Kun sanoja ei löydy

Sunnuntai 5.3.2023 - Pirkko Jurvelin

Kun sanoja ei löydy

Ystäväni sai keskenmenon hyvin kauan aikaa sitten. Hänen äitinsä haki hänet sairaalasta, ja yritti löytää sopivia sanoja lohduttaakseen tytärtään. ”Tulee vielä uusia lapsia,” äiti oli sanonut. ”Mutta minä olisin halunnut juuri tämän lapsen, jota olen odottanut,” ystäväni sanoi. Äiti oli oikeassa siinä, että nuori nainen sai vielä muita lapsia, mutta tuossa tilanteessa hän ei ehkä ollut osannut halustaan huolimatta valita lastaan lohduttavia sanoja.

Olin hautajaisissa. Nuori perheenäiti oli kuollut, perheenisä jäi huolehtimaan yksin lapsista. Papin puhe oli hyvin kristillinen ja etäinen, ja odotin, milloin hän sanoo omaisille lohdutuksen sanoja heidän suuren menetyksensä johdosta, milloin hän lämmöllä muistelisi poisnukkunutta vaimoa ja äitiä. Niitä sanoja en kuullut. Ehkä papin puhetyyli oli yleensäkin tuollainen asiallinen, hieman ulkoapäin tilannetta tarkasteleva, en osaa sanoa. Minulle jäi puheesta tyhjä olo.

Asiantuntijoiden mukaan jokainen ihminen kohtaa joskus elämässään psyykkisen trauman (järkytyksen) aiheuttavan tapahtuman. Kun traumaattinen asia ylittää ihmisen sietokyvyn, hän ei enää kykene käsittelemään tapahtumaan liittyviä ajatuksia ja tunteita, ja hän alkaa oirehtia. Tyypillisiä trauman aiheuttajia ovat esimerkiksi väkivallan kokeminen (raiskaus, pahoinpitely jne), joukko-onnettomuudet, sotatilanne, oma tai läheisen sairastuminen, kuoleman, murhan tai itsemurhan kokeminen lähipiirissä ja raskaat kokemukset ihmissuhteissa tai työelämässä.

Unihäiriöt, masentuneisuus, ahdistuneisuus ja persoonallisuuden muutos kertovat siitä mahdollisuudesta, että henkilö on kokemansa vuoksi traumatisoitunut.

Isovanhempani menettivät kaksi lastaan keuhkotaudin seurauksena. Nuorempi tyttö oli vasta 16- vuotias kuollessaan kotona, ja vanhempi tytär sairastui vain hiukan myöhemmin. Hän oli kuollessaan 20- vuotias. Perheeseen jäi kaksi poikaa. Näiden kuolemantapausten jälkeen isoäitini sairastui pian ”sydäntautiin”, johon hän menehtyi myöhemmin, ja voidaankin sanoa, ettei hän jaksanut enää elää. Isoisäni meni myöhemmin uudestaan naimisiin, mutta muisteli rakkaudella edesmenneitä tyttäriään. Hän kirjoitti päiväkirjaansa toivovansa, että ”saisi vielä joskus tytön”. Valitettavasti hänen haaveensa ei toteutunut.

Äitini ja isäni joutuivat luopumaan kahdesta poikalapsesta näiden ollessa vajaan vuoden ikäisiä. Molemmat olivat syntyessään terveitä, mutta sitten ilmestyi vatsavaivoja, ja lopulta sairaalabakteeri surmasi ainakin nuoremman veljeksistä. Miten tuollaisesta traumasta voi toipua? Äidin kohdalla voisi näin jälkikäteen sanoa, että hän suojeli itseään siten, ettei näyttänyt tunteitaan ja teki paljon töitä. Isä, jolla oli takanaan myös raskaita sotakokemuksia, selvisi lasten menetyksistä ehkä paremmin – siltä ainakin näytti ulkoisesti. Työn ohella hän purki energiaansa monenlaisiin harrastuksiin ja menoihin. Hän piti itsensä liikkeessä.

Isovanhempieni keuhkotautiin menehtyneet tytöt ja meidän perheen vauvaveljet on haudattu samaan hautaan. ”Isoäiti tahtoi näin”, selitti äiti minulle kerran.

Trauman kokenut ihminen jää henkiin, mutta hän on muuttunut, ja se näkyy hänen elämässään. Joku jatkaa kuitenkin elämäänsä kaikesta huolimatta eteenpäin, unelmiaan toteuttaen, kun taas toinen pysyy kyllä hengissä, mutta on sisäisesti kuollut. Terapia on keino, josta useimmat saavat jonkinlaista helpotusta oloonsa ja ehkä myös toisenlaisia näkökulmia elämäänsä. Myös keskustelut läheisten ja ystävien kanssa voivat olla avuksi, sillä jo se, että joutuu sanoittamaan raskaan olonsa, voi helpottaa.

Toivon, että trauman kokeneet kohtaavat näissä tilanteissa ihmisiä, joilla on taito löytää oikeita sanoja. Joskus auttaa ymmärtävä hiljaisuus, käden puristaminen, läsnäolo, tieto siitä, että joku on tässä sinua varten.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: trauma, terapia, sanat

Sukulaispoika Ukrainan sotarintamalla (melkein)

Tiistai 29.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Sukulaispoika Ukrainan sotarintamalla (melkein)

Sukulaispoika valitti, että häiriintymätön yöuni oli viime aikoina ollut katkolla, eikä tämä ollut oikein hyvä juttu miehelle, joka joutuu tekemään paljon yötöitä.

