Ihmisen hengellinen puoli

Sunnuntai 1.10.2023 - Pirkko Jurvelin

Ihmisen hengellinen puoli

Olin tänään, Mikkelinpäivänä, jumalanpalveluksessa Oulun Karjasillan kirkossa. Kirkkosali oli lähes täynnä kuulijoita, messu eteni tutun kaavan mukaan, saarna oli myös tuttu ja turvallinen. Mikkelinpäivän (lasten ja enkelien päivä) vuoksi paikalla oli myös poikakuoro, jonka laulajat olivat hyvin nuoria. Pienin pojista oli varmaan viiden ikäinen, eivätkä vanhimmatkaan näyttäneet kymmentä vuotta vanhemmilta. Lapset lauloivat innolla ja kauniisti, messusta jäi lämmin, turvallinen olo, ja mielessä pyörivät lopun päivää pikkupoikien laulaman kertosäkeen sanat:”Älä pelkää, älä pelkää…”

Ihmisessä on kaksi puolta:maallinen ja hengellinen, ja tätä määritelmää voi sitten jokainen laajentaa tietojensa ja mielipiteidensä mukaan, mutta tämä on tuollainen karkea jako. Maallisen puolen me tunnistamme, mutta onko todella niin, että meistä löytyy myös se hengellinen puoli, vaikka emme sitä itsestämme välttämättä tunnistaisikaan.

Maailmassa on viisi maailmanuskontoa: buddhalaisuus, kristinusko, hindulaisuus, islam ja juutalaisuus, joiden sisältä löytyy lukuisia muunnelmia ja alaryhmiä. Näiden uskonnollisten ryhmien lisäksi on olemassa myös uskonnottomien joukko.

Yle esitteli vuonna 2015 ilmestyneessä artikkelissa mielenkiintoisia tutkimustuloksia. Pew Research Center on yhdysvaltalainen puolueeton tutkimuslaitos, joka teki uskontoihin liittyvää tutkimusta kuusi vuotta, ja sitä varten kerättiin tietoja 234: stä valtiosta tai muusta alueesta. Tutkimustuloksiin vedoten PRC tuli siihen johtopäätökseen, että maapallon väestö on tulevaisuudessa uskonnollisempaa kuin nyt, ja lähes kaikkien uskontojen harjoittajien määrä lisääntyy. Eniten tulee näiden tietojen mukaan lisääntymään kristittyjen ja muslimien määrä siten, että vuonna 2050 muslimeja olisi maapallon väestöstä lähes kolmasosa. Kristittyjen määrän arvioidaan samanaikaisesti nousevan myös voimakkaasti, mutta ei niin paljon kuin islaminuskoisten. Tutkimustulokset ennustavat seuraavaa vuoden 2050 väestöstä: kristityt 31,4%, muslimit 29,7%, uskonnottomat 13,2% ja hindut 14,9%. Muslimien määrän rajuun nousuun lienevät syinä väestönosan nuoruus sekä heidän korkea syntyvyysasteensa, ja tämä toimii kääntäen hindujen kohdalla.

Mielenkiintoinen osuus kyseisessä tutkimuksessa on myös se ennuste, uskontoon kuulumattomien määrä jatkaa kasvuaan mm. Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta maailmanlaajuisesti heidän prosentuaalinen osuutensa laskee kuitenkin 13%:iin.

Kaikkein merkittävintä minusta kuitenkin tässäkin tutkimuksessa on se, että suurin osa maailman väestöstä kuuluu jonkin uskonnon harjoittajiin, ja se on mielestäni osoitus siitä, että ihminen kaipaa ja tarvitsee jotakin muutakin kuin mitä tämä näkyvä maailma pystyy tarjoamaan. Tämä elämä on pisimmilläänkin aika lyhyt, ja uskon, että useimmat meistä pohtivat joskus sitä, mitä tapahtuu, kun elämä kohdallani loppuu. Uskonnot antavat vastauksia näihin hengellisiin pohdintoihin. Joillekin sana ”hengellinen”voi olla liian tyrkyttävä tai osoitteleva, ja he tarttuvat mieluummin käsitteeseen ”henkinen”, joka antaa erilaisen mahdollisuuden rakentaa toista todellisuutta.

Suomen presidentti toivottaa perinteisesti uuden vuoden puheessaan kansallemme ja maallemme ”Jumalan siunausta”. Myös hyökkäyssotaa käyvän Venäjän presidentti on kuvauttanut mielellään itseään ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusmenoissa. Yhdysvaltain presidentti Joe Biden on puolestaan kertonut, että etsiessään inspiraatiota tai lohtua elämänsä haastavissa tilanteissa, hän on aina turvautunut katoliseen kristilliseen uskoonsa. Siinä meillä on kolme valtionjohtajaa, jotka kaikki jollakin tavoin tuovat esille kristinuskon, ja merkillepantavaa on se, että kansalaiset suhtautuvat myötämielisesti johtajiensa uskonnolliseen ulostuloon.

Jos et vielä ehtinyt katsoa lyhyttä video -esitystä poikakuoron laulusta, niin se löytyy osoitteesta:Facebook Pirkko Jurvelin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uskonto, hengellisyys, kristinusko, islamilaisuus

Saisinko t-paidan Putinin kuvalla varustettuna?

Tiistai 26.9.2023 - Pirkko Jurvelin

Saisinko t-paidan Putinin kuvalla varustettuna?

T-paitaostoksilla Tallinnassa – uusi kierros

Toukokuussa kirjoitin blogi- postauksen siitä, kuinka haeskelin Tallinnan Sadamarketista t-paitaa, jossa olisi Ukrainan presidentin Zelenskyin kuva. No, sitähän ei löytynyt, vaikka kaikenlaisia printtejä puseroissa oli, esimerkiksi perinteisiä ”Karjala takaisin vaikka pullo kerrallaan” sekä Kekkosen, Putinin ja jopa Stalinin kuvia. Tuolloin kyselyni Zelenskyi-paidasta herätti hämmennystä, miltei lievää kauhua myyjien keskuudessa, jotka lopettivat tyrkyttämisen heti, kun olin esittänyt kysymykseni. Niin, minullehan vastattiin, ettei ”kukaan halua sellaista puseroa”, ja minä tietysti ilmoitin, että Zelenskyi on supersankari ja ansaitsee pääsyn paidan etumukseen.

Nyt, nelisen kuukautta myöhemmin, päätin käydä katsomassa, mikä on tänä päivänä vallitseva tilanne puseromarkkinoilla. Ai, jai, huonosti menee! Kun suomalaiset ennen kantoivat kotiin kassikaupalla erikoisteksteillä varustettuja puseroita, niin hyvällä syyllä voin sanoa, että se markkinarako on tuhottu. Aika heikosti menee, kun enää en nähnyt edes Putinin naamaa paidan rintamuksessa, enkä vilaustakaan printistä, jossa olisi mainittu sana ”Karjala”. Ainoat tekstit olivat eräänlaisia viinavitsejä, enkä oikein usko, että nekään kävivät kaupaksi. Politiikasta on aika helppo vääntää vitsiä, mutta tänään se ei enää näytä onnistuvan.

Mistä sitten kertoo se, että Putinin kuvaa ei ole tyrkyllä? Mieleeni tulee kaksi asiaa. Ensiksikin: Kukaan ei halua kantaa rintamuksillaan diktaattorin kuvaa, se olisi ehkä lopultakin aika itsetuhoista toimintaa. Ainakin sellaisen paidan omistaja saattaisi joutua huutoryöpyn ja mahdollisesti jonkin muunkin kiusanteon kohteeksi. Eli sanoisin, että koska Putinin rikollinen hyökkäys Ukrainaan menee heikosti, niin on parempi olla tyrkyttämättä hänen kuvaansa edes venäläisille patriooteille (toki he voivat varmasti ostaa kyseisiä paitoja Venäjältä).

Toisaalta Putinin kuvan puuttuminen voi kieliä myöskin myyjien varovaisuudesta. He eivät halua ärsyttää länsimaisia ostajia, eivätkä herättää edes minkäänlaista keskustelua kyseisestä aiheesta. Putinin kuvan poistaminen tänään on mielestäni eräänlaista piiloviestintää. Viimeistään ensi toukokuussa pääsen jälleen aitiopaikalle tutkimaan t-paitamarkkinoiden kehitystä, ja palaan asiaan silloin uudemman kerran.

Jos joku nyt kuitenkin välttämättä haluaa pukea ylleen puseron, jonka rintamuksessa on kuva Venäjän presidentistä, niin sehän kyllä onnistuu. Netistä löytyy tarjontaa moneen tarpeeseen, ja sieltä minunkin eteeni putkahti sivusto, jossa tyrkytettiin Putin-puseroita erityisesti juuri naisille.

”Viime aikoina voi yhä useammin nähdä T-paitoja, joissa on Venäjän presidentin Vladimir Putinin kuva. Tällainen kuva huomataan, ja se herättää positiivisia tunteita, eikä se ole yllättävää, sillä Venäjän federaation johtaja on mielenkiintoinen ja erittäin suosittu persoona… T-paidat, joissa on isänmaallinen teema, ovat tulleet erittäin muodikkaiksi. Ne viestivät ylpeydestä, jota valtio ja sen johtaja herättävät ihmisissä. Tosiasia on, että t-paidan avulla tavalliset ihmiset haluavat ilmaista tukensa presidentille tällä tavalla. Loppujen lopuksi useimmat länsimaat yrittävät esittää hänet tyrannina ja diktaattorina! Tietenkään emme voi sanoa, että tämäntyyppiset vaatteet ovat mielenkiintoisia vain patriooteille. Loppujen lopuksi Putinin t-paidat ovat muodikas ja tyylikäs trendi…” Näin mainosteksti jatkuu sivutolkulla, ja puserovaihtoehtoja löytyy laidasta laitaan.

En kuitenkaan tilannut, vaikka mainosteksti suorastaan painosti minua siihen, sillä olenhan todellakin patriootti. Tosin suomalainen sellainen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sadamarket, t-paita Putinin kuvalla

"Minä en ole myyjä"

Keskiviikko 20.9.2023 - Pirkko Jurvelin

”Minä en ole myyjä”

Olin toissa päivänä Pärnussa isossa kauppakeskuksessa. Huomasin siellä liikkeen, jossa myytiin luontaistuotteita vähän joka lähtöön aina shampoista lääkkeisiin ja erilaisiin ruokiin. Aikani haeskeltuani löysin sieltä hyvältä vaikuttavan hiustenpesuaineen (oli niin erinomainen tuote, että ennen paluutani haen ainakin kaksi pulloa lisää) ja lähdin kohti kassaa todetakseni vain, että tässä kaupassa toimi ainoastaan itsepalvelukassa. Periaatteessa vastustan tätä asiakkaitten riistoa eli työtä ilman palkkaa, mutta nyt päätin kiltisti toimia talon tavoilla. En tajunnut mistään mitään. Yritin käännellä pulloa eteen ja taakse, jotta skanneri olisi hyväksynyt ostokseni, ja sitä ennen olin tietysti painanut nappulaa, joka ilmoitti, mihin tuoteryhmään ostokseni kuului.

Koska halusin kuitenkin maksaa shampoopullon, kysyin lähellä olevalta asiakkaalta, että mitenkähän tämä homma toimii. Hän katsoi minuun ja sanoi asiallisesti:”Minä en ole myyjä”, ja jatkoi ostoskierrostaan. En minä kyllä ollut olettanutkaan, että nainen kuuluisi henkilökuntaan, mutta olin ajatellut, että hän kuitenkin neuvoisi minua ulkomaalaista tietämätöntä turistia. Huomasin onnekseni kassan vieressä napin, josta saatoin kutsua henkilökuntaa = yksi nuori tyttö. Myyjä oli neuvomassa paikallista asiakasta ja kierteli avuliaasti tämän mukana ympäri kauppaa, eikä katsonut aiheelliseksi tulla auttamaan henkilöä, joka ei osannut käyttää itsepalvelukassaa.

Sittenpä paikalle tuli toinen nuori tyttö, asiakas hänkin, ja hän neuvoi minulle pyytämättä, että tuotteen kohdalta hyllystä piti ottaa paperilappu, jossa oli tuotteen hinta ja mikä lie koodi. Tätä lappua piti vilauttaa skanneriin, ja sitten homma alkoi luistaa. Tyttö hymyili ja sanoi, että onhan tämä aika monimutkaista. Kiittelin vuolaasti.

Eli ostosmatka päättyi lopulta hyvin, ja kuten jo aiemmin kehuin, niin tuote on erinomainen (vai johtuuko hiusten koheneminen sittenkin Viron hanavedestä, jonka koostumus on erilainen kuin Suomessa?). Täytyy kuitenkin myöntää, että pikkuisen jäi kismittämään tuon erään asiakkaan toteamus, että hän ei ole myyjä, mistä seikasta seurasi, ettei hän auta toista asiakasta. Mietin, ettei minulle ole varmaankaan koskaan Suomessa vastattu samalla tavalla, jos olen kaupassa tai muualla kysellyt apua ja neuvoja. Siis silloinko vain autetaan, jos siitä saa rahaa eli on töissä kyseisessä paikassa?

