Onko ADHD kurin puutetta?

Perjantai 20.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Onko ADHD pelkkää kurin puutetta?

Viime päivien otsikoissa on usein esiintynyt kirjainyhtymä ADHD, jonka merkitys on useimmille tuttu. Kirjainrivi tarkoittaa aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriötä, joka vaikuttaa henkilön kykyyn keskittyä, hallita impulsseja ja pysyä paikallaan. Nykyisin diagnoosi saadaan usein lapsena, mutta silloin tällöin voi kuulla tapauksista, jolloin henkilö saa tietää asiasta vasta aikuisena, ja monet aikaisemmat tapahtumat löytävät näin selityksensä.

Yleensä ADHD jaetaan kolmeen tyyppiin: tarkkaamattomuuspainotteiseen, ylivilkkaus- ja impulsiivisuuspainotteiseen sekä myös yhdistelmätyyppiin. ADHD:n hoitoon käytetään usein lääkkeitä sekä käyttäytymisterapiaa ja muita tukimuotoja. THL:n mukaan pojilla diagnoosien määrä oli vuonna 2022 kolminkertainen ja tytöillä yli viisinkertainen vuoteen 2015 verrattuna!

Luin pari päivää sitten lehtiartikkelin, jossa opettaja kertoi, että hänen luokassaan joka kolmannella oppilaalla on ADHD-diagnoosi. Laskeskelin nopeasti, että jos luokassa on 24 oppilasta, niin kahdeksan heistä kärsii tämän oireyhtymän erityisominaisuuksista. Opettaja mainitsi myös, että jos vähänkin antaa löysää eli ei ole itse skarppina koko ajan, niin meno luokassa alkaa olla aikamoista. Huh, huh, eipä käy opea kateeksi.

Rupesin pohdiskelemaan omia kouluaikojani. Mietin, kuinka hiljaista ja rauhallista meillä oli luokassa (noin sata vuotta sitten) kansakoulussa. Siksipä mieleeni jäi sen ainoan pojan nimi, joka kerran sanoi vastaan opettajalle – tai ei siis oikeastaan opettajalle, vaan opetusharjoittelua tekevälle seminaarilaiselle. Olimme kauhusta kankeina, koska emme olleet koskaan aikaisemmin nähneet moista: Eihän opettajalle saanut sanoa vastaan!

Oppikoulussa meno oli hiukan kovempaa, joskus joku naisopettaja (ei koskaan mies) poistui kyyneleitä pyyhkien luokasta, kun pojat härnäsivät, kiusasivat häntä. Se oli yleensä sellaista vastaan sanomista ja häiritsemistä, johon ope ei osannut reagoida. Jäli-istuntoahan tuollaisesta käytöksestä seurasi.

Kysymys on siis se, että miksi nykylapset kärsivät ADHD-oireista, kun ennen ilmiötä ei tunnettu? Ei tunnettu, koska sitä ei oltu vielä löydetty/tunnistettu. Johtuuko nykyinen ”sairastaminen” sitten esimerkiksi jonkin ruuan, vaikkapa sokerin, käytön lisääntymisestä, vai ehkä joistakin myrkyistä, joita meillä on elinympäristössä huomattavasti aikaisempaa enemmän – vai ehkä sittenkin kurin puutteesta?

Tämän aamun uutinen oli se, että ADHD-tutkimusten linjausta muutetaan Kanta-Hämeessä, sillä nykyisin on herännyt huoli ADHD:n ylidiagnosoinnista. Aikamoinen päätös on mielestäni se, ettei tutkimuksia aleta tekemään, ennen kuin lapsen perheen arki on päivitetty. Muutosten taustalla ovat ammattilaisten arjen havainnot perheiden haasteista (lapsen mahdollisen unen ja ravinnon puutteesta, pelilaitteiden liikakäytöstä jne). Toiveena on, että arjen saattaminen kuntoon vähentäisi lääkehoidon tarvetta.

Nyt tekisi mieli jo sanoa: Mitä minä sanoin! Tai en siis ihan noin sanonut, mutta onko ADHD:n taustalla sittenkin kurin eli kauniimmin sanottuna välittämisen, huolehtimisen ja aikuisen velvollisuudentunteen puuttuminen? Harvoin asiat ovat näin yksioikoisia, mutta iloitsen suuresti siitä, että sen sijaan, että lapselle syötetään lääkkeitä, hänen kotiasiansa yritetään saattaa kuntoon, lapsi saa turvallisen lapsuuden, joka antaa hänelle mielenrauhan. Tässä on haastetta monellekin taholle, mutta tärkeää on, että lähdetään palaamaan takaisin siihen arkeen, jossa rakkaus ja säännöt ovat kasvatuksen peruspilarit. Ja vielä: helpommin sanottu kuin tehty. Kun yhteiskunta on päässyt tähän jamaan(älylaitteet, rikkinäiset kodit, vanhempien hoitamattomat ongelmat jne), niin kuopasta ei kovin helposti ponnisteta ylös. Mikään muutos ei ole tullut nopeasti ja äkkiarvaamatta, annetaan siis tällekin muutokselle aikaa. Toivottavasti seuraavat tutkimustulokset ADHD:n esiintyvyydestä osoittavat valoisampaa tulevaisuutta.

