulla Marjan diagnoosi. Tuntui – hyvin itsekkäästi – siltä, että minulta ollaan ottamassa jotakin pois. Huoli oli myös suuri. Miten käy sairauden edetessä? Kuka hoitaa, sillä vanha aviomies ei varmasti jaksa loputtomiin.

- Miltä sinusta tuntuu nyt?

- Nytkö? Kolmen vuoden päästä diagnoosista? Minun täytyi pysähtyä miettimään. - No, kaikkeenhan tottuu. Jos ihminen ei pystyisi sopeutumaan erilaisiin tapahtumiin elämässään, niin vaikeaksihan oleminen kävisi. Me olemme yhä rakkaat ystävykset. Keskustelu on pinnallisempaa kuin aikaisemmin, paljon aikaa menee nimien ja tapahtumien hakemiseen, ja siihenkin olen tottunut, että läheskään kaikki ne asiat, joita Marja kertoo, eivät pidä paikkaansa. Onneksi perhe pitää käytännön asioista hyvää huolta.

Kun tyttäreni oli lähtenyt, mieleeni tuli, että olin ilmeisesti keskustellut sosiaalityöntekijän kanssa. Hän, nuorin lapseni, valmistuu sosionomiksi ensi syksyn viimeisen harjoittelun jälkeen, ja mielestäni ammatinvalinta näkyi keskustelussamme.

Me emme yleensä kysy, miltä keskustelukumppanistamme tuntuu. Se on hyvin henkilökohtainen, jopa osittain pelottava kysymys. Me kysymme: Mitä kuuluu? Kuinka menee? Näihin kysymyksiin pystyy jokainen vastaamaan sen kummemmin miettimättä: Mikäpä tässä. Ihan jees. Siinähän se. Ei mitään uutta.

Miltä sinusta tuntuu? - Tuohon kysymykseen ei ole valmista vastausta, sitä joutuu pohtimaan. Joskus on tilanteita, jolloin siihen ei haluaisi vastata ollenkaan. Kun siskoni kuolemasta oli kulunut vajaa vuosi, ja hänestä kirjoittamani kirja ”Lapseni kuin nukke” oli ilmestynyt, eräs henkilö otti minuun yhteyttä. Hän halusi ostaa kirjan ja myös tavata minut, keskustella kanssani. Nainen kertoi tunteneensa siskoni joskus työn kautta, minä en häntä tuntenut. Toimitin kirjani hänelle, mutta en koskaan tavannut häntä. En voinut, en pystynyt, en jaksanut. En ollut vielä niin toipunut, että olisin voinut keskustella omista tunteistani tai tämän vieraan tunteista ja muistoista. Kuten tyttärelleni silloin sanoin: ”En halua olla kenenkään terapeutti, tarvitsisin itsekin terapiaa.” Nyt on toisin. Jos tämä henkilö ottaisi minuun nyt yhteyttä, voisin tavata hänet. Voisin vastata kysymykseen: ”Miltä sinusta tuntuu?”rauhallisesti ja totuudenmukaisesti. Mutta vasta nyt, viisi vuotta siskoni kuoleman jälkeen.

Eräs joulu vuonna 1937

Perjantai 14.12.2018 - Pirkko Jurvelin

Perjantaina 17.12.-37, kello on kai 17

”Nyt on parhaillaan seminaarin harjoituskoulun pikkujoulu. En mennyt sinne, etten väsyisi. Lapset saavat siellä jotakin hyvää itselleen. Tänä aamuna oli isä kiittänyt rukouksissa (aamuhartaudessa) minun edestäni lauluista, joita illalla lauloivat ikkunan takana.

Lyseolla Seppo oli saanut 12 korttia. Hän oli ollut laulamassa myös. Isältä Seppo oli saanut suklaalevyn ja keneltä lie sievän rasian, jossa oli sievät kihlasormukset, jotka oli syönyt heti.

Ilkka oli saanut useampia kortteja. Isältä oli myös suklaalevy Ilkalle. Kun lähetin muutamille tytöille Ilkan mukana kortin, olivat he kiittäneet.

Alan syödä heti, kun olen niin kauhean hidas. En voinutkaan syödä klimppisoppaa, kun alkoi yskittää. Täytyy syödä sitruunakeittoa maidon kanssa.

Ilkka tuli nyt koulusta. Lyseolla on vielä huomispäivänä koulua. Ahon ja muut tytöt olivat panneet toisilleen jouluhyvää, suklaata ym. Silkkipuvut päällä, kai ne vanhat.

Tällä viikolla on elokuva ”Laila”, pääosassa Aino Taube. Se on Lapin kuvaus. Varmasti ihana, mutta en tietysti voi mennä. No sama sille. Alan kai nukkua, vaikka Olga mököttää, kun en syö. Isä on luvannut nukkua, ja minä nukun. Nyt on kello jo 17, ja varmaan pian tuo juhla loppuu.

Äsken tuli ”Kotilieden joulu”. On paljon asiaa. Täytyy lukea illalla tai aamulla loppuun lehti, kun jäi lukematta muutamia kertomuksia ja juttuja. No, nyt joutuin vain nyt Nukku - Matin luo. Näkemiin!”