No, ihan sama, pikku juttu. Kuten jo kirjoitin, niin Suomessa olen tottunut ihmisten ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen, vaikka meitä moititaan ujoiksi ja sulkeutuneiksi – mikä väite ei taida lopultakaan pitää paikkaansa. Tämä suomalaisten palvelualttius tuli aikoinaan mieleeni myös Saksassa, jossa matkustelimme perheen kanssa kesä toisensa jälkeen. Jaksoin kyllä tuolloin ihmetellä liikkeissä palvelukulttuurin kylmäkiskoisuutta, ja laitoin asian saksalaisen luonteen piikkiin. No, kyllä Saksassakin on opittu jo kohtaamaan asiakkaita ystävällisemmin.

Olin juuri lopettelemassa tätä blogia, kun mieleeni tuli ihan äsken Oulussa sattunut juttu. Pyöräilin keskustasta kotiin päin, kun eräs mies pysäytti minut kysyäkseen, että missähän mahtaa olla poliisilaitos. Siihen oli helppo vastata, sillä kyseinen laitos sijaitsi muutaman metrin päässä, eikä minun tarvinnut muuta kuin osoittaa sitä ja sanoa pari sanaa. Mies ihmetteli:”Kyllä oululaiset ovat sitten ystävällisiä, tämän minä muistan jatkossa.” Siis oikeasti, vastasin vain kysymykseen. - Mistähän se mies oli kotoisin?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: auttaminen, ystävällisyys, välittäminen

N-sana

Sunnuntai 10.9.2023 - Pirkko Jurvelin

N–sana

Lukiessani uutisia ja juttuja sekä verkkolehdistä että paperiversioista törmään lähes päivittäin ilmaisuun ”n-sana”. Nykyisin halventavaksi koetulle sanalle ”neekeri” on yritetty hakea korvaavaa käsitettä, jonka ihmiset osaisivat helposti yhdistää vielä muutama vuosikymmen sitten yleisesti käytettyyn sanaan. Neekeri-sana oli käytössä lapsuuteni ja nuoruuteni aikaisissa kirjoissa (esim. ”Kymmenen pientä neekeripoikaa”, Agatha Christie), muissa teksteissä ja puhekielessä. Nyt tuon sanan käyttö kuuluu hamaan menneisyyteen ja on sidoksissa kolonialismiin ja rotusortoon. On ihan oikein, että oma puhetapamme sanavalintoja myöten tukee rasisminvastaisuutta.- Voisiko joku kuitenkin keksiä toisen ilmaisun tuon ”n-sanan” tilalle? Siis koko ilmaisun tilalle, sillä jotenkin minua tökkii ihan kauheasti sanahirviö, jossa jotain yritetään häivyttää, mutta samalla kuitenkin nostetaan tikun nokkaan. Lupaan ilmoittaa, jos itse saan älynväläyksen.

”Neekeri on Afrikan mustaihoiseen alkuperäisväestöön ja sen jälkeläisiin kuuluvaa ihmistä tarkoittava sana. Aikoinaan se oli suomen kielen ainoa tummaihoista kuvaava sana, ja sitä käytettiin sekä neutraaleissa että halventavissa yhteyksissä. Nykyisin Kielitoimisto pitää sanaa vanhentuneen tai halventavana (wikipedia).” Esimerkiksi ”ryssä” ja ”neekeri” sanojen käyttämistä on oikeustapauksissa pidetty kunnianloukkauksena.

Neekeri-sana on pannassa lähes ympäri maailman ja ilmaisu ”n-sana” näyttää olevan käytössä kielessä kuin kielessä (”N-Word” ”N-Wort”, ”la palabra N”), ja näistä muista kielistä tietysti rantautunut myös tänne meille.

Mitä sitten kielletyn sanan tilalle? Saksassa käytetään kyseisen sanan asemasta sellaisia ilmauksia kuin ”värilliset”, ”musta henkilö/nainen/mies/ihminen/saksalainen” sekä vähemmässä määrin ”afrosaksalainen” tai ”tummaihoinen henkilö”. Samantyyppiset ilmaisut sopivat myös meidän kieleemme ja varmasti useimpiin muihin kieliin.

Englanninkieliseltä quora.com - sivustolta löysin erään henkilön kirjoittaman omakohtaisen tarinan. Koska olen itse ikäni asunut täällä Pohjois - Suomessa, niin kokemukseni rotusyrjinnästä ovat lähes olemattomat. Vaikka olen matkustellut ympäri maailmaa, niin asemani etuoikeutettuna länsimaisena henkilönä on myöskin taannut sen, että en ole joutunut kohtaamaan rotusyrjintään liittyviä tapahtumia (vaikka asuin kolme kuukautta Kansasin osavaltiossa). Mutta nyt Jonathan - nimisen henkilön tarinaan.

Kun Jonathan oli 16- vuotiaana kesätöissä, hänellä oli mentorina tummaihoinen aikuinen Ed-niminen kaveri. Erään kerran, kun he olivat autossa ajamassa seuraavaan työkohteeseen, Jonathan keksi kysyä, että miksi mustat saavat sanoa toisiaan neekereiksi, mutta vakoiset eivät saa. Ed katsahti poikaan, oli ihan hiljaa ja käänsi auton parkkipaikalle. Jonathan myönsi, että hetken ajan hän pelkäsi saavansa turpaan typerän kysymyksensä vuoksi. Ed ei ollut vihainen, vaan hän katsoi ystävällisesti vieressään istuvaa poikaa.

”Jonny, sinä olet nuori mies etkä tunne maailman tapoja, niin että haluan sinun nyt kuuntelevan tarkasti. - Se on paha sana, Jonny, ymmärräthän sen? Se on loukkaava sana. Kenelläkään ei ole mitään hyvää syytä käyttää sitä. Ymmärrätkö, mitä minä sanon sinulle, Jonny? Ymmärrätkö, miksi se on paha sana?”

”Orjuuden ja rasismin ja sellaisten asioiden vuoksi”, Jonny vastasi.

”Vihan takia, Jonny.”

Tämän sanottuaan Ed suuntasi auton takaisin tielle ja hymyili pojalle. ”We are cool?” Jonathan vastasi: ”Yes, we are cool.” - Sorry, mutta tuo on puhekieltä, enkä voi sitä kääntää noin vain. Mutta nämä työkaverit pääsivät siis asiasta yhteisymmärrykseen.

Tämä tositarina opetti minulle neekeri-sanaan liittyvistä tunteista enemmän kuin mikään luento.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: N-sana, rotusorto, syrjintä

Kauppamatka

Sunnuntai 3.9.2023 - Pirkko Jurvelin

Kauppamatka

Olin lauantaina Pohjois-Pohjanmaan Kirjoittajien tapaamisessa, ja siellä pyydettiin kirjoituksia myöhemmin (digitaalisesti) ilmestyvään Suopursu-lehteen. Kirjoitusten aiheeksi oli valittu ”Matka”, ja aihetta sai käsitellä hyvin laveasti, eikä se ollut sidottu aikaan, paikkaan tai edes todellisuuteen. Vitsailin ystäväni kanssa, että minähän voisin kirjoittaa edellisen päivän kauppamatkastani. Aikani mietittyäni päätinkin kirjoittaa blogin tuosta lyhyeksi suunnitellusta perjantain kauppareissusta, josta sukeutuikin erään sattumuksen kautta kolmen tunnin käynti akuuttipäivystykseen.

Perjantai- aamu, jääkaappi tyhjä, se tarkoittaa kauppareissua. Ei se mitään, markettiin hurauttaa meidän pihalta kohtuu nopeasti. Perillä yritin ensiksi huolehtia apteekkiasiat, ja yllätys oli melkoinen, kun apteekin ovella oli lappu, jossa ilmoitettiin, että se oli muuttanut Ideaparkkiin. Oho, no ei se mitään, Prismaa ei ainakaan ole siirretty minnekään.

Kävelin reippaasti Prismaa kohden, porukkaa oli liikkeellä paljon, sivusilmällä näin naisen, jolla oli mukanaan kolme koiraa. Tässä kohtaa muistini sumenee hetkeksi, sillä keskikokoinen, musta koira oli hypännyt ja tarrannut kiinni käsivarrestani. Kohtaus oli nopeasti ohi, ulkoiluttaja (kuten myöhemmin kuulin) sai koiran vedettyä takaisin, minä riisuin takkini ja katsoin käsivarttani, josta valui verta. Silloin aloin itkeä, eikä siitä meinannut tulla millään loppua. Itkin ja itkin ja itkin, mukava herrasmies pysähtyi viereeni hoitamaan tilannetta, tilasi ambulanssin ja soitti poliisille. Miellyttävä nainen lohdutteli minua ja odotti kanssani marketin sisäpuolella, kunnes ambulanssi tuli.

Olin jo kohtuullisesti koonnut itseni, kun ambulanssissa oleva nuori nainen ja mies kirjoittelivat papereita, puhdistivat haavan ja ilmoittivat, että käsi pitäisi tikata. Tyttäreni vei minut akuuttivastaanottoon (en ole koskaan aikaisemmin ollut siellä), ja muutaman tunnin odottelun jälkeen nuori miespuolinen lääkäri tikkasi käteni ja vannotti, että tekisin asiasta rikosilmoituksen. Niin olin ajatellutkin, sillä koiran taluttaja sanoi, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun koira puri ihmistä. Selvisin kotiin käsi tikattuna, jäykkäkouristusrokotuksen saaneena ja antibioottikuuri laukussa.

Sivullisten ansiosta minulla oli koiran taluttajan nimi ja puhelinnumero. Kun kotiuduin, laitoin hänelle viestiä ja pyysin omistajan numeroa. Nainen vastasi tulevansa illalla töistä, ja että voisimme olla yhteydessä sitten. Harmillista vain, että hän blokkasi minun puhelinnumeroni, eikä vastannut viesteihin, kunnes ilmoitin, että laitan hänen numeronsa ja nimensä rikosilmoitukseen. Tämän jälkeen nainen lähetti koiran omistajan puhelinnumeron.

Kun soitin omistajalle, kävi ilmi, että hänellä ja minulla oli erilainen käsitys tapahtuneesta. Minä olin kuulemma mennyt ”härppimään” koiraa, joka oli siitä ärsyyntynyt. No, eihän asia todellakaan mennyt niin, mutta ilmeisesti taluttaja ei halunnut kertoa sitä, ettei ollut hallinnut koiraa. Omistaja sanoi vain etunimensä, ”et tarvitse sukunimeä”, hän tuumasi. Ei se mitään, nimi selviää puhelinnumeron perusteella.

Lopulta omistaja soitti minulle uudestaan (oli ilmeisesti laittanut ulkoiluttajan koville) ja kysyi, että voisimmeko sopia asian. Hän maksaisi sairaalakulut jne. Sanoin, etten halua riidellä, mutta olen samaa mieltä lääkärin kanssa: Vaarallisesta koirasta on tehtävä rikosilmoitus.

Siihen asia jäi, vai jäikö? Viime yönä neljältä minulle oli tullut soitto ”yksityisestä numerosta” . Onneksi minulla on puhelin yöllä äänettömällä, joten soitto ei minua häirinnyt. Aamupäivällä sain vielä kaksi soittoa tältä ”yksityiseltä” sekä yhden ”tuntemattomalta”. Vastasinkin yhden kerran, ja huonossa hapessa oleva mieshenkilö ihmetteli, kenen kanssa oikein puhui.

Käsi on ruma, mutta paranee. Maha on ihan sekaisin antibiootista, mikä tarkoittaa lyhytaikaista laihdutuskuuria. Nähtäväksi jää, miten ja milloin tämä kauppamatka lopulta päättyy.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vaarallinen koira, hyökkäys

Suomalaisen ei kannata kierrättää ja lajitella

Perjantai 25.8.2023 - Pirkko Jurvelin

Suomalaisen ei kannata kierrättää ja lajitella

”Kierrätys tarkoittaa materiaalin, esineen tai muun kulttuurillisen asian käyttämistä hyödyksi uudessa yhteydessä. Usein kierrätyksellä tarkoitetaan jätteiden hyötykäyttöä uusien tuotteiden valmistuksessa. Kierrätys vähentää yleensä neitseellisten raaka-aineiden ja energian kulutusta, minkä vuoksi se on ympäristöä säästävä ratkaisu. Se vähentää myös jätteiden hävittämisestä aiheutuvaa ilman, veden ja maan saastumista ” (wikipedia).

