Kun sanoja ei löydy

Sunnuntai 5.3.2023 - Pirkko Jurvelin

Kun sanoja ei löydy

Ystäväni sai keskenmenon hyvin kauan aikaa sitten. Hänen äitinsä haki hänet sairaalasta, ja yritti löytää sopivia sanoja lohduttaakseen tytärtään. ”Tulee vielä uusia lapsia,” äiti oli sanonut. ”Mutta minä olisin halunnut juuri tämän lapsen, jota olen odottanut,” ystäväni sanoi. Äiti oli oikeassa siinä, että nuori nainen sai vielä muita lapsia, mutta tuossa tilanteessa hän ei ehkä ollut osannut halustaan huolimatta valita lastaan lohduttavia sanoja.

Olin hautajaisissa. Nuori perheenäiti oli kuollut, perheenisä jäi huolehtimaan yksin lapsista. Papin puhe oli hyvin kristillinen ja etäinen, ja odotin, milloin hän sanoo omaisille lohdutuksen sanoja heidän suuren menetyksensä johdosta, milloin hän lämmöllä muistelisi poisnukkunutta vaimoa ja äitiä. Niitä sanoja en kuullut. Ehkä papin puhetyyli oli yleensäkin tuollainen asiallinen, hieman ulkoapäin tilannetta tarkasteleva, en osaa sanoa. Minulle jäi puheesta tyhjä olo.

Asiantuntijoiden mukaan jokainen ihminen kohtaa joskus elämässään psyykkisen trauman (järkytyksen) aiheuttavan tapahtuman. Kun traumaattinen asia ylittää ihmisen sietokyvyn, hän ei enää kykene käsittelemään tapahtumaan liittyviä ajatuksia ja tunteita, ja hän alkaa oirehtia. Tyypillisiä trauman aiheuttajia ovat esimerkiksi väkivallan kokeminen (raiskaus, pahoinpitely jne), joukko-onnettomuudet, sotatilanne, oma tai läheisen sairastuminen, kuoleman, murhan tai itsemurhan kokeminen lähipiirissä ja raskaat kokemukset ihmissuhteissa tai työelämässä.

Unihäiriöt, masentuneisuus, ahdistuneisuus ja persoonallisuuden muutos kertovat siitä mahdollisuudesta, että henkilö on kokemansa vuoksi traumatisoitunut.

Isovanhempani menettivät kaksi lastaan keuhkotaudin seurauksena. Nuorempi tyttö oli vasta 16- vuotias kuollessaan kotona, ja vanhempi tytär sairastui vain hiukan myöhemmin. Hän oli kuollessaan 20- vuotias. Perheeseen jäi kaksi poikaa. Näiden kuolemantapausten jälkeen isoäitini sairastui pian ”sydäntautiin”, johon hän menehtyi myöhemmin, ja voidaankin sanoa, ettei hän jaksanut enää elää. Isoisäni meni myöhemmin uudestaan naimisiin, mutta muisteli rakkaudella edesmenneitä tyttäriään. Hän kirjoitti päiväkirjaansa toivovansa, että ”saisi vielä joskus tytön”. Valitettavasti hänen haaveensa ei toteutunut.

Äitini ja isäni joutuivat luopumaan kahdesta poikalapsesta näiden ollessa vajaan vuoden ikäisiä. Molemmat olivat syntyessään terveitä, mutta sitten ilmestyi vatsavaivoja, ja lopulta sairaalabakteeri surmasi ainakin nuoremman veljeksistä. Miten tuollaisesta traumasta voi toipua? Äidin kohdalla voisi näin jälkikäteen sanoa, että hän suojeli itseään siten, ettei näyttänyt tunteitaan ja teki paljon töitä. Isä, jolla oli takanaan myös raskaita sotakokemuksia, selvisi lasten menetyksistä ehkä paremmin – siltä ainakin näytti ulkoisesti. Työn ohella hän purki energiaansa monenlaisiin harrastuksiin ja menoihin. Hän piti itsensä liikkeessä.

Isovanhempieni keuhkotautiin menehtyneet tytöt ja meidän perheen vauvaveljet on haudattu samaan hautaan. ”Isoäiti tahtoi näin”, selitti äiti minulle kerran.