- Mistä nyt oikein on kysymys? minä tiedustelin. - Eihän sinulla yleensä ole ollut ongelmia nukkumisen kanssa.

- No, nykyisin minä sodin kaiket yöt Ukrainan armeijan mukana. Ja meno on kovaa!

- Mitä ihmettä? Minä en ainakaan näe sotaunia.

- Tänä päivänä jokainen voi katsella esimerkiksi Facebookista miltei reaaliaikaista sodankäyntiä – valisti tuo nuori mies -, ja täytyy myöntää, että koneen äärellä tulee vietettyä aikaa enemmän kuin laki sallii.

- Mitä vaimo siitä tuumaa?

- Katsoo itsekin yhtä kiinnostuneena.

Totta on, että Ukrainan sota tulee ihmisten uniin kaikkialla. Selailin mielenkiinnosta suomalaisten verkkolehtien lisäksi myös englantilaisia ja saksalaisia verkkolehtiä, ja hyvin usein sekä erilaisilla kyselypalstoilla että asia-artikkeleissa tulivat ilmi sodan aiheuttamat univaikeudet, pelot ja masennusoireet. Lääkkeeksi neuvottiin keskittymään hyviin asioihin, vähentämään somessa olemista sekä myös konkreettisella tavalla auttamaan Ukrainan kansalaisia esimerkiksi erilaisin lahjoituksin tai työskentelemällä maasta paenneiden ihmisten hyväksi.

Muistan harvoin omia uniani, mutta nyt mielessäni on sangen selvästi kahden edellisen yön unet. Toissa yönä minun piti siivota jonkin juhlan jäljet suuresta juhlahuoneistosta. Aina, kun olin saanut jotain tehtyä, huomasin, että tekemistä löytyi kaksin verroin lisää. Valmista ei siis tullut. Viime yönä minun piti syödä kunnon buffetlounas. Ruokaa oli valtavasti eri pöydille katettuna, mutta minulla oli milloin liian pieni lautanen, milloin juuri se ruoka, jota halusin, oli loppunut, lopulta ruokailuaikaa rajoitettiin, en siis onnistunut syömään lounastani ollenkaan. Lisäksi unessa juttelin kauan aikaa sitten kuolleen siskoni kanssa, josta en kyllä ole muistini mukaan aiemmin nähnyt unta. Siis molemmissa unissa oli kyse ruuasta ja siitä, etten ehtinyt tai onnistunut tekemisissäni. Unitutkijat, apua!

Takaisin sotaan. Vietin opiskeluaikanani yhden kesän Yhdysvalloissa työntekijänä lastenleirillä. Väliaikoina asuin erään perheen luona, ja retkeilimme usein lähiympäristössä. Kerran menimme retkelle eläintarhaan. Kun kiertelimme ympäri aluetta, huomioni kiinnittyi erääseen miesryhmään. Miehet lähentelivät keski-ikää, he liikkuivat tiiviisti yhdessä, mutta ulkopuolinen pystyi helposti huomaamaan, että he olivat mieleltään pahasti haavoittuneita psyykeongelmaisia henkilöitä. Kun katselin näitä retkeilijöitä, asuinperheeni äiti kuiskasi minulle:”He ovat Vietnamin sodan veteraaneja.” Ymmärsin heti, miksi nämä fyysisesti terveen näköiset miehet olivat niin syvästi vammautuneita.

”Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945” on historiantutkija Ville Kivimäen kirjoittama tietokirja, joka sai Tieto-Finlandia-palkinnon vuonna 2013. Tässä suora lainaus kirjasta:”Talvisodassa sotilaiden unenpuute, kasvava kaatuneiden määrä, pakkanen ja ylivoiman edessä vetäytyminen aiheuttivat uupumista ja taistelustressiä. Tykistökeskitysten tai jatkuvan rumputulen alaiseksi joutuneissa sotilaissa ilmeni järkyttyneisyyttä, josta käytettiin rivimiesten keskuudessa termiä ”tärähtäneet”. ”

Kivimäki kirjoittaa, että lopulta psykiatriseen hoitoon päättyivät vain ne taistelijat, jotka olivat menettäneet toimintakykynsä kokonaan. Jatkosodassa heitä oli 15 700. Viimeisimmässä Facebook-päivityksessäni (Facebook: Kirjailija Pirkko Jurvelin) olen laittanut esille kuvan Uhtualta talvelta 1940 (?). Lumipuvuissa olevat nuoret miehet pitävät totisen näköisinä kivääreitään katsoen suoraan kameraan. Isäni Ilkka Törmälä on kuvassa kolmas vasemmalta. Isä palasi sodasta terveenä, ja vaikka hän oli viettänyt jonkin aikaa sotilassairaalassa ampumahaavan vuoksi, se ei jättänyt pysyvää vammaa. En tiedä, näkikö isäni koskaan painajaisia, tai kärsikö hän muuten sodasta aiheutuneista traumoista, sillä hän oli aina positiivinen, tyytyväinen ja ymmärtäväinen, ihana isä.

Tutkimustulosten mukaan sotatraumat periytyvät aina viidenteen sukupolveen asti. Jos näin on, niin lieneekö maailmassa montakaan sukupolvea, joka ei olisi saanut osaansa sodan traumoista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, traumatisoituminen, unet