Minulle kierrättäminen ja jätteiden lajitteleminen tarkoittaa käytännössä sitä, että kotitaloudessamme laitetaan pahvit, lasit, muovit, sanomalehdet ja biojäte erillisiin säilytysastioihin ja tyhjennetään ne sitten taloyhtiön vastaaviin jäteastioihin. Luulenpa, että useimmissa talouksissa on samanlainen käytäntö. Panttipullot palautetaan tietysti kauppaan, ja niistähän saadaan sitten korvaus (joka on maksettu juomaa ostettaessa).

Kierrätys tarkoittaa meidän taloudessamme myös sitä, että minun vaatteeni ja urheilukenkäni tekevät aina huiman kierroksen lasteni perheissä, ennen kuin niille tulee loppu. Vaatekierrätys on muutenkin meidän isossa perheessämme suosittua, sillä lapset kasvavat tunnetusti kovaa vauhtia, ja pieneksi käyvät vaatteet löytävät aina uuden omistajan serkkujen kodeissa. Kirpputorit ovat suosittuja sekä asusteiden että urheiluvälineiden ja lelujen hankintapaikkoja.

Eli meidän taloutemme osallistuu kierrätykseen ja lajitteluun samalla tavoin kuin enemmistö suomalaisperheistä, mutta kannattaako moinen vaiva (no, vaatteiden kierrätys kannattaa kyllä)?

Me suomalaiset luulemme olevamme hyvinkin kunnostautuneita tässä asiassa, mutta todellisuudessa tilastojen mukaan olemme kierrättäneet yhdyskuntajätettä viimeisen kymmenen vuoden ajan ainoastaan 40 %. Tästä hyvästä EU-komissio on antanut Suomelle niin sanotun varhaisen varoituksen, koska vuoden 2025 tavoitteet uhkaavat jäädä saavuttamatta. Varoituksen sai 18 maata.

Meillä oli eilen vieraana lapsenlapsi, joka opiskelee USA:ssa. Keskustelimme tuntitolkulla kaikesta mahdollisesta, henkilökohtaisista asioista, koulutukseen liittyvistä jutuista ja lopulta myös kierrätyksestä. Hän ihmetteli sitä, ettei USA:ssa kierrätetä kotitalous- ja muita jätteitä. Kirpputoreja on tietysti, joten vaatteiden uudelleenkäyttöä harrastetaan kyllä. Mutta siis mitä: Ei kierrätetä? Niin suuressa maassa?

Etsiskelin internetistä tietoja USA:n käytänteistä. Tiivistettynä voidaan sanoa, että maa kierrättää noin 35% jätteistä. Kun nyt huomioidaan se, että Suomen asukasluku on noin 5, 5 miljoona ja kierrätysprosentti 40, USA:n väkiluku noin 332 miljoonaa kierrätysprosentin ollessa 35, niin minkä johtopäätöksen rehellinen kuluttaja voi tehdä? No, jos ei heti tule mieleen, niin minäpä kerron: On ihan yhdentekevää, kierrättääkö suomalainen enemmän tai vähemmän, koska sillä ei ole maapallon saastumisessa juuri minkäänlaista merkitystä. Mikäli USA:ssa alettaisiin tositoimiin, niin sillä saattaisi olla suurikin merkitys maapallon hyvinvoinnille.

Tässä blogissa en uskalla edes sohaista USA:n ilmastopolitiikkaa, se on ihan oma lukunsa, mutta muutamia artikkeleita selatessani tuli jälleen mieleeni, että turha Suomen on edes…

En myöskään puutu kierrätykseen Venäjällä. Kolme vuotta vanhassa artikkelissa kirjoitetaan näin:” Seitsemän miljardia tonnia jätettä vuodessa, ainakin 15 000 laitonta kaatopaikkaa, luontoon leviävät vaaralliset jätteet ja käytännössä olematon lajittelu- ja jätekulttuuri” (Kaleva 8.10.2019). Venäjän asukasluku on noin 146 miljoonaa. - Entäpä sitten Afrikan maat?

Siis onko sillä mitään merkitystä, mihin minä laitan sen tyhjän maitopurkin?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kierrätys, ympäristö, Suomi, USA

Pitääkö ihmisen olla hyödyllinen?

Lauantai 19.8.2023 - Pirkko Jurvelin

Pitääkö ihmisen olla hyödyllinen?

Lueskelin ukkini päiväkirjoja jälleen kerran mielenkiinnolla. Ukkini jäi eläkkeelle 65-vuotiaana Tornion seminaarin rehtorin virasta. Hän rakasti työtään ja kirjoitti, että seminaari oli maailman paras työpaikka. Viljo-ukki halusi myös kehittää itseään, hän luki paljon, kulki erilaisilla opintopäivillä ja luennoi itsekin. Ja sitten koitti eläkkeelle jääminen.

”Työ, työ on parasta elämässä...Tahtoisin vielä tehdä jotakin merkityksellistä… Minä haluaisin vielä omalta osaltani toteuttaa itseäni, saada aikaan jotakin, jolla olisi arvoa. En vielä haluaisi köllötellä vanhuuden levossa, vaan tahtoisin tehdä työtä, toteuttaa itseäni, sillä se on ihmiselämän perimmäinen tarkoitus ( 25.1. 1965).” Ukin päiväkirjoista löytyy paljon tämän tyyppisiä ajatuksia. Hän koki itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi työn kautta, minkä ymmärrän sangen hyvin, sillä hänen ajatusmaailmansa kuvaa hyvin sitä yhteiskuntaa ja aikakautta (1892-1968), jolloin hän varttui ja oli mukana opiskelu- ja työelämässä.

Ukin ajatukset ovat varmasti aivan käsittämättömiä joillekin tämän ajan ihmisille. Joskus olen lukenut henkilöistä, jotka ansaitsevat valtavia omaisuuksia uusilla innovaatioilla tai älykkäällä sijoittamisella tai mahdollisesti jollakin some-osaamisella, ja usein he ilmoittavat jäävänsä eläkkeelle viimeistään 40-vuotiaina. Ei siinä mitään, kun on rahansa itse tienannut (ja vaikka olisi perinyt), mutta haluaako kukaan olla eläkkeellä 40-50 vuotta? Se on aikamoinen haaste, ja vaikka rahasta ei olisikaan pulaa, niin tuleeko aika pitkäksi – kuka sitä nyt jaksaa loputtomasti harrastaa ja vaikka matkustaa – tuleeko jossain vaiheessa kaipuu työelämään?

Suomessa on tilastojen mukaan tällä hetkellä 266 000 työtöntä, mikä on 40 000 enemmän kuin vuosi sitten. Työttömiä miehiä on noin 30 000 enemmän kuin naisia. Osa työttömistä ilmoittaa suoraan, ettei edes halua löytää töitä, vaikkakin työtä on haettava säännöllisesti, jotta tuet pysyisivät ennallaan. Osa työttömistä ei halua mennä töihin, koska palkka ei ole juurikaan suurempi kuin työttömyyskorvaus, osa ei mene töihin, koska omalla alalla ei ole tarjolla töitä, ja kynnys hakeutua tekemään jotakin muuta saattaa olla korkea.

Mietin tässä ja nyt sitä valtavaa ajatusmaailmojen eroa, joka on 1960-luvulla kuolleen ukkini ja monen kortistossa aikaa viettävän välillä. Ja tässä kohtaa haluan selventää lukijalle erään asian: Minä en tuomitse heitä, jotka eivät halua tehdä töitä, en tuomitse, vaan tunnen myötätuntoa, sillä heidän elämästään jää (minun mielestäni) puuttumaan niin paljon – ja monesti se näkyy.

Palkkatyö ei suinkaan ole ainoa ”työ”, joka voi tuoda elämään mielekkyyttä. Ajattelen kaikkia niitä kotiäitejä ja -isiä, joiden tekemä työpanos on yhteiskunnalle huipputärkeä. Ajattelen myös kaikkia niitä eläkeläisiä sekä töissä olevia, jotka antavat aikaansa tekemällä vapaaehtoistöitä erilaisissa uskonnollisissa ja monissa hyväntekeväisyysjärjestöissä. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö lisää sen tekijöiden ja yhteiskunnan hyvinvointia. Sen taloudellista arvoa on vaikea laskea, mutta uusimman arvion mukaan vapaaehtoistyön arvo on vuosittain 3,2 miljardia euroa eli 1,3 prosenttia BKT:n arvosta.

Palaan takaisin Viljo-ukkiini. Hän oli myös aktiivinen eläkeläinen, sillä hän oli pidetty puhuja ja esiintyjä eri järjestöissä. Viimeinen valokuva ukistani on Oulaisista: Ukki kävelee ystävänsä kanssa eräästä tilaisuudesta, jossa hän on ollut pitämässä puhetta, ja kädessään hänellä on jäätelötötterö. Tuolla hetkellä hän sai sydänkohtauksen ja menehtyi parin päivän kuluttua. Mutta tuo viimeinen kuva ukista on jotenkin hellyttävä: tyytyväinen mies, tehtävänsä suorittanut, palkkansa ansainnut.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työ, työttömyys, hyvinvointi

Progoff - päiväkirjakurssi

Torstai 10.8.2023 - Pirkko Jurvelin

Progoff – päiväkirjakurssi

Olen kulkenut Valamossa yli kymmenen vuoden ajan joka kesä. Muutamana kesänä toimin vapaaehtoistöissä oppaana ja välillä portilla toivottamassa vieraat tervetulleiksi ja opastamalla heitä uudessa ympäristössä. Useimmiten olen kuitenkin ollut kursseilla: kirjallisuus, kirjoittaminen, filosofia ja maalaaminen ovat olleet ohjelmassa aikaisempina kesinä. Tänä kesänä ilmoittauduin Progoff – päiväkirjakurssille, jotakin uutta jälleen. Esitteen mukaan ” Kurssilla haetaan omaan elämään perspektiiviä ja suuntaa, etsitään syvempää merkitystä elämälle. Menetelmässä hiljennytään omaan sisäiseen maailmaan lyhyiden ja tarkkaan strukturoitujen kirjoitustehtävien muodossa. Kaikki työ tehdään itselle, omassa hiljaisuudessa. Kyseessä ei ole tavoitteellinen terapia, vaan kontaktin hakeminen omaan itseen…” Kurssia ohjasi päiväkirjamenetelmiin perehtynyt kirjallisuusterapeutti ja kirjallisuustieteen dosentti Päivi Kosonen (www.ajatusmatka.fi).

Meitä istui salissa noin kaksikymmentä naista, tällä kertaa joukossa oli myös yksi mies (yleensä miehiä ei näy tämän tyyppisillä kursseilla). Saimme isot kansiot, joissa oli erivärisiä välilehtiä. Emme esittäytyneet toisillemme lainkaan – se oli tarkoituksellista, ja kurssin vetäjä kertoi menetelmästä, päivien ohjelmasta ja neuvoi muutamia käytännön asioita kirjoittamisen suhteen. Kirjoittamisen tuli tapahtua hiljaisuudessa, luokkahuoneessa olo ei ollut välttämätöntä, määrätyn ajan kuluttua tapaisimme jälleen salissa ja saisimme uudet ohjeet. Tekstejä ei esitelty,jokainen kirjoitti itselleen. Joka päivä keskustelimme jonkin verran kokemuksistamme, jotkut puhuivat enemmän, toiset vähän.

Progoff -kansion sisältö: Vihreä - Nykyhetken määrittely, Keltainen – Päiväkirja, Sininen – Syvyysulottuvuus (unet ja unelmat, unien, unelmien laajentaminen, unen ja valveen raja-alueen mielikuvat...keskustelu sisäisen viisauden kanssa), Punainen: Elämä (aikaulottuvuus, elämänhistoria, askelmat, tienhaarat, nyt…), Violetti – Merkitysulottuvuus (meditaatiot, yhteyden kokemuksia, hengellisen/henkisen elämän askeleet, mantramietiskely, huiput, laaksot, sisäisten tapahtumien yhteenveto)…Tehtäviin liittyvissä ohjeissa kerrottiin, että ennen kirjoittamisen aloittamista tulisi hiljentyä, kirjoittamisen tulisi olla spontaania, joskus tekstiä saattaisi tulla vähän tai ei ollenkaan, ja tehtävän päätteeksi tulisi ottaa vielä aikaa hiljentymiseen.

Ohjaaja luki meille tehtävän luokassa, vaivuimme hiljaisuuteen ja aloimme kirjoittaa. Minä kirjoitin kirkossa, rannalla, hautausmaalla, ulkona puiston penkillä, vanhan kirkon edessä olevalla istuimella… en koskaan sisällä luokassa. Tärkeintä oli kirjoittaa, antautua ajatuksille, ei miettiä liikaa ja suunnitella. Eräässä kirjoitustehtävässä oli tarkoitus pohdiskella asioita jonkun edesmenneen läheisen kanssa. Yllätyksekseni minulle valikoitui mielessäni rakas ystäväni, ei esimerkiksi joku läheisistä perheenjäsenistäni. Se oli hyvä keskustelu, lempeä ja rauhoittava kuten ystävänikin oli ollut.

