Eräs joulu vuonna 1937

Perjantaina 17.12.-37, kello on kai 17

”Nyt on parhaillaan seminaarin harjoituskoulun pikkujoulu. En mennyt sinne, etten väsyisi. Lapset saavat siellä jotakin hyvää itselleen. Tänä aamuna oli isä kiittänyt rukouksissa (aamuhartaudessa) minun edestäni lauluista, joita illalla lauloivat ikkunan takana.

Lyseolla Seppo oli saanut 12 korttia. Hän oli ollut laulamassa myös. Isältä Seppo oli saanut suklaalevyn ja keneltä lie sievän rasian, jossa oli sievät kihlasormukset, jotka oli syönyt heti.

Ilkka oli saanut useampia kortteja. Isältä oli myös suklaalevy Ilkalle. Kun lähetin muutamille tytöille Ilkan mukana kortin, olivat he kiittäneet.

Alan syödä heti, kun olen niin kauhean hidas. En voinutkaan syödä klimppisoppaa, kun alkoi yskittää. Täytyy syödä sitruunakeittoa maidon kanssa.

Ilkka tuli nyt koulusta. Lyseolla on vielä huomispäivänä koulua. Ahon ja muut tytöt olivat panneet toisilleen jouluhyvää, suklaata ym. Silkkipuvut päällä, kai ne vanhat.

Tällä viikolla on elokuva ”Laila”, pääosassa Aino Taube. Se on Lapin kuvaus. Varmasti ihana, mutta en tietysti voi mennä. No sama sille. Alan kai nukkua, vaikka Olga mököttää, kun en syö. Isä on luvannut nukkua, ja minä nukun. Nyt on kello jo 17, ja varmaan pian tuo juhla loppuu.

Äsken tuli ”Kotilieden joulu”. On paljon asiaa. Täytyy lukea illalla tai aamulla loppuun lehti, kun jäi lukematta muutamia kertomuksia ja juttuja. No, nyt joutuin vain nyt Nukku - Matin luo. Näkemiin!”

Tämä oli 16-vuotiaan Pirkon viimeinen päiväkirjamerkintä. Tasan vuorokauden kuluttua hän uupui lopullisesti sairastettuaan tuberkuloosia puolitoista vuotta. Kahden vuoden kuluttua myös isosisko Kyllikki kuoli samaan sairauteen. Viljo-isä kirjoittaa Kyllikin vielä sairastaessa: ” Pirkko vietiin, ja nyt häämöttää jo Kyllikillä sama kohtalo. Koko kesän on hän yhtämittaisessa kuumeessa maannut. Ei sitä voi kovin kauan kestää. Tasan kuukauden oli Kyllikki Päivärinteellä, mutta ei mitään apua ollut sielläkään enää, hyinen kehoitus vain: tulla kotiin. On niin hirvittävää, niin katkeraa. Miksi minun kotiani sellainen tuho raastaa? Olen rakastanut lapsiani, olen heidän parastaan ajatellut. Miksi emme saaneet heitä pitää? Se kysymys yhä tuskaisena täyttää mielen. Kun saisikin joskus selvyyden: missä on syy? Miksi se kurjuus meille? Tämä epätietoisuus on raastavinta, vaikka siihen täytyy alistua. Miksi elämän pitää olla niin raskas?

Viljo-isä kertoo Kyllikin viimeisistä hetkistä päiväkirjamerkinnässään 24.11.-39: ”Niin raskasta aikaa, vaikka hän itse oli rauhallinen, luottavainen, rohkea. Ei koskaan tyytymätöntä sanaa hänen huulilleen tullut, ei katkeraa syytöstä tai valitusta. Tyynesti hän odotti kohtaloaan. Viimeinen viikko oli niin jännittävä. Koko kansan rakkaan isänmaan yllä uhkaavat pilvet syntyivät. Lokakuun 13. päivä alkoi liikekannallepano, koulu loppui, ja seminaarista ruvettiin laittamaan sairaalaa. Jo pelättiin, että on kokonaan siirryttävä pois. Kyllikkikin suri sitä. Ehkä kova jännitys Kyllikkiä rasitti. Jokin vaikea hetki ehti olla, kolmisen vuorokautta heikompana, mutta sitten ihana loppu: ”Nyt minä lähden,” hän sanoi. Kaikki kokoonnuimme hänen ympärilleen. Viimeksi Ilkalle puhui: ”Pyri eteenpäin, yritä, ole ahkera.” Siihen hyytyivät sanat. Kädet minun käsissäni Kyllikki lähti parempaan elämään.”

Näitä päiväkirjoja lukiessani olen monesti miettinyt sitä, kuinka ihminen pystyy koskaan toipumaan näin raskaista kokemuksista. Ukkini kirjoitti useaan otteeseen siitä, kuinka työ on ollut hänelle merkityksellistä (Viljo Törmälä oli Tornion seminaarin rehtori). ”Elämä olisi ilman työtä liian raskas, ilman työtä ei surua kestäisi”. On hyvä, että ihminen löytää jonkin keinon selvitä edes päivä kerrallaan. Se riittää.