"En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa"Perjantai 26.7.2024 - Pirkko Jurvelin ”En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa” Olen lukemassa Joel Haahtelan pienoisromaania ”Yö Whistlerin maalauksessa”. Kertoja, suomalainen keski-ikää lähestyvä mies, on varma siitä, ettei hänellä ole elinaikaa jäljellä enää kuin yksi vuosi. Hän haluaa jättää jälkeensä jotakin kaunista ja aikoo työstää perhoskirjan ikivanhalla tekniikalla. Saavuttaakseen tavoitteensa mies matkustaa Yorkshiren rannikolle tapaamaan kirjeystäväänsä Sergeitä, joka on venäläisemigrantti ja perhosten kerääjä. Jo kirjan alkuosassa lukemani lause tai oikeastaan pieni osa eräästä lauseesta, teki minuun voimakkaan vaikutuksen:” En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Kirjan päähenkilö kertoo kesäisestä päivästä, jonka hän vietti vaellellen Someron notkoniityillä:”Mikään ei häirinnyt, yksikään murhe ei takertunut mieleen, en keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Siinä se on, yhden lauseen loppuosa, johon oli saatu tiivistettynä ihmiselon onnen määritelmä. Palasin näihin sanoihin yhä uudestaan ja uudestaan, ja ne saivat minut pohtimaan ja miettimään, milloin minä tai sinä voimme tuntea tai olemme tunteneet ja ajatelleet kuten kirjan päähenkilö tässä muisteluksessa. Mieleeni tuli ensiksi, että tällainen tuntemus – elämässä ei ole mitään korjattavaa – on selkeästi lapsen maailmaan kuuluva tunne, joka johtuu siitä, että pieni lapsi elää tässä hetkessä. Menneitä on turha murehtia, ja kukapa tulevasta tietää, eikä se edes pidemmällä aikavälillä kiinnosta. Kyseisen tunteen kokee romaanissa kuitenkin aikuinen mies. Se on aika lyhytaikainen, ehkä korkeintaan yhden iltapäivän kestävä rauhan kokemus, sillä teoksen nyt jo lukeneena tiedän, ettei kyseinen tunnetila kuitenkaan ollut yleensä tyypillinen päähenkilölle. Milloin minä olen voinut kokea tällaisen olotilan, sen, että elämäni on täydellistä juuri tällä hetkellä? Vaikka aika tietenkin kultaa muistot, niin voin varmuudella sanoa, että lapsuudessani en juurikaan ajatellut, että minulta puuttuisi jotakin (no, kun sisko sai sen pönkkäalushameen, jota minä en saanut, niin se tietysti kismitti, mutta sitä ei nyt lasketa). Mutta kuinka on ollut aikuisuudessa? Aikuisikäni on ollut niin työntäyteinen, että jos joku olisi minulta kysynyt, mitä vielä kaipaan, niin varmaankin olisin osannut tehdä aika pitkän tarvelistan, joka olisi sisältänyt sekä henkisiä että fyysisiä tarpeita. Eläkeikä on tuonut vapaa-aikaa. Kun saan istua veden äärellä, huljutella jalkojani vilpoisassa vedessä joen, järven tai meren äärellä, mielentilani lähestyy Haahtelan romaanin päähenkilön tunnemaailmaa. Näin kirjoitan nyt, ehkä jonain toisena päivänä osaisin sanoa jotain muutakin. ”En keksinyt elämässäni mitään korjattavaa?” Milloin sinä olet ajatellut näin? Kerro minulle. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Joel Haahtela, tunne, kokemus |