Joskus tehtävä tuntui liian hankalalta. Kerran piti kirjoittaa unista ja pohtia niitä. Enhän minä näe koskaan unia – tai tietysti näen, mutta en ikinä muista niitä! Muistin tasan tarkkaan kaksi unta, jotka olin nähnyt lapsena. Kirjoitin ne paperille ja mietin, kuinka unielämäni saattoikin olla niin vaisua, ja mitä nämä unet sitten merkitsivät minulle, kun juuri ne olivat jääneet mieleeni. Ajattelin, että minulla on lähipiirissä ystäviä, jotka heräävät aamulla helpottuneina siitä, että saavat jälleen avata silmänsä vilkkaan yön jälkeen, ja minä olin aamuisin tyhjää täynnä.

Vajaa kolme päivää on aivan liian lyhyt aika tällaisen syvää luotaavan kurssin läpikäymiseen, ja yleensä Progoff -kurssit kestävätkin pidempään. Hyvää on kuitenkin se, että opiskelija voi jatkaa menetelmän kanssa työskentelyä milloin vain ja kuinka usein haluaa. Kotiuduin Valamosta neljä päivää sitten ja olen kirjoitellut nyt kansiooni joka päivä, sillä se on mielenkiintoista ja pakottaa ajattelemaan asioita ihan uudella tavalla. Tuntuu, että aivoissani on useampi taso: päällimmäisenä on arkielämän toimintaan vaikuttava taso ja sen lisäksi monta kerrosta paljon syvemmällä, niin syvällä, etten ole vielä läheskään päässyt sinne asti, enkä varmasti koskaan pääsekään.

”Myös unista tulee elävämpiä. Kyse ei ole niinkään tiedollisesta oivaltamisesta kuin tapahtuneiden asioiden uudelleen kokemisesta”, mainitaan edelleen kurssin esittelyssä.

Kurssin jälkeen olen nähnyt unia joka yö. Se on erikoista. Saatan herätä ja hiukan ihmetellä, mutta nukahdan uudestaan. Nukun paremmin ja näen unia, siis ainakin jotakin merkittävää tämä kurssi on saanut aikaan tähän mennessä.

Ajatuksiani Testamentti -osiossa

Yritän unohtaa,

unohdan yrittää,

vaivun levollisuuteen.

Armahdan itseni,

jaan armoa ympärilleni,

vaivun levollisuuteen.

Hyväksyn minut,

hyväksyn kaikki,

vaivun levollisuuteen.

Vain tänään

jaksan näin,

huomista ei ole.

Vaivun levollisuuteen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Progoff-päiväkirja, Valamo

Ovatko ennustajat olleet oikeassa? Puolivuotisraportti

Keskiviikko 2.8.2023 - Pirkko Jurvelin

Ovatko ennustajat olleet oikeassa?

Puolivuotisraportti

1.1.2023 julkaisin blogikirjoituksen, jossa kerroin, mitä vanhat kuuluisat ennustajat ovat kertoneet tämän nyt menossa olevan vuoden tulevista tapahtumista. Olemme edenneet tätä vuotta jo yli puolen välin, joten on aika tutkia, ovatko ennustukset millään tavoin osuneet oikeaan vuoden ensimmäisen puoliskon aikana.

Nostradamus (1503-1566) oli lääkäri, astrologi ja ennustaja. Ainakin seuraavat ennustukset, joita hän oli laatinut vuodelle 2022, kävivät toteen: Kansainväliset konfliktit ja ihmisten muutto maasta toiseen lisääntyivät, ja Englannin kuningatar kuoli. Mitä tämä lääkäri- astrologi on sitten ennustanut kuluvan vuoden tapahtumista? Blogitekstissäni mainitsin seuraavat asiat: 1. Kolmas maailmansota syttyy vuonna 2023. 2. Sodan seurauksena syntyy uusi maailmanjärjestys. 3. Maailmassa puhkeaa vakava teollisuuskriisi. 4. Maailmassa esiintyy terrori-iskuja.

Emme voi sanoa vielä, että maailmassa olisi menossa kolmas maailmansota, mutta meidän on pakko tunnustaa, että maailman geopoliittinen tilanne on yhtä vakaa kuin lasiesine kuivausrummussa. Olemme melko varmoja siitä, että tilanne räjähtää käsiin, ja pian maailma on tuhansina sirpaleina. Kun ne sirpaleet sitten vaivoin saadaan koottua kasaan, uusi maailmanjärjestys on syntynyt. Tietysti toivomme, että ihme tapahtuisi, ja Venäjän sotahulluus saataisiin jotenkin aisoihin, mutta samalla myönnämme rehellisesti, ettemme juurikaan usko ihmeisiin.

Nostradamuksen ennustama teollisuuskriisi ja terrori-iskut ovat aivan selkeästi myös osa tämän päivän arkea.

Sokea Baba Wanga (1911-1996) ennusti vuodelle 2022 mm. seuraavanlaisia asioita, jotka kävivät toteen: Ihmiskunta tottuu uuteen virukseen, ja maailmassa tapahtuu monenlaisia luonnonmullistuksia ja tulvia. Kyllä, olemme sopeutuneet koronavirukseen niin, etteivät kauppojen hyllyillä olevat testipakkaukset kiinnosta enää juuri ketään. Vuoden 2022 kalleimmat luonnonkatastrofit aiheuttivat miljardien kustannukset. Jo viime kesänä Euroopassa mitattiin huomattavasti normaalia korkeampia lämpölukemia, ja esimerkiksi Pakistanin tulvat johtivat valtaviin menetyksiin, ja Yhdysvaltoja ja Kuubaa syys- lokakuussa runnonut hurrikaani Ian oli viime vuonna kallein ilmastonmuutoksen aiheuttama katastrofi,

Tälle vuodelle Baba Wanga on ennustanut esimerkiksi seuraavia asioita: 1. Tapahtuu ydinkatastrofi. 2. Maailmaa kohtaa tuhoisa aurinkomyrsky, joka aiheuttaa ongelmia esimerkiksi tietoliikenteessä. 3. ”Suuri maa” käyttää biologisia aseita.

Kun seuraamme Ukrainan sodan kulkua, emme voi olla huomioimatta Putinin ja hänen kannattajiensa uhkailuja ydinaseen käytöstä. Ydinase on hyvä pelote, mutta on mahdollista, että loukkuun ajettu ”rotta” käyttää sitä viimeisenä vallannäytön keinonaan. Samoin mietin tuota ”biologista asetta”, joka ei tavalliselle kansalaiselle kerro juuri mitään, mutta laittaa arvailemaan, että määrättyyn tarkoitukseen kehitetyillä voimakkailla myrkyillä saadaan aiheutettua helposti massakuolemia.

Tässä minä istun työpöytäni ääressä naputtelemassa tätä tekstiä. Olen juuri viettänyt monta tuntia nuotiolla, lapset ja lastenlapset ovat poimineet mustikoita, ja yhdessä olemme paistaneet makkaraa, halloum- juustoa ja vaahtokarkkeja. Tämä oli mukava loppukesän päivä, jolloin muusta ei kannettu huolta kuin mustikkasadosta, eikä oikeastaan siitäkään, koska tuttavat myyvät poimimiaan ja puhdistamiaan marjoja kohtuuhinnalla. Eikä elämä olekin leppoisaa välillä?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ennustukset vuodelle 2023, Nostradamus, Baba Wanga

Kuka minä olen - perimä vai ympäristö?

Torstai 27.7.2023 - Pirkko Jurvelin

Kuka minä olen – perimä vai ympäristö?

Jokin aika sitten tyttäreni kysyi, että tuntuuko minusta siltä, että juuri löytynyt siskoni on oikeasti siskoni vai pelkästään joku mukava uusi tuttavuus. Minun ei tarvinnut miettiä vastausta, vaan totesin heti, että kyllä Anneli tuntuu siskolta.

Tässä välissä on kai syytä kertoa teille, jotka ette ole lukeneet joulukuista blogiani, että joulukuun alkupuolella sain sähköpostia henkilöltä, joka kertoi olevansa isäni tytär. No, puolen vuoden sisällä asiat ovat edenneet niin, että olemme tavanneet siskoni kanssa pariin otteeseen vähän pidempään ja toki sometelleet varsinkin silloin, kun koko yhteinen tarinamme eli sukulaisuutemme oli alkumetreillä. Vielä on ehkä syytä kerrata sekin asia, ettei minulla ole omasta lapsuudenperheestäni enää ketään elossa. Äiti ja isä ovat kuolleet, samoin myös veljeni ja siskoni, joten voitte ymmärtää, miksi uuden siskon ilmestyminen tähän maailmaan oli ja on ihmeellinen tapahtuma.

Tyttäreni esittämän kysymyksen jälkeen olen pyöritellyt mielessäni useaan otteeseen vastaustani ja varsinkin sitä, että miksi tunnen sisaruutta (olen huomannut itsessäni jopa isosiskon käyttäytymistä), vaikka tuttavuutemme on aika tuore. Eikö se ole kummallista? Olen järkeillyt, että oikeasti pitäisin miltei kenestä tahansa (tai ainakin pakottaisin itseni pitämään), jolla olisi sama isä kuin minulla. Tilanteen tekee minulle helpoksi myös se, että Anneli on niin mukava ja symppis, ja että meillä on isän lisäksi paljon muutakin yhteistä (esim. ammattitausta), ja keskustelu ja tapaamiset ovat olleet luontevia. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Ai, miksi? Koska siis olemme siskoksia?

Taas tuo kysymys. Tutkin muutamia kirjoja ja netin ihmemaailmaa ja yritin selvittää, kumpi on ihmiselämässä määräävämpi tekijä: perimä vai ympäristö? Alkuun tulokset näyttivät siltä, että perimällä on suurempi vaikutus ihmiseen kuin ympäristöllä. No, tutkimuksia on erilaisia, tulkintatapoja erilaisia ja on tietysti myös halu tulkita asiat tietyllä tavalla, mutta joka tapauksessa perimän vaikutusta painotetaan. - Kyllä teissä on samaa näköä,- on joku sanonut katsottuaan muutamia valokuvia. Tuosta en osaa sanoa mitään. Ehkä ulkopuoliset näkevät kuvissa jotain sellaista, jota itse en välttämättä huomaa.

Selailin kuitenkin lisää nettisivuja ja totesin, että vielä muutama vuosi sitten tiedemiehet olivat sitä mieltä, että ulkonäkö, lahjakkuus, tietyt luonteenpiirteet sekä myös käytöstavat juontavat juurensa ihmisen geeneistä, eikä kasvatuksella ja ympäristöllä olisi suurempaa osuutta näihin.

Nykyisin tutkijat ovat kuitenkin pitkälti samaa mieltä siitä, että ympäristö ja geenit vaikuttavat toisiinsa, tätä tutkimusalaa sanotaan epigenetiikaksi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että geenit ja ympäristö täydentävät toisiaan tai voivat myös heikentää tai vahvistaa toisiaan. Lapsi voi olla esimerkiksi perintötekijöidensä ansiosta musikaalisesti lahjakas, mutta ympäristöstä riippuu, pääseekö tämä lahjakkuus esiin. Jos siihen panostetaan, hankitaan soittotunteja jne, niin tämä peritty lahjakkuus näkyy. Toisaalta musikaalisuus voi jäädä huomiotta, jos kasvuympäristö ei ole siitä kiinnostunut.

Täytyy sanoa, ettei tutkimusmatkani internetin ihmemaailmaan lopultakaan tuonut vastausta kysymykseeni, miksi Anneli tuntuu siskolta. Luulen, että suurin syy tuohon tuntemukseen on se, että TIEDÄN meillä olevan yhteisen isän ja toisaalta näen hänessä kyllä ne miellyttävät, sympaattiset persoonallisuudenpiirteet, joita isälläkin oli. Ja se opettajuus, kai sekin on jokin geenijuttu, vai ei? Ai, niin, siskoni äiti oli myös opettaja. Annetaan olla. Pääasia on, että minulla on uusi perheenjäsen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sisko, perimä, ympäristö, epigenetiikka

Haluatko voida paremmin?

Tiistai 18.7.2023 - Pirkko Jurvelin

Haluatko voida paremmin?

Tietysti haluat voida paremmin, ainakin minä haluan. Tämän vuoksi tartuinkin kirjastossa innokkaana teokseen ”Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet” ja totesin, että hyvinvointi tai ainakin sen paraneminen voi olla lähempänä kuin osaamme aavistaakkaan.