Tämä oli 16-vuotiaan Pirkon viimeinen päiväkirjamerkintä. Tasan vuorokauden kuluttua hän uupui lopullisesti sairastettuaan tuberkuloosia puolitoista vuotta. Kahden vuoden kuluttua myös isosisko Kyllikki kuoli samaan sairauteen. Viljo-isä kirjoittaa Kyllikin vielä sairastaessa: ” Pirkko vietiin, ja nyt häämöttää jo Kyllikillä sama kohtalo. Koko kesän on hän yhtämittaisessa kuumeessa maannut. Ei sitä voi kovin kauan kestää. Tasan kuukauden oli Kyllikki Päivärinteellä, mutta ei mitään apua ollut sielläkään enää, hyinen kehoitus vain: tulla kotiin. On niin hirvittävää, niin katkeraa. Miksi minun kotiani sellainen tuho raastaa? Olen rakastanut lapsiani, olen heidän parastaan ajatellut. Miksi emme saaneet heitä pitää? Se kysymys yhä tuskaisena täyttää mielen. Kun saisikin joskus selvyyden: missä on syy? Miksi se kurjuus meille? Tämä epätietoisuus on raastavinta, vaikka siihen täytyy alistua. Miksi elämän pitää olla niin raskas?

Viljo-isä kertoo Kyllikin viimeisistä hetkistä päiväkirjamerkinnässään 24.11.-39: ”Niin raskasta aikaa, vaikka hän itse oli rauhallinen, luottavainen, rohkea. Ei koskaan tyytymätöntä sanaa hänen huulilleen tullut, ei katkeraa syytöstä tai valitusta. Tyynesti hän odotti kohtaloaan. Viimeinen viikko oli niin jännittävä. Koko kansan rakkaan isänmaan yllä uhkaavat pilvet syntyivät. Lokakuun 13. päivä alkoi liikekannallepano, koulu loppui, ja seminaarista ruvettiin laittamaan sairaalaa. Jo pelättiin, että on kokonaan siirryttävä pois. Kyllikkikin suri sitä. Ehkä kova jännitys Kyllikkiä rasitti. Jokin vaikea hetki ehti olla, kolmisen vuorokautta heikompana, mutta sitten ihana loppu: ”Nyt minä lähden,” hän sanoi. Kaikki kokoonnuimme hänen ympärilleen. Viimeksi Ilkalle puhui: ”Pyri eteenpäin, yritä, ole ahkera.” Siihen hyytyivät sanat. Kädet minun käsissäni Kyllikki lähti parempaan elämään.”

Näitä päiväkirjoja lukiessani olen monesti miettinyt sitä, kuinka ihminen pystyy koskaan toipumaan näin raskaista kokemuksista. Ukkini kirjoitti useaan otteeseen siitä, kuinka työ on ollut hänelle merkityksellistä (Viljo Törmälä oli Tornion seminaarin rehtori). ”Elämä olisi ilman työtä liian raskas, ilman työtä ei surua kestäisi”. On hyvä, että ihminen löytää jonkin keinon selvitä edes päivä kerrallaan. Se riittää.

Kohtaamisia

Maanantai 27.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Nainen tuli luokseni, puristi kättäni ja sanoi: "Kiitos." Hän oli edellisenä päivänä ostanut kirjani "Lapseni kuin nukke"ja lukenut sen illan aikana. Teksti oli koskettanut häntä syvästi, sillä hän kertoi itse kokeneensa samantapaisia asioita omassa perhepiirissään.

"Lapseni kuin nukke" kertoo lapsuudenperheestäni ja erityisesti sisareni, lahjakkaan, iloisen lapsen kohtalosta. Tästä ulospäin suuntautuneesta herttaisesta pikkutytöstä kasvoi ylisuorittaja, anorektinen nuori. Kirja päättyy siskoni kuolemaan, joka tapahtui muutamaa päivää ennen kuin muutin Espanjaan puoleksi vuodeksi.

Juuri tämä kirja on tuonut luokseni ihmisiä, jotka ovat halunneet jakaa omat kokemuksensa kanssani. Joku on tullut jututtamaan minua kahvilassa, toinen on lähettänyt sähköpostia. Olen kokenut nämä kohtaamiset lohdullisina ja rakentavina. -  "Kirjasi oli hyvä, en olisi uskonut." Mies jatkoi sanojaan selitellen: "Aihe on vaikea. Olet saanut kertomukseen kaikesta huolimatta rauhallisen tunnelman, surulla ei ole mässäilty."

Helmikuussa esittelin kirjaani Fuengirolassa Suomalaisen seurakunnan naistenpiirissä. Kuulijoita oli paljon, keskusteluakin syntyi, monen silmissä oli kyyneleitä. Jälleen kerran sain kokea sen, etten ollut asioitteni kanssa yksin.

Sanotaan, että kirjoittaminen on terapiaa. Minä olen todennut, että myös lukeminen voi olla sitä.