Koulukiusaaminen - kun oppilas kiusaa opettajaa

Sunnuntai 21.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Koulukiusaaminen – kun oppilas kiusaa opettajaa

Koulukiusaaminen mainittiin jälleen kerran, kun uutiset kertoivat Viertolan kouluampumisesta. Ampuja on poliisin mukaan maininnut syyksi koulukiusaamisen. Poliisi ei luonnollisesti voi kertoa mitään yksityiskohtia, mutta on sanonut, että ”ihmiset kokevat asioita eri tavalla”. Tämä on tietysti totta. Joku saattaa suuttua verisesti, jos hänen puheilleen hymähdellään, joku toinen puolestaan ei edes huomioi asiaa. Toivottavasti suomalaiset saavat joskus selvyyttä tämän tapauksen taustoista, vaikka kyseessä onkin alaikäinen tekijä.

Harvoin koulukiusaamisen yhteydessä puhutaan siitä, että myös oppilaat voivat kiusata opettajia. Olen kuullut tapauksesta, jossa kolme opettajaa on sairauslomalla koulukiusaamisen vuoksi. Kiusaamistapaus on nyt poliisitutkinnassa.

Kuullessani asiasta olin ensiksikin tyytyväinen siitä, että vihdoin ja viimein tämä ilmiö otetaan esiin ja niin vakavasti, että se voi parhaimmillaan johtaa rikossyytteeseen! Vihdoin ja viimein lapsi/nuori joutuu toteamaan, että opettaja ei ole pelkkä sylkykuppi, jota saa kohdella ihan miten vain rehtorin pahoitellessa (”harmillinen juttu”) ja vanhempien vetäytyessä syrjään kaikkinaisesta vastuusta. Toivon myös, että tämä tapaus saa julkisuutta ja on lähtölaukauksena vaatimuksiin opettajien työrauhan koskemattomuudesta. Joka ikisellä työntekijällä on oikeus saada tehdä työnsä rauhassa, myös opettajilla. On turha itkeä entisten loistavien Pisa-tulosten perään, kun opettaja ei saa enää vaatia sitä, että oppilas tekee tehtävänsä, käyttäytyy tunneilla hyvin ja antaa työrauhan opettajille ja koulutovereille.

Uskonpuhdistaja Martin Luther kirjoitti viisisataa vuotta sitten seuraavasti (vapaa suomennos): ”Nykyisin valitetaan huonosti käyttäytyvistä lapsista, jotka eivät halua totella vanhempiaan, vaan aiheuttavat heille suurta murhetta huonon käytöksensä ja jumalattoman olemisensa vuoksi. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että on paljolti vanhempien oma syy, etteivät he ymmärrä kasvattaa lapsiaan oikein Jumalan pelkoon ja ovat laiskoja ja periksi antavia.” Luther kirjoittaa edelleen, että vanhemmat huolehtivat kyllä siitä, että lapsi on ulkonaisesti maailman silmissä hyvin puettu, ja että tällä on kaikenlaista tavaraa, mutta hyvien tapojen opettamista, Herran pelkoon kasvattamista, he eivät pidä tarpeellisena. Uskonpuhdistaja jatkaa vielä paikoin roisiakin tekstiä vertaamalla vanhempia eläimiin, jotka syövät omat lapsensa. Tällä vertauksella hän tarkoittaa sitä, että välinpitämättömät vanhemmat ”syövät” lapsensa tulevaisuuden. Aikamoista tekstiä, johon nykyihminen voi paikoitellen hyvin samaistua.

Oma kouluaikani lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle oli ainakin näennäisesti erittäin rauhallista. Muistan yhden kerran, kun naisopettaja poistui luokasta kyyneleitä silmistään pyyhkien. 13-vuotiaat pojat olivat kiusanneet häntä, mutta eivät tehneet sitä enää toista kertaa. Kovasanainen puhuttelu rehtorin kansliassa, jälki-istunnot ja terveiset vanhemmille riittivät lopettamaan huonon käytöksen. Toki ajan henki oli silloin jotain ihan muuta, ja kaikenlainen väärä toiminta kiellettyä ja tuomittavaa.

En myöskään muista omalta opettajanuraltani tapausta, jolloin minua olisi kiusattu, vaikka monenlaisia hiippareita minullakin on ollut oppilaana. Toisaalta olen opettanut alakoulun (1-6) puolella, jossa oppilasaines oli tuolloin vielä kuitenkin aika lailla helpompaa kuin yläkoulun puolella. Mitä olisin tehnyt, jos joku nuorista olisi rähjännyt päin naamaa, haukkunut, jopa sylkenyt tai yrittänyt käydä käsiksi? Mieleeni olisi varmasti heti ensimmäiseksi tullut monta kysymystä siitä, mitä minulla on ylipäänsä lupa tehdä. Ja nykyisin se on aika vähän, vaikka vastassa on häiriintynyt, jopa vaarallinen nuori.

Nyt on myönnettävä, että nykyiset säännöt ja määräykset eivät enää toimi tässä yhteiskunnassa. Täytyy tosissaan miettiä, onko paluu vanhaan eli kurinalaiseen kasvatukseen enää edes mahdollista. Vapaan kasvatuksen nimissä ollaan menossa ojasta allikkoon jo toisen sukupolven kohdalla, eikä helpotusta tilanteeseen näy. Vai pitääkö meidän todeta kuten erään koulun rehtori kuullessaan opettajien sairauslomista ja poliisitutkinnasta, että onpa ”harmillista”. Niin on, eikä sillä asenteella potkita pitkälle.