Kirjassa käytetään termiä ”metsäkylpy”, joka kuulostaa hieman eksoottiselta, mutta ei ole sitä ollenkaan. Se tarkoittaa yksinkertaisesti metsässä vietettyä rauhallista aikaa, joka luo ihmiselle yhteyden luontoon ja saa aikaan hyvinvointia ja onnen ja rauhan tunnetta. Metsäkylvyn avulla luodaan yhteys luontoon vaikkapa kuljeskelemalla puiden lomassa, levähtämällä lähipuistossa tai esimerkiksi kävelemällä paljain jaloin kotipihalla. Meitä suomalaisia saattaa nyt hiukan huvittaa: Johan tuolla metsässä on oleskeltu iät ja ajat, samoiltu, retkeilty, telttailtu, poimittu marjoja, luulevatko japanilaiset keksineensä jotain uutta?

Harvoin tulee ajatelleeksi, että Japanin pinta-alasta on metsää 25 miljoonaa hehtaaria (Suomessa 20 miljoonaa). Tohtori Qing Lin on metsälääketieteeseen erikoistunut lääkäri, joka on tehnyt asian parissa monenlaisia uraauurtavia tutkimuksia, ja joiden tuloksia hän selvittelee Metsäkylpy- teoksessaan. Myönteisten tutkimustulosten ansiosta maassa aloitettiinkin vuonna 1982 kansallinen metsäkylpyjen hyvinvointiohjelma, ja nykyään metsäkylpy on maassa yleinen tapa, kun halutaan huolehtia terveydestä ja hallita stressiä. Japanissa on 62 sertifioitua metsäkylpypaikkaa, ja metsissä käy vuosittain 2,2 – 5 miljoonaa ihmistä. Tässä yhteydessä on muistettava, että myös Suomessa on nykyisin metsiä, joita kutsutaan ”terveysmetsiksi”.

Metsässä tulee oleskella kaikessa rauhassa, stressiä välttäen (ei siis hikilenkkiä), kaikilla aisteilla luonnosta nauttien. Tutkimustulosten mukaan rauhallinen oleilu metsässä:

- vähentää verenpainetta

- poistaa stressiä

- parantaa sydämen ja verenkierron toimintaa sekä aineenvaihduntaa

- alentaa verensokeria

- parantaa keskittymiskykyä ja muistia

- helpottaa masennusta

- parantaa kivunsietokykyä

- lisää energiaa

- tehostaa vastustuskykyä ja lisää kehon luonnollisia tappajasoluja

- lisää syöpää ehkäisevää proteiinintuotantoa

- auttaa painonhallinnassa

Mistä puiden aiheuttama positiivinen vaikutus sitten tulee? Quig Li selittää, että metsän ilmassa on enemmän happea kuin muualla, mutta sieltä löytyy myös runsaasti kasvien luonnollisia öljyjä, jotka ovat osa puiden puolustusjärjestelmää. Puut vapauttavat ilmaan näitä öljyjä (fytonsideja) suojellakseen itseään bakteereilta, hyönteisiltä ja sieniltä. Ne käyttävät fytonsideja myös kommunikointikanavana ja tavallaan ”keskustelevat” toisilleen niiden avulla. Fytonsidipitoisuus ilmassa on sitä suurempi, mitä lämpimämpi sää on.

”Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet” teoksesta löytyy paljon kertomuksia erilaisista tutkimuksista ja niiden tuloksista. Mieleeni painui erityisesti tarina siitä, kuinka aluksi sattumalta oli huomattu, että jos sairaalapotilaan sänky sijaitsi lähellä ikkunaa, jonka takaa avautui metsä- tai puistomaisema, niin hän tarvitsi vähemmän särkylääkkeitä ja parani nopeammin kuin potilas, jonka vuoteesta ei ollut näkymää luontomaisemaan.

Toisen tutkimustuloksen mukaan japanilainen elää kauemmin, mikäli hänen kotinsa on kävelymatkan päässä viheralueesta tai puistosta.

Meille suomalaisille metsään lähteminen on itsestään selvä, hyvin luonnollinen ja arkinen asia. Harva tulee ajatelleeksi, että tekee itselleen varsinaisen terveysteon samoilemalla verkkaiseen tahtiin kesäisessä luonnossa.

Lähde: SHINRIN-YOKU, Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet, Terveyttä ja hyvinvointia puiden avulla

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metsäkylpy, puiden parantava vaikutus, rentoutuminen

Kenelle kellot soivat?

Sunnuntai 9.7.2023 - Pirkko Jurvelin

Kenelle kellot soivat

Venäjä aloitti sodan Ukrainassa 24.2.2022. Putin perusteli hyökkäystä kertomalla, että kyseessä on Venäjän kansan suojeleminen ”denatsifoimalla” Ukrainan alueet ja suojelemalla näin venäläisiä kansanmurhalta. Todellisuudessa kyse oli ja on Putinin häiriintyneestä unelmasta ja suunnitelmasta saattaa Venäjä siihen kukoistukseen ja voimaan, joka sillä oli tsaarien aikaan.

Etelä-Ukrainan Mariupoli oli tärkein hyökkäyskohde ensimmäisten sotakuukausien ajan, ja suuri osa historiallista kaupunkia on nyt tuhottu. 6.6. -23 Venäjä tuhosi Dneperjoen alajuoksulla olevan Nova Kahovkan padon. Tekoa on kuvattu sotarikokseksi ja terroriteoksi sekä luonnon tuhoamiseksi. Kuluneen sotavuoden aikana Ukrainasta on paennut yli kymmenen miljoonaa (!) asukasta, se tarkoittaa lähes kolmannesta maan väestöstä, ja YK puhuu suurimmasta pakolaiskatastrofista toisen maailmansodan jälkeen. Sodassa kaatuneiden määrää molemmin puolin on vaikea arvioida, ja luvut vaihtelevat kymmenistä tuhansista kuolleista satoihin tuhansiin (kyseessä sotilaat ja siviilit). Venäjää vastaan asetetut taloudelliset sanktiot ovat saaneet aikaa myös sen, että sota näkyy kaikkialla maailmassa kohonneina hintoina, energian saannin vaikeuksina ja ravitsemusongelmina, jotka johtuvat viljansaannin häiriöistä .

Jos ja kun sota joskus loppuu, sen vaikutukset jatkuvat ihmisten keskellä ja mielissä. Sota vammauttaa ihmisiä fyysisesti ja psyykkisesti, ja myös sen aiheuttamat taloudelliset ongelmat saattavat kestää jopa vuosikymmeniä.

Katsokaa vaikkapa Saksaa. Hitlerin aloittamasta hyökkäyssodasta, joka laajeni toiseksi maailmansodaksi, on kulunut jo lähes seitsemänkymmentä vuotta. Kun rauha solmittiin, maa jaettiin itä- ja länsi- osaan, joiden välillä kulkeminen edellytti passeja ja monenmoisia lupia. Lopulta Saksat kuitenkin yhdistyivät lokakuussa 1990. Olen asunut Saksassa, matkustellut maassa ympäriinsä ja voin sanoa, että sodan aiheuttamat traumat ovat vielä syvällä ihmismielissä. Vielä on olemassa ”ossit” (itäsaksalaiset) ja ”wessit” (länsisaksalaiset), puhumattakaan natseista ja jutskuista. Traumat ovat ja pysyvät sukupolvesta toiseen, vaikka ihminen ei niitä välttämättä itsessään tunnista.

Me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. USA:n presidentin Bidenin vierailu NATO- Suomessa antaa meille jonkinlaisen turvan tunteen. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Putinin käymä sota laajenee vaikkapa ”vahingossa” Suomeen (muistakaa Mainilan laukaukset), niin meillä on suuri turva vierellämme.

Hyökkäyssodan alkaessa olin typerän tietämätön kaikista siihen liittyvistä poliittisista taustoista ja pyrkimyksistä, eikä tietomääräni nytkään ole mainittavan laaja (eikä meille edes kerrota kaikkea). Ajattelin silloin, että tämähän on pian ohi. Tuo lapsenusko on karissut jo kauan sitten, ja nyt epäilen, että sota laajenee ja kestää vielä monta vuotta. Tästä on tulossa kolmas maailmansota.

Onko kriisin nujertamiseksi enää mitään tehtävissä? Luulen, että ainoa mahdollisuus on se, että Venäjältä häviävät kaikki liittolaiset, sillä yksin se ei pysty samanaikaisesti käymään sotaa ja ruokkimaan kansaansa. Pientä epävarmuutta onkin nähtävissä, sillä Kiinan ulostuloissa on mielestäni jonkinlaista varovaisuutta, ja Turkin Erdogan yrittää säilyttää kasvonsa samalla kun on hyväksymässä Ruotsin ja Ukrainan NATO:n jäseneksi.

Ukrainan sota koskettaa meitä suomalaisia läheltä, koska meillä on yhteinen raja aggressiivisen Venäjän kanssa. Harvoin tulemme kuitenkaan ajatelleeksi, että sota ja konfliktit ovat tätä päivää suuressa osassa maailmaa juuri nyt. Friedensbildung-bw.de – sivuston mukaan sodat ja erilaiset konfliktit ovat osa arkea seuraavissa maissa: Afganistan, Aserbaidzan – Armenia, Bosnia ja Hertsegovina, Etiopia, Israel – Palestiina, Jemen, Kenia, Kolumbia, Kongo, Myanmar, Nigeria, Pohjois-Irlanti, Filippiinit, Ruanda, Sri Lanka, Syyria, Ukraina ja Venezuela.

Kansainvälistä rauhanpäivää vietetään 21.9. Sen ajaksi toivotaan kaikkien konfliktien, väkivallan ja sotimisen taukoavan 24:ksi tunniksi. YK soittaa päivän kunniaksi rauhankelloja. Kirjailija Ernst Hemingway julkaisi teoksensa ”Kenelle kellot soivat?” vuonna 1940. Se kertoo Espanjan sisällissodasta ja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaanin otsikon taustalla on John Dunnen (1573-1631) runo:

”Yksikään ihminen ei ole saari,

täydellinen itsestään; jokainen on pala mannermaata,

kokonaisuuden osa: jos meri huuhtaisee mukaansa

maakimpaleen,

niin Eurooppa pienenee vastaavasti,

samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,

joka kuuluu sinun ystävällesi tai sinulle itsellesi;

jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,

sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;

äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään

kenelle kellot soivat;

NE SOIVAT SINULLE.”

Lähteitä: HS, www.lpb-bw.de

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukrainan sota, kansainvälinen rauhanpäivä

Jokaisella on oikeus

Sunnuntai 2.7.2023 - Pirkko Jurvelin

Jokaisella on oikeus

Tulin juuri kaupunkilomalta. Lensimme kuopuksen kanssa ensiksi Riikaan, ja parin päivän oleskelun (= hektisen ympäriinsä juoksentelun) jälkeen matkustimme bussilla Vilnaan, jossa viivyimme myös kaksi päivää. Vaikka olin tutkiskellut useita matkustussivustoja ennen lähtöämme, niin molemmat kaupungit yllättivät eri tavoilla. Riikasta jäivät mieleeni vanhan kaupungin lisäksi katusoittajat, joista joku soitti viulua, joku toinen huuliharppua, kolmannet trumpettia ja käyrätorvea ja niin edelleen, enemmän ja vähemmän taitavia musiikin esittäjiä löytyi vähän joka nurkan takaa. Pianonsoittaja oli epäilyksettä ammattimuusikko, soitto oli upeaa kuultavaa!

Jos pitäisi valita, kumpaan kaupunkiin matkustaisin uudestaan, niin valinta kohdistuisi ehdottomasti Vilnaan! Ilmapiirissä oli jotain suurkaupunkimaista ja energistä, vaikka historiallisia kulttuurikohteita oli paljon enemmän kuin olimme ennalta kuvitelleet. Koska olimme heti kaupunkiin saavuttuamme hakeutuneet turisti-infoon, niin tiesimme, että seuraavana päivänä pääsisimme kaksi ja puoli tuntia kestävälle ilmaiselle (!) kävelykierrokselle ammattioppaan mukana. Ja mehän lähdimme tietysti kuten moni muukin. Aluksi kerroimme nimemme ja sanoimme, mistä maasta olemme kotoisin. Me olimme ainoat suomalaiset, kaukaisimmat turistit tulivat Australiasta ja USA:sta. Opastus oli englanninkielinen, opas erittäin tietävä ja runsassanainen.

Oletko kuullut koskaan Uzupis – nimisestä tasavallasta, joka sijaitsee Vilnassa? No, emme mekään olleet. Oikeastaan kysymyksessä on boheemi kaupunginosa, joka päätti vuonna 1997 julistautua mikrotasavallaksi. Tämä valtio viettää itsenäisyyspäivää aina 1.4. (aprillipäivä!), sillä on oma presidentti, kansallislaulu, lippu, perustuslaki, postimerkki ja aikaisemmin myös noin kahdentoista hengen armeija, joka kuitenkin lopetettiin rauhanaatteen nimissä. Jos tähän mikrovaltioon haluaa tutustua juuri 1.4., niin rajasillalla saatetaan kysellä passia ja antaa kulkulupa leimalla vaikka keskelle otsaa.