Trauman kokenut ihminen jää henkiin, mutta hän on muuttunut, ja se näkyy hänen elämässään. Joku jatkaa kuitenkin elämäänsä kaikesta huolimatta eteenpäin, unelmiaan toteuttaen, kun taas toinen pysyy kyllä hengissä, mutta on sisäisesti kuollut. Terapia on keino, josta useimmat saavat jonkinlaista helpotusta oloonsa ja ehkä myös toisenlaisia näkökulmia elämäänsä. Myös keskustelut läheisten ja ystävien kanssa voivat olla avuksi, sillä jo se, että joutuu sanoittamaan raskaan olonsa, voi helpottaa.

Toivon, että trauman kokeneet kohtaavat näissä tilanteissa ihmisiä, joilla on taito löytää oikeita sanoja. Joskus auttaa ymmärtävä hiljaisuus, käden puristaminen, läsnäolo, tieto siitä, että joku on tässä sinua varten.

Lyhytterapia

Lauantai 4.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Lyhytterapia

Luin Kotimaa-lehden verkkosivuilta uutisen, jonka mukaan Tampereen seudun nuoret voivat saada maanantaisin kello kymmenen ja viiden välillä lyhytterapiaa Tampereen Vanhassa kirkossa. Walk in- palvelun taustalla ovat Tampereen seurakuntayhtymä, Kirkkohallitus ja ehkäisevää huumetyötä tekevä järjestö YAD (Youth Against Drugs). Palvelua tarjotaan 16-30-vuotiaille, ja avun tarvitsija voi tulla paikalle ilman ajanvarausta. Palvelu on ilmaista ja anonyymia, ja nuori voi tulla tapaamaan terapeuttia useamminkin.

Idean takana on Kirkkohallituksen kasvatuksen asiantuntija Mikko Mäkelä, joka oli ollut maaliskuussa kuuntelemassa yhdysvaltalaisen professorin Monte Bobelen luentoa. Bobele oli kertonut niistä hämmästyttävistä tuloksista, joita Kanadassa oli saatu yhden kerran ratkaisukeskeisissä terapiatapaamisissa.

Kiinnostuin Bobelen tutkimustuloksista ja yritin haeskella miehestä tietoa. ”When One Hour Is All You Have: Effective Therapy for Walk-In Clients” (”Kun sinulla on vain yksi tunti aikaa: Tehokasta terapiaa ilman ajan varausta tuleville asiakkaille”, kömpelö käännös, mutta parastani yritin). Kirja kiinnosti kovasti, mutta kun huomasin, että pehmeäkantinen painos maksoi 53 e, se laimensi intoani. Professori Bobelesta sain selville sen verran, että miehellä on monta tutkintoa ja työsarkaa, paljon saavutuksia ja intoa jatkaa ja jakaa oppimaansa vielä eläkeiässäkin.

Miksi tämä teema kiinnostaa minua? Viime viikolla istuin Oulun seudun omaishoitajien hallituksen kokouksessa sekä myöhemmin vapaaehtoistyötoimikunnan kokouksessa. Jälkimmäisessä toin esiin ajatukseni siitä, että yhdistys voisi tarjota omaishoitajille ilmaista, satunnaista terapiapalvelua. Oulun seudun omaishoitajat ry tarjoaa ilmaista lakimiespalvelua jäsenilleen kerran kuussa. Ajat ovat lyhyitä, mutta hyvin käytettynä näistä kohtaamisista on suuri apua omaishoitajalle hänen vaikeassa tilanteessaan. Kesällä käymäni tunnekurssi avasi jonkin solmun sisimmässäni, ja tajusin, että joku muu voi ymmärtää minua paremmin kuin minä itse. Pohdiskelujen tuloksena tein ehdotukseni yhdistykselle, ja vasta sen jälkeen luin tämän artikkelin, joka tuki omaa näkemystäni. Aikamoinen sattuma! Ilokseni olen saanut sellaista viestiä, että lyhytterapiapalvelu – tai kutsuttiinpa sitä millä nimellä tahansa – on otettu vakavaan harkintaan. Intoa asian toteuttamiselle on, puuttuu vain...rahoittava taho.

Elämäni paras lyhytterapiakokemus on niiltä ajoilta, jolloin olin yhdeksänvuotias. Luoja on lahjoittanut minulle aika rajoittuneen omatunnon. Istuin koulussa pulpettini ääressä, ja mieleeni tuli ajatus, että olikohan se ihan oikein, kun olin höpötellyt ja naureskellut minua vähän vanhempien poikien kanssa edellisenä päivänä (voi, hyvänen aika!). Pyörin tuolillani vaivaantuneena, kunnes viittasin ja pyysin opettajalta lupaa käydä vessassa. Luvan saatuani kipitin koulun käytävää pitkin isäni luokan ovelle ja koputin. Kurkistin sisään ja vinkkasin isälleni, joka oli pitämässä oppituntia. Isä tuli ja ihmetteli, mikä minulla oli hätänä. Asiani kuultuaan hän hymyili iloisesti ja sanoi:”Höpö, höpö, menehän nyt luokkaan.” Kyllä minulla oli kevyt olo, kun terapeuttini oli osannut sanoa juuri oikeat sanat.