Ihan tosissaan ei nyt siis olla, ja Uzupis tunnetaankin taiteilijoiden omana alueena, vaikkakin kaupunginosan uudempi puoli on jo kallista asuinaluetta. Tällä paikalla on myös juutalainen historiansa kuten monilla muillakin Vilnan ja Liettuan alueilla. Tällä mikrovaltiolla on myös oma perustuslakinsa, johon pääsette nyt tutustumaan.

Uzupisin perustuslaki:

1. Jokaisella on oikeus elää Vilnajoen rannalla, ja Vilnajoella on oikeus virrata jokaisen ohi.

2. Jokaisella on oikeus kuumaan veteen, lämmitykseen talvella ja tiilikattoon.

3. Jokaisella on oikeus kuolla, mutta se ei ole velvollisuus.

4. Jokaisella on oikeus erehtyä.

5. Jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen.

6. Jokaisella on oikeus rakastaa.

7. Jokaisella on oikeus olla ilman rakkautta, muttei välttämättä.

8. Jokaisella on oikeus olla huomaamaton ja tuntematon.

9. Jokaisella on oikeus laiskotella tai vain olla tekemättä mitään.

10. Jokaisella on oikeus rakastaa ja hoitaa kissaa.

11. Jokaisella on oikeus huolehtia koirastaan, kunnes jompikumpi kuolee.

12. Koiralla on oikeus olla koira.

13. Kissan ei tarvitse rakastaa omistajaansa, mutta hädän tullen sen pitää auttaa tätä.

14. Jokaisella on oikeus olla joskus tietämätön velvollisuuksistaan.

15. Jokaisella on oikeus epäröidä, mutta se ei ole velvollisuus.

16. Jokaisella on oikeus olla onnellinen.

17. Jokaisella on oikeus olla onneton.

18. Jokaisella on oikeus olla hiljaa.

19. Jokaisella on oikeus uskoa.

20. Kenelläkään ei ole oikeutta väkivaltaan.

21. Jokaisella on oikeus tajuta oma pienuutensa ja suuruutensa.

22. Kenelläkään ei ole yksinoikeutta siihen, mikä on ikuista.

23. Jokaisella on oikeus ymmärtää.

24. Jokaisella on oikeus olla ymmärtämättä mitään.

25. Jokaisella on oikeus olla mitä tahansa kansallisuutta.

26. Jokaisella on oikeus juhlia syntymäpäiväänsä tai jättää juhlimatta.

27. Jokaisen on muistettava nimensä.

28. Jokainen voi jakaa toisille sitä, mitä omistaa.

29. Kukaan ei voi jakaa toisille sitä, mitä ei omista.

30. Jokaisella on oikeus veljiin, siskoihin ja vanhempiin.

31. Jokainen voi olla vapaa.

32. Jokainen on vastuussa vapaudestaan.

33. Jokaisella on oikeus itkeä.

34. Jokaisella on oikeus olla väärinymmärretty.

35. Kenelläkään ei ole oikeutta syyllistää toista.

36. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä.

37. Jokaisella on oikeus olla ilman oikeuksia.

38. Jokaisella on oikeus olla pelkäämättä.

39. Älä voita.

40. Älä puolustaudu.

41. Älä anna periksi.

Perustuslain kohta numero 27 arveluttaa hiukan, mutta muuten nämä ovat varmasti tarkkaan pohdittuja asioita, vai mitä?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vilna, Uzupis, kansalaisoikeudet

Hyvä lapsuus ja ruutuaika

Perjantai 23.6.2023 - Pirkko Jurvelin

Hyvä lapsuus ja ruutuaika

Valitsin facebookin juhannuskuviksi kaksi rantakuvaa. Vanhemmassa otoksessa istun noin neljän vuoden ikäisenä Tornion Pikisaaren uimarannalla rantavedessä. Ilmeisesti vesi oli hiukan kylmää, sillä ilmeeni ei ole auvoinen, mutta parasta oli kyllä se, että isä vei meidät lapset tuonne pulikoimaan. Myöhemmin juoksimme sinne omin nokkinemme vain hiukan vanhemman kaverimme kanssa, ja mukavaa oli!

Tuoreemmassa kuvassa kahlailen juuri samassa paikassa. Kuva on värillinen, ilme tyytyväinen – olenhan päässyt käymään lapsuuteni maisemissa Torniossa -, ja tässä kuvassa minulla on myös huomattavasti enemmän vaatteita ylläni kuin tuossa vanhemmassa. Kuvien ottamisen välillä ei ole kulunut ihan seitsemääkymmentä vuotta. Apua, seitsemänkymmentä! Voiko se olla totta? Ihanaa, kun se on totta, sillä se todistaa, että olen saanut elää jo pitkän elämän.

Minulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus, se kai on tullut ilmi jo useimmissa kirjoituksissani. Mitkä palaset ovat sitten muodostaneet tuon tasapainoisen lapsuuden? Hyvä perhe, luottamukselliset siteet vanhempiin, koulunkäynnin sujuvuus, kaverit, kivat harrastukset, ulkoilu, liikkuminen, kaikenlainen tekeminen ja välillä lukeminen. Peruspalikat olivat siis aika lailla yksinkertaiset, ei mitään ihmeellisiä juttuja, ei paljon rahaa tai ökyilyä, ihan sellaista tavallista, ja juuri tuo tavallisuus on ollut hyvä pohja, josta on voinut ponnistaa.

Tänä päivänä (22.6.23) ilmestyneessä HS VIIKKO – julkaisussa oli yleisönosastossa kirjoitus, joka sai minut jälleen kerran pohtimaan sitä, mikä on tärkeää lapselle – ja tietysti myös aikuiselle. Olin juuri tullut Torniosta ja täynnä onnellinen lapsuus -tunnetta, kun istuin juomaan teetä ja lukemaan kyseistä julkaisua. Lehdessä oli paljon asiaa, mutta yleisönosaston kirjoitus, joka oli otsikoitu ”Liiallisesta ruutuajasta on tutkitusti haittaa lapselle” (Päivi Ruokoniemi, lääketieteen tohtori, lastenpsykiatrian erikoislääkäri, osastolääkäri Hus lastenpsykiatria) kolahti erityisesti ruusuisiin tunnelmiini. Ruokoniemi vastasi kirjoituksessaan toimittaja Panu Janssonin aiemmin julkaistuun tekstiin. Jansson oli kertonut lastensa digipelikokemuksista ja kehunut niiden lisäävän sorminäppäryyttä sekä tuottavan monenlaisia muita uusia taitoja. Janssonin mielestä lasten tuli saada harjoitella digitaitoja ilman tarkkoja ruutuaikoja, koska digimaailmassa vietettävä aika ”tulisi kuitenkin todennäköisesti lisääntymään.”

Ruokoniemen vastaus sisälsi sellaista faktaa, että minua ihan hirvitti. Alle kaksivuotiasta ei tulisi altistaa ollenkaan ruudun vaikutuksille, ja alle kouluikäisten ruutuaikaa tulisi rajoittaa tuntiin päivässä. Ja siis miksi? Ruudun äärellä vietetty aika on luonnollisesti pois muusta taitoharjoittelusta, ja ”liiallisena se altistaa lapsen ainakin adhd -oireille, masennukselle, ahdistukselle ja käytöshäiriöille.” Myös Maailman terveysjärjestö (WHO) on nyt ensimmäistä kertaa sisältänyt tautiluokituksiinsa diagnostiset kriteerit digipeliriippuvuudelle. Eli suomeksi sanottuna hauskasta ajanvietosta voi pahimmillaan muodostua vakava sairaus.

Kukapa vanhempi ei haluaisi suojella lastaan kyseiseltä sairaudelta? Varmasti jokainen, ja kun se ennalta ehkäisy on vielä niin helppoa: Lasten ruutuaikaa tulee säännöstellä ja tarjota sen tilalle yhteistä tekemistä ja olemista vanhempien ja kavereiden kanssa.

Minä olen vilpittömän iloinen siitä, ettei minun lapsuudessani ja nuoruudessani ollut vielä digipelejä, älypuhelimia, ei edes tietokoneita. Oli se ihanaa aikaa! Sen sijaan oli tekemistä, harrastuksia ja kavereita sekä nyt ihania yhteisiä muistoja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsi, digilaitteet,

Tyhjeneekö Suomi

Perjantai 16.6.2023 - Pirkko Jurvelin

Tyhjeneekö Suomi?

Luin Kalevasta mielenkiintoisen artikkelin Suomen asukasmäärän kehityksestä. Päivänselvää on, että maassamme on käynnissä negatiivinen väestönkehitys, eli ihmisiä kuolee enemmän kuin syntyy.

Tilanne näyttää olevan hankalin Lapissa, jossa väestönlisäys oli negatiivinen jokaisessa kunnassa. Esimerkkikuntana mainitaan Salla, jossa yhtä syntynyttä kohden kuoli kymmenen henkilöä (!) viime vuonna. Rovaniemen tilanne oli myös poikkeuksellinen, sillä aina ennen kaupungin väkiluku on ollut nousussa luonnollisen väestönlisäyksen ansiosta, mutta viime vuonna kaupungissa kuoli sata ihmistä enemmän kuin syntyi.

Jotenkin olemme hiljaisessa mielessämme valmiita hyväksymään sen, että tilanne Lapissa huononee, koska eihän siellä (meidän mielestämme) ole tarjolla runsaasti ja monipuolisesti työpaikkoja, ja koska näin ei ole, palvelut hiipuvat, koulut kuihtuvat, ja lopulta ihmisten on paettava etelään näiden elämän perusasioiden perässä.

Negatiivinen väestönkehitys on kuitenkin totta myös muualla Suomessa. Viime vuosien koronakuolemat näkyvät tietysti tilastoissa jonkinlaisena piikkinä, ja väestön ikääntyminen on luonnollisesti myös tärkeä tekijä, kun tarkastellaan kuolintilastoja, mutta yllätys, yllätys: Suurin syy Suomen asukasluvun pienenemiseen on syntyvyyden lasku.

En aio tässä alkaa ihmetellä sitä, että miksi nuoret ihmiset eivät synnytä enää lapsia, tai synnyttävät lapsia sen verran vähän, ettei se riitä Suomen asukasluvun kehityksen oikaisemiseksi. Ihmisillä on syynsä, lapsettomuus on hyvin monelle oma, perusteltu valinta, ja tietysti on heitä, jotka haluaisivat jälkikasvua, mutta eivät sitä valitettavasti saa.

Tosiasia on, että Lapin tyhjeneminen on kutsuhuuto Venäjälle: Tänne on helppo tulla, ja täältä pääsee sitten etelämmäksi. Kun tilanne on tämä, saamme olla todella tyytyväisiä siitä, että Suomi pääsi NATO:n jäseneksi. Enää meidän ei tarvitse perustaa puolustustamme omiin (hupeneviin) joukkoihimme, vaan saamme apua luotettavalta taholta. Tulevaisuus näyttää – tai on ehkä jo näyttänyt -, millaisia tukikohtia NATO perustaa Lappiin, joka on sijaintinsa vuoksi monella tapaa tarkoin suojeltava alue.

Negatiivinen väestönkehitys aiheuttaa siis myös sen, että meidän omat puolustusvoimamme ovat vähenemässä. Tässäkin mielessä NATO:n jäsenyydellä on Suomelle suuri merkitys.

Tyhjeneekö Suomi? Mikäli kaikki kannattaisimme persujen politiikkaa, niin Suomi kuihtuisi lasten ja nuorten osalta aika lailla noin puolessa vuosisadassa. Kun kansa ei lisäänny, niin seurauksia ei tarvitse paljon pohdiskella. Ja tässä kohdassa pääsemme kisaamaan persujen maahanmuuttopolitiikan kanssa. Faktahan on se, että ulkomailta tulevat maahanmuuttajat, jotka ensin saapuvat tekemään sitä työtä, jota suomalaiset eivät halua tehdä, lopulta tekevät muutkin työtehtävät. Suomen on pakko myöntää lupia maahanmuuttoon, jotta esimerkiksi terveydenhuollon, vanhusten huollon jne piirissä oleville työpaikoille saadaan työntekijöitä. Maahanmuuttajien piirissä myös arvostetaan perhekulttuuria, lapset eivät ole elämästä nauttimisen este, vaan osa sitä nautittavaa elämää.

En usko, että tätä suuntausta muuttaa mikään, mutta eihän tämä ole historiassa mitään uutta. Suomeen tulivat ensimmäiset asukkaat noin 10000 vuotta sitten. Joukossa oli monenlaisia maahanmuuttajia, suurin osa geeniperimästämme on sama kuin muillakin Euroopan kansoilla, olemme siis eurooppalaista sukua. Tietty väestössämme esiintyvä Siperiassa yleinen Y-kromosomi kertoo, että perimässämme on myös itäistä vaikutusta. Ihmisiä tulee ja menee, toivottavasti suomalaiset eivät häviä kokonaan, vaikka geeniperimämme muuttuisikin. Uskon, että maallamme ja kulttuurillamme on paljon annettavaa maahanmuuttajille.

Lähde: Kalevan artikkeli 16.6.-23

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: negatiivinen väestönkehitys, maahanmuutto, NATO

Kuka on omaishoitaja?

Perjantai 9.6.2023 - Pirkko Jurvelin

Kuka on omaishoitaja?

Olin Brysselissä opintomatkalla muutaman päivän. Mukava joukko Oulun omaishoitajien yhdistyksen hallituksen jäseniä sekä työntekijöitä pääsi tutustumaan Belgian omaishoitojärjestelmään (tiivistettynä:se on lähes kokonaan vapaaehtoistyön varassa) sekä EU-parlamenttiin, jossa Sirpa Pietikäinen tarjosi meille lounaan ja puhui kanssamme painavaa asiaa omaishoitajuudesta. Pietikäisellä on omakohtaisia kokemuksia asiasta vuosien ajalta, sillä hän on toiminut vanhempiensa omaishoitajana.

Kuka on omaishoitaja? En ollut kuullut koko asiasta puhumattakaan järjestäytyneestä organisaatiosta, ennen kuin mieheni sairauden vuoksi tuttavani kertoi siitä minulle. Liityin Oulun yhdistykseen (liittyminen ei ole pakollista, jotta saisi apua), sain valtavasti neuvoja ja konkreettista tukea esimerkiksi erilaisten papereiden täyttämisessä, olin ihan ihmeissäni, että tällaista on olemassa. Oikeastaan olen edelleen ihmeissäni, sillä esimerkiksi juuri tuo Belgian tilanteeseen tutustuminen avasi jälleen kerran silmäni huomaamaan, kuinka hyvin – valituksista huolimatta - meidän asiamme ovat, ja kuinka takapajulla tässä suhteessa ollaan esimerkiksi Keski-Euroopassa.

Kun ajatellaan omaishoitajuutta, mieleen tulee yleensä vanhempi pariskunta, jonka toinen puolisko hoitaa toista, tai tilanne, jossa vanhuksen lapsi huolehtii äidistään ja/tai isästään. Kuitenkin tämä on vain osa kokonaiskuvaa, mutta väestön ikääntymisestä, eliniän pidentymisestä ja syntyvyyden laskemisesta johtuen juuri tämä ryhmä kasvaa voimakkaasti. Mutta kuinka paljon onkaan niitä vanhempia, jotka huolehtivat kehitysvammaisesta tai muutoin sairaasta lapsestaan! Tämä joukko on valtavan suuri, ja voi vain kuvitella, miten näissä tapauksissa esimerkiksi vanhemman töissä käynti ja työllistyminen saattavat tuottaa suuria ongelmia. Rahavaikeudet taas puolestaan lisäävät arjen ja jaksamisen vaikeuksia.

Pietikäinen toi eteemme uuden omaishoitajaryhmän, joka ei kyllä ollut tullut mieleeni aiemmin ja epäilenpä, ettei kovin monen muunkaan mieleen. Hän nimittäin puhui niistä nuorista, joiden vastuulla on arkiasioiden hoitaminen taloudessa, jossa vanhemmat ovat joko huumekoukussa tai alkoholisteja tai ehkä psyykeongelmien vuoksi kykenemättömiä pyörittämään arkea. Nämä omaishoitajat pysyttelevät tarkoituksella näkymättömissä, sillä kukapa nuori haluaisi kuulla jonkun nimittelevän vanhempiaan hulluiksi tai nisteiksi? Ongelma on suuri. Tilanteeseen pitäisi saada apua jo siitä syystä, ettei nuorten oma elämänsuunta menisi vinoon sen vuoksi, että vanhempien elämä on poissa raiteiltaan.

Mitä näissä tilanteissa voisi tehdä? Uskon, että jonkinlaista apua löytyy kuntien sosiaalipuolelta, jos sitä haluaa hakea. Se ei kuitenkaan useinkaan ole riittävää, sillä kyllä kai meistä jokainen tietää sen, että ne lapset, jotka joutuvat elämään ilman vanhempien tukea ja hoivaa, altistuvat monenlaisille raskaille asioille.

Minulle oli kyllä aikamoinen shokki tajuta, että nuori saattaa ihan tiedostamattaan olla omaishoitaja tilanteessa, johon on vaikea saada minkäänlaista muutosta. Kuinka he kestävät? Mitä he tekevät, jotta jaksaisivat?

Näitä samoja kysymyksiä voi pyöritellä mielessään, kun ajattelee kenen tahansa omaishoitajan elämää. Tuttavani kertoi ystävästään, joka hoiti sairasta puolisoaan sinnikkäästi ilman ulkopuolista tukea. Toki hän oli joskus hakenut apua, mutta ei ollut sitä saanut. Sitten eräänä päivänä koitti hetki, jolloin hän ei enää jaksanut. Hän istui tuolissa, otti puhelimen käteensä ja soitti sosiaalipäivystykseen: ”Minä en enää jaksa nousta seisomaan.” Tässä tapauksessa apu tuli pian paikalle. Toivon kuitenkin, ettei kenenkään tarvitsisi uupua lopullisesti, ennen kuin hänen tilanteensa tunnistetaan ja tunnustetaan.

Oulun seudun omaishoitajat: osol.fi

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: osol.fi, omaishoitaja, Bryssel

Suomalaiset eivät osaa istua

Lauantai 3.6.2023 - Pirkko Jurvelin

Suomalaiset eivät osaa istua

Terveisiä Montenegrosta! Maa on täynnä mielenkiintoista historiaa, aurinkoa ja maailman upeinta luontoa. Olin koonnut mukavan eläkeläisryhmän – meitä oli yhteensä 24 henkilöä -, ja vaikka olin hiukan jännittänyt ryhmänjohtajana toimimista, niin täytyy sanoa, että tämä oli yksi viihtyisimmistä matkoista, joilla olen ollut mukana. Kaikille riitti juttuseuraa, oma kokemuspiiri laajeni, kun kuunteli toisten tarinoita, ja naurua riitti. Myös yöllinen sairaalareissu oli hoidettu sujuvasti google -kääntäjän avulla.

Tässä yhteydessä tahdon myös sanoa kiitokset Tilausmatkat Oy:lle (entinen Matka-Moilanen) ja mahtavalle oppaallemme Radovan Bigovicille, joka on syntynyt ja kasvanut Montenegrossa ja näin tuntee maan historian, nykyhetken ja tavat. Hvala!

Jokaiseen päiväretkeen kuului päivällinen paikallisessa ravintolassa. Ruokailu sujui rauhallisesti, keskustelu oli värikästä ja mielenkiintoista, eikä Radovanilla ollut kiire minnekään. Mielestäni hänestä huokuu tyypillinen rento eteläeurooppalaisuus. ”Suomalaiset eivät osaa istua”, hän tuumasi kerran, kun porukka oli lopettelemassa ruokailua. Minä havahduin: Tuo oli kyllä hyvä huomio. Radovan on asunut Suomessa jo yli 20 vuotta, joten maamme ja kansamme on tullut hänelle tutuksi myös oman suomalaisperheen ja suvun kautta.

”Suomalaiset eivät osaa istua.” Tunnistan itseni täydellisesti. Ruokailu on yleensä nopea suoritus, jonka aikana minä ajattelen jo seuraavaa suoritusta, tehtävää. Ja minä olen sentään eläkkeellä!

Olin sattumoisin keskustellut tästä aiheesta tyttäreni kanssa muutamia päiviä aikaisemmin. Huomasimme molemmat olevamme suorittajia kuten kaikki tunnolliset ja ”kunnolliset” suomalaiset yleensä ovat. Kerroin tytölleni, kuinka olin juuri sinä aamuna ollut hammaslääkärissä. Minulla oli mukanani repussa jumppavaatteet ja huomasin, että ennen treenin alkamista minulla oli aikaa puolitoista tuntia (nopea ja taitava hammaslääkäri). Kauheasti aikaa! Mitä ihmeen hyödyllistä tekemistä keksisin? En voinut mennä ruokaostoksille, koska en ollut menossa suoraan kotiin. Selvä, menin kirjastoon, lainasin muutaman kirjan, luin vähän aikaa lehtiä, sitten lähdin salille. Minulla olisi hyvin aikaa juosta juoksumatolla tai tehdä jotain muuta hyödyllistä ennen jumpan alkua. Siis hyödyllistä.

Tyttäreni kertoi oirehtivansa juuri samalla tavalla. Jalona päämääränämme on käyttää aikamme hyödyksi. Aika säälittävää – toisaalta.

Juttelin puhelimessa nuorimman tyttäreni kanssa heti kohta reissusta tultuani. Kerroin innoissani uusista kokemuksistani, ja suunnittelimme yhteistä kauppareissua. ”Äiti, sinä kuulostat niin seesteiseltä”, hän totesi kesken kaiken. Ihan totta, hän käytti juuri tuota sanaa. Sanoin, että totta kai oloni oli rento, sillä olin yhä lomatunnelmissa. Toisaalta en ollut pitkään aikaan kokenut juuri tuollaista lomareissua, jonka aikana sain ottaa aurinkoa ja uida mielin määrin sekä meressä että altaassa (tietysti kävelin myös 10 kilometriä joka päivä). Oloni oli siis ilmeisen seesteinen, kun toinen kuuli sen jo äänestänikin.

Hei, minähän olen eläkkeellä! Miten se pinna kiristää kuitenkin niin, että kunnon loma on tarpeen? Olenko minä ainut? No, en sentään, meitähän on niin moneksi.

Ystäväni kertoi, että hänen miehensä saattaa maata sohvalla tuntikausia kirjaa lukien. Oho, minä tuumin. Tuo mies osaa rentoutua.

Jututin erästä 75- vuotiasta miestä yhteisen matkan aikana. Hän oli jäänyt hiljattain eläkkeelle perustamastaan myyntifirmasta, mutta silti hän meni töihin joka päivä. Mies kertoi, kuinka saattoi ajaa ympäri Suomea satoja kilometrejä yhden päivän aikana yrityksen asioissa. Kun minä kysyin, että eikö hän haluaisi hiljentää tahtia, jäädä pois työpaikalta ja tehdä kaikkea kivaa, mikä muuten jää tekemättä, niin mies katsoi minua vakavasti: ”En”, kuului hänen vastauksensa. Jos tämä mies kulutti tuntitolkulla aikaa istumiseen, niin se tapahtui työn merkeissä. - Taidanpa seuraavalla Montenegron-matkallani kertoa Radovanille suomalaisesta miehestä, joka osaa istua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Montenegro, loma, stressi

Itsensä etsiminen

Keskiviikko 24.5.2023 - Pirkko Jurvelin

Itsensä etsiminen

Verkkolehdessä oli juttu, jossa joku julkisuuden henkilö (en tuntenut) kertoi muuttaneensa erilleen puolisostaan sekä valmisteli asuinpaikan muuttoa ihan pohjoiseen Lappiin, Ivaloon. Nämä muutokset olivat osa prosessia, jota hän kutsui ”itsensä etsimiseksi”.

Tämähän ei ole mikään uusi juttu, tuon tuostakin julkaistaan tämän tyyppisiä tarinoita. Mitä sitten merkitsee ”itsensä etsiminen”? Sinähän olet sinä, katso vaikka peiliin, et sinä ole hukassa, vai mitä tarkoitat? Kun jotakin etsitään, niin silloin jokin on hukassa. Miten ihminen voi hukata itsensä, kaikkein lähimmän olentonsa?

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin itsensä etsijä kokee, ettei ole saanut tehdä elämässään niitä asioita, joita on halunnut, eikä ole saanut elää ja olla siten kuin on juuri itse halunnut. Mikä tämän on sitten estänyt? Yleensä näyttää siltä, että uran suorittaminen ja esimerkiksi perheen etusijalle laittaminen on etsijöiden mielestä aiheuttanut sen, että heidän oma elämänsä on hukassa, ja että se löytyy jonkin muun työtehtävän parista, joltakin toiselta paikkakunnalta, ehkä jostakin toisesta parisuhteesta tai täysin uudesta elämäntyylistä.