Hyvä ystävä voi olla se paras terapeutti, tästä minullakin on kokemuksia. Toisaalta ystävä ei kykene kaikkeen, hänelle ei voi lastata kaikkia suruja, ongelmia ja onnettomuuksia, häneltäkään ei saa vaatia liikaa, eikä hänellä ole terapeutin koulutustakaan.

Tämä lyhytterapia-asia on minulle uusi, mutta eihän se ole oikeasti ollenkaan uusi. Monilla nettisivustoilla tarjotaan kyseistä palvelua (hinnat keskimäärin 70 e/h), joten tällainen mahdollisuus on olemassa kaikille siitä kiinnostuneille, kohtuullisen varakkaille henkilöille. Voi vain olla aika kova kynnys ruveta varaamaan itselle kallista terapia-aikaa ammattilaiselta, jonka osaamista on vaikea arvioida etukäteen.

Jospa joskus tulevaisuudessa koittaa se päivä, jolloin apteekeista löytyy walk- in- terapiapiste. Nyt tämä ajatus tuntuu kovin utopistiselta, mutta ehkä se ei kuitenkaan ole sitä. Mietin vain, että mitähän asiasta tuumaavat apteekkarit, kun kalliit lääkkeet jäävät tarpeettomina hyllyihin?

Voiko elämästä selvitä järjissään?

Sunnuntai 16.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Voiko elämästä selvitä järjissään?

Lainasin pari päivää sitten kirjastosta Tommy Hellstenin ja Tiina Tuomikosken toimittaman teoksen ”Lentoon, Muutokseen suostumisen voima”. Se sisältää kahdeksan ihmisen kertomukset omasta elämästä ja siitä käänteen tekevästä muutoksesta, jonka he ovat kokeneet terapian aikana. Heillä on yhteinen tausta Ihminen tavattavissa – koulutusohjelmassa, jonka on perustanut T. Hellsten.

Ehdin lukea ensimmäisenä iltana vain muutaman sivun, vain yhden ihmisen tarinan, joka ei oikeastaan ollut sinällään mitenkään erikoinen. Eihän ole valitettavasti kovinkaan harvinaista, että lapsen vanhemmat ovat ylisuorittajia, jotka rentoutuvat alkoholin parissa keskenään riidellen. Tällaisessa ympäristössä kasvaessaan lapsesta tulee helposti suorituskeskeinen, vanhempiaan miellyttämään pyrkivä ja ristiriitoja kaihtava. Myöhemmin tämä saattaa näkyä esimerkiksi läheisriippuvuutena, omien tarpeiden syrjään sysäämisenä, uhrautumisena ja uhriutumisena.

Luin siis vain yhden luvun, mutta kun heräsin kahden aikaan yöllä (ei mitenkään harvinaista), lukemani pyöri päässäni, enkä pystynyt nukahtamaan uudelleen. Mietin ja pohdin. Totuushan on se, että joka ikinen ihminen joutuu kohtaamaan elämässään ikäviä asioita. Joku onnekas saattaa selvitä kohtuullisen vähällä, mutta hyvin moni meistä kokee raskaita tapahtumia: lähiomaisen sairastuminen ja kuolema, oma vakava sairaus, onnettomuuden uhriksi joutuminen, alkoholismi, huumeiden käyttö, väkivalta, muutamia mainitakseni.

Kun ajattelen isäni ja ukkini sukupolvia, niin traumoja aiheuttavia asioita oli vielä paljon enemmän. Sota ja esimerkiksi sairaudet, joihin ei ollut vielä parantavia lääkehoitoja (mm. tuberkuloosi), tappoivat ihmisiä kertaiskulla tai hitaasti hivuttaen lähimmäisten seuratessa vierellä. Kuinka tuollaisissa tilanteissa voi olla traumatisoitumatta? Kuinka tuollaisessa tilanteessa voi pysytellä selväjärkisenä? Voiko edes?

Pohtiessani tuttaviani, ystäviäni, satunnaisesti kohtaamiani ihmisiä, nuoria ja vanhoja, he vaikuttavat ulkonaisesti hyvin tavallisilta, ”normaaleilta”. Miten he ovat selvinneet tai selviävät vaikeuksistaan niin, ettei se näy ulospäin?

Ukkini oli todella lämmin, hyväsydäminen henkilö. Hänestä voi sanoa myös, että hän oli kiltti ja teki enemmän kuin parhaansa työnsä ja yhteisönsä eteen. Hän oli kuitenkin joutunut taistelemaan sisällissodassa ja myöhemmin seuraamaan vierestä, kuinka hänen kaksi rakasta lastaan menehtyi hitaasti keuhkotautiin. Miten hän selvisi traumatisoitumatta? Ei hän selvinnytkään, mutta hän osasi piilottaa hyvin kokemansa ahdistuksen ja tuskan. Olen tutustunut erilaiseen ukkiin hänen päiväkirjojensa kautta. Lähes jokaisessa kirjoituksessa hän korostaa työn merkitystä. Vielä eläkkeellä ollessaan hän kertoo haluavansa tehdä töitä, koska se on hänen elämänsä tärkein sisältö. Hyvin usein ukki kirjoittaa myös masennuksestaan ja suree huonoa oloaan, koska se estää häntä (hänen omasta mielestään) toisinaan paneutumasta työntekoon täysin voimin.

Jatkaessani tätä tekstiä, olen saanut luettua lainaamani kirjan loppuun. Lukiessa tuli mieleeni keskustelu, jota kävin aikuisten lasteni kanssa. Aiheena oli terapiassa käynti, ja eräs lapsistani sanoi:”Olisi ihanaa päästä terapiaan!”Me kaikki myönsimme, että niin olisi.

Eräs tuttavani kertoi omista terapiakäynneistään. Olin hiukan yllättynyt siitä, että hän otti asian esille, ja keskustelusta tulikin hyvin kiinnostava. Hän koki saaneensa paljon apua ja tukea omien ongelmiensa selvittelyssä ja sanoi, että keskustelu ammatti-ihmisen kanssa hyödyttää jokaista.

Voiko elämästä selvitä järjissään? Haluaisin sanoa, ettei tietenkään voi, mutta se ei pitäisi paikkaansa. Kokemukset muokkaavat meitä, mutta me olemme perusolemukseltamme kuitenkin erilaisia. Traumatisoiva kokemus voi vaikuttaa herkempään koko tämän loppuiän, joku toinen selviää vähemmällä, ja lopulta kokemuksesta saattaa tulla jopa vahvuus. Samat geenit ja sama ympäristökään ei takaa sitä, että yhden perheen lapset ovat samanlaisia. Toinen saattaa uupua jo nuoruudessa, toinen porskuttaa voimiensa tunnossa loppuun asti. Eri asia on sitten se, mitä vahvan ihmisen sisimmästä lopultakin löytyy.

Kohtaamisia

Maanantai 27.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Nainen tuli luokseni, puristi kättäni ja sanoi: "Kiitos." Hän oli edellisenä päivänä ostanut kirjani "Lapseni kuin nukke"ja lukenut sen illan aikana. Teksti oli koskettanut häntä syvästi, sillä hän kertoi itse kokeneensa samantapaisia asioita omassa perhepiirissään.

"Lapseni kuin nukke" kertoo lapsuudenperheestäni ja erityisesti sisareni, lahjakkaan, iloisen lapsen kohtalosta. Tästä ulospäin suuntautuneesta herttaisesta pikkutytöstä kasvoi ylisuorittaja, anorektinen nuori. Kirja päättyy siskoni kuolemaan, joka tapahtui muutamaa päivää ennen kuin muutin Espanjaan puoleksi vuodeksi.

Juuri tämä kirja on tuonut luokseni ihmisiä, jotka ovat halunneet jakaa omat kokemuksensa kanssani. Joku on tullut jututtamaan minua kahvilassa, toinen on lähettänyt sähköpostia. Olen kokenut nämä kohtaamiset lohdullisina ja rakentavina. -  "Kirjasi oli hyvä, en olisi uskonut." Mies jatkoi sanojaan selitellen: "Aihe on vaikea. Olet saanut kertomukseen kaikesta huolimatta rauhallisen tunnelman, surulla ei ole mässäilty."

Helmikuussa esittelin kirjaani Fuengirolassa Suomalaisen seurakunnan naistenpiirissä. Kuulijoita oli paljon, keskusteluakin syntyi, monen silmissä oli kyyneleitä. Jälleen kerran sain kokea sen, etten ollut asioitteni kanssa yksin.

Sanotaan, että kirjoittaminen on terapiaa. Minä olen todennut, että myös lukeminen voi olla sitä.