Mutta hei, katsopa sinne peiliin, se sama tyyppi seuraa sinua, vaikka jättäisit entisen elämän taaksesi. Ennen oli yleisempää, että etsijä saattoi suunnata tiensä luostariin tai ylipäätään johonkin hengelliseen yhteisöön. Elämän tärkeimmäksi asiaksi tuli Jumalan palveleminen, ja samalla tämä elintapa merkitsi myös maailmasta vetäytymistä. Tosin on tärkeää muistaa, että luostarilaitos on ollut erittäin merkittävässä roolissa, kun ajatellaan hyväntekeväisyys- ja opetustyötä, siis yhteydet ulkomaailmaan saattoivat olla hyvinkin vilkkaat. Toisaalta tiedämme, että erakkomunkit ovat suorittaneet hartaudenharjoituksensa ja viettäneet elämänsä lähes täydellisessä yksinäisyydessä silloin ennen ja myös tänä päivänä. Tuollaisessa elämäntavassa on varmasti myös se oma itse tullut tutuksi.

Kuinka tärkeää sitten on löytää oma itsensä? Jos hypätään Suomen historiassa vaikkapa vain sata vuotta taaksepäin – sehän on lyhyt aika -, niin suomalaiset olivat jotenkuten selviämässä sisällissodan kauheuksista, toistensa tappamisesta, mutta samalla riemuitsemassa itsenäisestä maasta ja Venäjän uhkan loppumisesta. Toisaalta lähitulevaisuudessa teki tuloaan ensimmäinen maailmansota, kohta puolin siitä alettaisiin kuulla jo vaimeita ensihenkäyksiä. Tuon aikakauden suomalaisen elintaso oli hyvin matala, edes ruokaa ei aina riittänyt tarpeeksi kaikille, hygieniataso oli heikko, sairaudet jylläsivät, itsenäistä maata rakennettiin pala palalta. Kuinkahan moni silloin haaveili itsensä löytämisestä? Kuinka moni kyseli, kuka minä olen, mitä minä haluan, miten voin muuttaa elämäni? Varmasti heitäkin löytyi, ihminen on aina ollut etsivä, pohdiskeleva.

Minusta tuntuu kuitenkin siltä – saatan olla väärässä -, että mitä enemmän ihmisellä on aikaa ja mahdollisuuksia, mitä vähemmän hänellä on velvollisuuksia, tehtäviä ja hoidettavia asioita ja ihmisiä, sitä enemmän hänellä on aikaa pysähtyä miettimään, kuka minä olen, ja mitä minä haluan. Uskoakseni tuollaisia elämäntilanteita, ajanjaksoja tulee jokaisen eteen, eikä niitä ole aina helppo ohittaa, eikä edes pidä ohittaa. Kuka minä olen? Mitä minä tahdon? En oikein tiedä. Ok, annetaanpa ajan kulua, eiköhän se siitä kirkastu, ei tämä asia ihan heti selviä, vai selviääkö? Jos ihminen ei itsekään tiedä, mikä nykyisessä elämäntilanteessa tuntuu väärältä, niin kannattaa antaa itselleen aikaa, kyllä ne tahdot ja halut siitä selviävät. Tai sitten selviää, että juuri se elämäntilanne, missä nyt olet, on sinulle se oikea. Onko täydellistä elämää olemassakaan? Pitääkö edes olla?

Olin itse noin kolmikymppinen, kun minussa heräsi halu ja toive valmistua uuteen ammattiin. Olin siis opettaja henkeen ja vereen (myös vahvalla sukuperimällä), mutta nyt rupesin haaveilemaan kätilön ammatista. Olin saattanut maailmaan muutaman lapsen, ja tuossa yhteydessä ilmeisesti kyseinen ammatti näyttäytyi minulle tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena – niin kuin se onkin. Ainoa seikka, mikä esti kyseisen unelman toteuttamisen, oli raha – tai oikeastaan sen puute. En mitenkään pystynyt ottamaan virkavapaata opintojeni vuoksi, sillä yhden henkilön heikohkolla palkalla ei meidän kasvavaa perhettä elätetty eikä asuntovelkoja maksettu. Se siitä sitten. Jälkeenpäin olen ajatellut kauhulla sitä, että olisin päätynyt kätilön ammattiin. Ei ikinä! Never! Jo yksistään vuorotyö olisi ollut meikäläiselle, pienten lasten äidille ja huonosti nukkujalle ihan tappotuomio. Huh, olipa hyvä, ettei tuokaan haave toteutunut! Elämäntyö opettajana on ollut ihan parasta!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: oma elämä, elämän tarkoitus

Saisinko t-paidan Zelenskyin kuvalla, kiitos

Maanantai 15.5.2023 - Pirkko Jurvelin

Saisinko t-paidan Zelenskyin kuvalla, kiitos!

Kylpyläloma Pärnussa oli lopuillaan, ja tulomatkalla meillä oli tunnin verran vapaa-aikaa ostosten tekoon lähellä Tallinnan satamaa. Sadamarketin tietävät kaikki Tallinnassa käyneet, ja sinne mekin suuntasimme. Tosin Viron nykyinen hintataso on niin korkea (se tarkoittaa samaa kuin Suomessa ja on siis todella kova paikalliseen palkkatasoon suhteutettuna), että kaupoissa käynti tarkoitti lähinnä vaatteiden ja muun tykötarpeen katselua ja hypistelyä.

Minulla oli päänsisäisessä ostoslistassani yksi ainoa asia: t-paita Zelenskyin kuvalla. Sitä lähdin hakemaan, sillä olin aikaisempien käyntieni yhteydessä ihmetellyt ja hymähdellyt puseroille, joissa luki esimerkiksi ”Karjala takaisin vaikka pullo kerrallaan” ja muita yhtä mielenkiintoisia tekstejä sekä kuvia Kekkosesta ja Putinista, jopa Stalin on päässyt puseron rintamukseen. Joka tapauksessa arvelin, että Ukrainan presidentti olisi kovaa kamaa turistipaidassa.

Enhän minä kuitenkaan ihan lapsellinen ole ja pohdinkin mielessäni, että mitä mahtavat nämä Viron venäläisperäiset kauppiaat ajatella: Kulkevatko he bisnes edellä, vai ottavatko huomioon oman terveytensä.

Ahaa, ensimmäiset t-paitakauppiaat löytyivät jo heti alakerrasta. Komea oli paitojen rivistö, ja tekstit ja kuvat olivat ainakin tutkimisen arvoisia, mutta kaipaamaani henkilökuvaa en löytänyt. Siispä kysymään.

- Hei, onko teillä Zelenskyi- paitaa?

Hiljaisuus. Sekä paikalla ollut mies että nainen olivat vaiti, koska he eivät käsittäneet kysymystäni.

- Siis tarkoitan sellaista paitaa, jossa on Ukrainan presidentin Zelenskyin kuva.

- Zelenskyi? mies sanoi ääntäen nimen hieman toisella tavalla kuin minä.

- Niin juuri, riemuitsin yhteisymmärryksestä.

Teidän olisi pitänyt nähdä heidän kasvonsa: Mies oli entistä epävarmemman näköinen, naisen suu oli loksahtanut ihan auki.

- Ei ole, mies sanoi.

- Kukaan ei halua! nainen kommentoi aivan järkyttyneenä.

- Kaikki haluavat! Minä protestoin. - Zelenskyi on ihan paras, ihan ykkönen (nostin peukalon ylös, jotta asia menisi perille). Teidän kannattaa hankkia niitä paitoja. Ihan kaikki haluavat ostaa niitä.

Mies ja nainen katsoivat minua kuin hullua, eivätkä sanoneet mitään. Sitten minä armahdin heidät: - Kyllä minä ymmärrän. Te pelkäätte.

Käväisin vielä toisessa putiikissa huhuilemassa. Mies ei nostanut edes katsettaan, kun esitin kysymykseni, pudisti vain päätään kieltävästi. Kai sana oli jo kiirinyt kauppiaiden keskuudessa, että joku hullu suomalainen oli liikkeellä. Pysykää erossa siitä.

Mieheni jäi ilman tuliaisia, ja olisin minä ostanut hypetyspaidan myös itselleni, mutta ei kun ei. Eivät Sadamarketin kauppiaat ymmärrä rahan perään, mutta kai heillä on hyvä tieto siitä, mikä on heille terveellistä ja mikä ei.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tallinna, Sadamarket sota, Venäjä

Tyydyttävä suoritus

Maanantai 8.5.2023 - Pirkko Jurvelin

Tyydyttävä suoritus

Muutama päivä sitten sain kauan odotetun kirjapaketin: Teokseni ”Tyydyttävä suoritus” tuli vihdoin ja viimein ulos painosta. Asiaa olisi voinut vaikka juhlia, mutta minä päästin vain pitkän, helpottuneen huokauksen, kun projekti oli lopulta ohi.

Kirja kertoo veljestäni Tapanista, josta käytän teoksessa nimeä Timo. Veljeni sairastui puolivuotiaana kovaan kuumetautiin – tämä siis 50-luvun alkupuolella -, jonka seurauksena hän joutui puoleksi vuodeksi sairaalaan kauas kotoa. Kuvitelkaa tilannetta, jossa vauva erotetaan vanhemmistaan puoleksi vuodeksi niin, että nämä pääsevät tapaamaan häntä kerran viikossa vapaapäivänään! Ei, emme voi kuvitella tuonkaltaista tilannetta, emme edes halua. Lapsen sairastama kova kuume aiheutti epilepsian, ja ensimmäiset kohtaukset Tapani sai alle kouluikäisenä. Vanhempani käyttivät häntä Helsingissä asiantuntijalääkärin luona vuosittain, ja sairaus pysyi kohtuullisen vakaalla tasolla. Lääkemäärät olivat kuitenkin valtavan suuria, ja niiden sivuvaikutuksista veljeni kärsi varmasti koko ikänsä.

Kirjoitin niin kuin asiat minun mielestäni menivät, mutta kuitenkin olin vain sivustakatsoja, vaikkakin perheenjäsen. 50-luvulla ja pitkään sen jälkeen epileptikolla oli sairautensa lisäksi leima otsassaan - tiesitkö, että epilepsia poistettiin avioliiton esteiden luettelosta vasta vuonna 1969? Sairaus ja voimakas lääkitys vaikuttivat veljeni elämään monin tavoin, mutta toisaalta poikkeuksellinen musikaalisuus ja jännittävä mekaaninen muisti sekä mukava ja sopeutuvainen luonne takasivat sen, että hänellä oli lapsuudessaan ja nuoruudessaan hyviä ystäviä ja paljon tuttavia. Vanhempani huolehtivat meistä sisaruksista hyvin, ja Tapani sai parasta mahdollista hoitoa.

Aikuisikä toi kuitenkin mukanaan raskaimmat kokemukset, vaikka voisi luulla, että aikuisilla on enemmän ymmärrystä kuin lapsilla, ja että he osaisivat ottaa huomioon ihmisten erityispiirteet. Näin ei kuitenkaan ollut ainakaan tuohon aikaan, jolloin sairaus oli stigma, ja jolloin epilepsia esti esimerkiksi asepalveluksen suorittamisen. Se oli raskas isku veljelleni, joka nykyaikana olisi ehkä päässyt suorittamaan tämän kansalaisvelvollisuutensa vaikka sotilassoittokunnossa palvellen. Epileptikko ei saanut myöskään ajokorttia – sangen ymmärrettävä päätös, mutta veljelleni rankka kokemus.

Sivustakatsojana seurasin veljeni alamäkeä. Olisin ymmärtänyt, jos hän olisi katkeroitunut ja täysin erakoitunut, mutta minun mielestäni tietynlainen sosiaalisuus säilyi hänessä loppuun asti. Tapanilla oli kavereita ja silloin, kun hän vielä siihen pystyi, hän auttoi mielellään tuttuja ja naapureita.

Kun aloitin tämän kirjaprojektin, tehtäväni kyseenalaistettiin. Kävin useita keskusteluja siitä, onko minulla ylipäätään oikeutta kirjoittaa veljeni tarinaa. Minä kysyin kyseenalaistajilta, että miksi en saisi? He puolestaan miettivät, että loukkaanko ketään, mustamaalaanko, vääristelenkö totuutta? Ketä minä voisin enää loukata, kun koko lapsuudenperheeni on jo siirtynyt näkymättömään maailmaan? Tämä kirja ei loukkaa, se kertoo oikeista asioista, vaikkakin osa tarinaa on fiktiota kuten romaaneissa useimmiten on.

Jos veljeni tarina pystyy edes hiukan lohduttamaan jotakuta, antamaan vertaistukea, kokemaan ymmärretyksi tulemista, se on tehnyt tehtävänsä. Haluan kiittää myös kaikkia heitä, joilla on jokin elämää haastava erityinen sairaus tai ominaisuus, ja jotka kertovat siitä itse julkisesti. Ajattelen, että jos joku olisi kerrankin tullut veljeni luokse, sanonut, että hänelläkin on epilepsia, keskustellut asiasta niin kuin se olisi ollut ihan tavallinen juttu, niin sellainen kohtaaminen olisi ollut hänelle merkityksellinen. Ehkä joku tekikin niin, en minä tiedä. Kirjoitin veljeni tarinan sivustakatsojan roolissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: epilepsia, stigma, ulkopuolisuus

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »