Mikä ihmeen mindfulness?

Maanantai 24.8.2026 - Pirkko Jurvelin

Mikä ihmeen mindfulness?

Valamon kurssilla meille annettiin tehtäväksi pohtia ja toteuttaakin viittä eri asiaa elämässämme. Niistä olen kertonut edellisessä blogissani. Yksi näistä asioista on seuraava: Etsi sopiva mindfulness-harjoitus verkosta ja toteuta se. Toki tähän kohtaan annettiin muitakin toteuttamismahdollisuuksia, ja itse ainakin huomasin, että olen tehnyt tällaisia rauhoittumis/keskittymisharjoituksia esimerkiksi istuessani joen rannalla, jalat veteen upotettuina. Aivan täydellinen tapa minulle keskittyä ja rentoutua.

Mutta tuo mindfulness on aina kuulostanut korviini jotenkin epämääräiseltä. Tulee mieleeni jooga, jota karsastan siitä syystä, että hengellisesti se kuuluu osana idän uskonnon traditioihin. Niinä muutamana kertana, jolloin olen aikoinaan ollut mukana tekemässä jooga- harjoituksia, ohjaaja on päättänyt treenit pitämällä kämmeniä yhteen liitettyinä rintansa edessä ja sanomalla ”namaste”. Kyseinen sana kuuluu suomennettuna ”tervehdin sinua”, ”kumarran sinua” tai ”kunnioitan sinua”. Se on perinteinen intialainen tervehdys, ja mieleeni tulee, että ketä tässä oikein tervehditään ja kunnioitetaan, ketä kumarretaan.

Mutta takaisin mindfulness-termin pariin. Tutkin asiaa jonkin verran ja totesin, että myös tämä mietiskelyharjoitus pohjautuu buddhalaisuuteen, vaikka sitä ei juurikaan tuoda esiin. Mindfulness-termi käännetään usein suomeksi sanoilla ”tietoinen läsnäolo” tai ”hyväksyvä tietoinen läsnäolo”. Harjoituksissa pyritään rauhoittumaan ja suuntaamaan huomio tietoisesti juuri tähän hetkeen. Harjoittaja tarkkailee omia ajatuksiaan, tunteitaan tai kehon tuntemuksia ilman kiirettä. Tarkoitus on keskittyä vain nykyhetkeen, unohtaa menneet ja tuleva. Hengitys on rauhallista, keho ilman jännitteitä.

Mitä hyötyä tällaisen harjoituksen tulisi tuottaa? Tutkimusten mukaan sen pitäisi auttaa lievittämään stressiä, parantamaan keskittymistä ja lisäämään itsemyötätuntoa. Jotenkin tällaisena perusluterilaisena minun on vaikea tuosta vain hyväksyä ajatus siitä, että hiljennyn tarkkailemaan omaa itseäni, antamaan aikaa ja keskittymään ihan vain minuun. Ehkä tämä on ikäkysymys ja nuoremmille polville ihan peruskauraa.

Tuossa ruokaa laittaessani mieleeni tuli yhtäkkiä ajatus: Rukous on kuin mindfulness-harjoitus (paitsi ei ”harjoitus”), sillä se sisältää juuri tätä keskittymistä ja aika usein ajatuksia ja pyyntöjä myös siitä, että oma tai läheisen olo paranisi. Kun tutkin luostarielämän positiivisia vaikutuksia ihmiseen – ja niitähän löytyy! -, niin rukous ja hiljentyminen oli yksi asia, jolla oli vaikutuksensa luostarissa asuvan hyvinvointiin. Tässä on kuitenkin merkittävä ero, kun vertaa nyt tätä buddhalaisuuden ja kristillisyyden hiljentymistä: ensimmäisessä keskitytään itseen, toisessa Jumalaan. - Kunhan kurssin vetäjät soittavat minulle lokakuussa ”kontrollipuhelun”, niin otan tämän puheeksi heidän kanssaan. On mielenkiintoista kuulla, mitä ajatuksia heillä on tästä.

Ehkä toteutan mindfulnessin sijasta muita annettuja vaihtoehtoja, vaikkapa seuraavaa: ”Palauta tältä päivältä, viikolta tai kuukaudelta hetki, jolloin huomiosi kiinnittyi johonkin kauniiseen, ilahduttavaan tms. Kokoa tällaisista hetkistä lista. Jakakaa näitä huomioita ryhmässä.”

Tulevana maanantaina kirjapiirimme kokoontuu meillä kahden kuukauden kesätauon jälkeen. Jospa meillä olisi aikaa jakaa toistemme kanssa myös tällainen hyvä muisto. Miten niin aikaa, mehän olemme monta tuntia yhdessä? No, kun… Ei meiltä yleensä puheenaiheet kesken lopu.

P.s. Kirjapiirimme ”istunto” kesti tänään kolme ja puoli tuntia. Arvatkaa, tuliko mielen viereenkään kysellä näiltä kirjallisilta ystäviltäni, mitä ilahduttavaa tai kaunista he ovat kokeneet sitten viime näkemän. Ehkä ensi kerralla...

Koti - paikka, jossa nainen stressaantuu ja mies rentoutuu

Tiistai 11.8.2026 klo 20.45 - Pirkko Jurvelin

Koti - paikka, jossa nainen stressaantuu ja mies rentoutuu

Kuinkahan moni nainen kokee aloittavansa ”toisen työvuoron” palatessaan kotiin työpäivän jälkeen? Minä muistan hyvin, kuinka lasten hoito, kaupassa käynti, ruuan laitto, siivoaminen, pyykinpesu ja monet muut hommat odottivat minua kotona, kun olin palannut töistä. Onneksi opettajan työpäivä teoriassa ajatellen oli lyhyt ja kotitöitä ehti tehdä, vaikkakin illalla odottivat kokeiden korjaukset ja oppituntien suunnittelu.

Tunnettu sosiologi Arlie Russell Hochschild kuvasi tutkimustuloksia kyseisestä aiheesta1980-luvulla teoksessaan ”The Second Shift” (”Toinen työvuoro”). Myöhemmät tutkimukset eri maissa ovat osoittaneet myös, että naiset ottavat suuremman vastuun kotitöistä kuin miehet. Varsinkin pienten lasten vanhempien kohdalla on havaittu, että miesten stressitaso laskee usein työpäivän päätyttyä, kun taas naisilla se kasvaa varsinkin siinä tapauksessa, etteivät tehtävät jakaudu tasapuolisesti puolisoiden kesken. Toisaalta puhutaan myös ”henkisestä kuormasta” eli siitä, kuinka perheen asioiden suunnittelu, ennakointi ja muistaminen jäävät usein naisen vastuulle.

Eräs tutkimus tarkasteli työssä käyvien naisten ja miesten kortisolitasoja (ns.”stressihormoni”) sekä kotona että töissä. Yllättävää oli, että useilla henkilöillä stressi oli pienempää töissä kuin kotona. Monet kokivat olevansa onnellisempia töissä kuin perheen parissa, vaikka he itse arvioivat työn olevan vaativampaa kuin kotona olemisen. Tuloksissa näkyy myös se, että pienten lasten vanhemmilla ja omaishoitajilla tämä ”kotistressi” on korkeampi kuin muilla.

Miksi töissä on mukavampi olla kuin kotona? Työpaikalla on tietyt säännöt ja ammatilliset rajat, jotka estävät kaaoksen syntymistä. Samalla säännöt tekevät jokaiselle selkeäksi juuri ne tehtävät, jotka hänelle kuuluvat, eikä tarvitse koko ajan miettiä, että mitä minun pitikään tehdä seuraavaksi ja sitten sen jälkeen. Varsin usein työmaalla saa myös arvostusta ja positiivista palautetta - toivon mukaan ainakin. Ja toisaalta, työmaalla voit keskittyä juuri siihen omaan alaasi ja alueeseesi, eikä sinun tarvitse ”multitaskata” kuten varsin usein kotona.

Kun taas ajattelemme työmäärää kotielämässä, niin on vaikea katsoa kelloa ja sanoa, että minun työaikani loppui juuri nyt. Ei todellakaan, sillä työaika kotona on vuorokauden mittainen, eikä siihen tule poikkeuksia eikä huojennuksia. Kotona myös tunteet puuttuvat peliin useammin kuin töissä, jossa olet ”vain käymässä”.

Muistelen työaikaani hyvillä mielin. Työyhteisö oli mukava (no, ainahan sitä…), useimpia työtovereita saatoin kutsua ystävikseni, ilmapiiri oli useimmiten rento ja demokraattinen, ja tietysti: mitä vanhemmaksi tulin, sitä rohkeammaksi ja itsenäisemmäksi tunsin oloni tilanteessa kuin tilanteessa.

Tässä kuussa meillä kokoontuu jälleen naisystävien kirjapiiri. On ihanaa tavata kahden kuukauden tauon jälkeen (kesäloma)! Ja ketkä ovat sitten nämä minun ystäväni, joiden kanssa olemme tavanneet säännöllisesti jo viidentoista vuoden ajan kirjojen, herkkujen ja keskustelun merkeissä? He ovat entisiä työtovereitani.

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Lauantai 21.2.2026 - Pirkko Jurvelin

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Elämässä tulee usein eteen ”miksi?” kysymyksiä, joihin emme saa koskaan vastauksia. Toisinaan tuntuu kohtuuttomalta, että väärin ja epärehellisesti elävä henkilö onnistuu tekemisissään ja menestyy elämässään, kun taas joku toinen, joka kovasti yrittää, ei silti kuitenkaan onnistu tavoitteissaan. Se tuntuu epäreilulta, mutta siihen meidän täytyy ilmeisesti tyytyä, koska emme muutakaan voi.

Elämän ja kuoleman kysymysten edessä olemme usein vielä enemmän ymmällämme. Entinen koulukaverini, ystäväni, älykäs ja paljon opiskellut henkilö on joutunut hoivakotiin. Hän ei pysty fyysisesti ilmaisemaan itseään eikä liikkumaan, mutta hänen siskonsa kertoi, että tämä lapsuudentuttuni jollakin tasolla kuitenkin ymmärtää puhetta ja tunnistaa ihmisiä. Hän osaa itkeä. Nuoruudenystäväni aviomies hoiti vaimoaan niin kauan kuin se kotona oli mahdollista, mutta lopulta hoivakoti oli ainoa mahdollinen asumismuoto. Kuitenkin tämä mies, joka itse kulkee rollaattorin avulla, käy joka päivä syöttämässä vaimoaan. Potilas syö hitaasti, ja kuten tiedämme, hoitolaitoksissa työntekijöiden määrä on harvoin riittävä, ja näin omaisen tuoma lisäapu on tarpeen.

Toisen tuttavani aviopuoliso on ollut pari vuotta hoivakodissa. Miehen tilanne on nyt sellainen, ettei hän enää reagoi ympäristöönsä ja on myös fyysisesti täysin hoitajien varassa. Miehen vaimo, ystäväni, käy säännöllisesti puolisonsa luona, myös syöttää hänet ja yrittää jutella ja muistella ja kertailla vanhoja, tuttuja asioita yhteisestä elämästä. Ilmeisesti mies ei tajua kuulemaansa, sillä hän ei enää reagoi puheeseen. Kuitenkaan kukaan ei voi varmuudella tietää, ymmärtääkö hän vai ei.

En hyväksy eutanasiaa, sillä minun mielestäni ihmiselämä on alusta loppuun ylemmissä käsissä. Tähän luotan ja uskon. Ja vaikka joku saattaa ajatella, että laitoshoidossa olevat ihmiset ovat ”turhia” ja vievät vain yhteiskunnan voimavaroja ja rasittavat taloutta, niin kuitenkin ajattelen, että nämä hoidettavat henkilöt ovat opettamassa meille jotakin. He opettavat, että ihmiselämä on monimuotoista, ja että kaikella on aikansa: aktiivisella ja tuotteliaalla, yhteiskuntaa taloudellisesti hyödyttävällä elämällä, sekä myös vuosien lisääntyessä sillä rauhallisella, maltillisella, hoivaa tarvitsevalla ajanjaksolla, joka kertoo meille, että elämällä on alku ja loppu.

Tänään eräs tuttavani tuli luokseni kuntosalilla (siellä riittää porinaa ja pohdintaa, suosittelen!) järkyttyneenä. Hän kertoi, kuinka oli edellisenä päivän ollut menossa kotiinsa. Kerrostalon pihalla tuttavani oli nähnyt samassa talossa asuvan 17-vuotiaan tytön, joka oli nojaillut huonovointisen näköisenä puunrunkoon. Äkkiä tämä nuori nainen kaatui maahan, paikalle tuli nopeasti ambulanssi ja poliisi ja viimein ruumisauto, johon tämän nuoren ihmisen ruumis nostettiin mustassa säkissä.

”Turha kuolema” tulee ensimmäisenä mieleen, kun ajattelee tätä nuorta tyttöä. Me emme tiedä hänen elämänsä ongelmista ja vaikeuksista, mutta hänen tekonsa kertoo, kuinka raskaaksi, ylitsepääsemättömän vaikeaksi hän on kokenut tilanteensa. On tapana sanoa, että kyllä apua löytyy, kunhan sitä osaa ja jaksaa hakea. Joskus ei vaan enää jaksa.

”Kaikella on määrähetkensä,

aikansa joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä

ja aika kuolla,

aika on istuttaa

ja aika repiä maasta,

aika surmata

ja aika parantaa,

aika purkaa

ja aika rakentaa

aika itkeä,

ja aika nauraa…” (Saarnaaja 3)

Hyviä tunteita

Tiistai 16.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Hyviä tunteita

Olin viikonloppuna syntymäpäivillä. Sankaritar täytti peräti 40 vuotta ja halusi juhlistaa merkkipäiväänsä sukulaisten ja ystävien kanssa oikein kunnolla. Juhlatilat olivat viihtyisät, ja etenkin lapset nauttivat, kun saivat juoksennella portaita ylös ja alas. Tarjottavaa oli runsaasti – suolaista ja makeaa -, ja illan kohokohtaa odotettiin pyyhkeiden kanssa, siis paljuun menoa lumisen luonnon keskellä.

Ohjelmassa oli kuitenkin yllätys, jota me emme olleet osanneet odottaa, ei edes illan sankaritar. Vieraat komennettiin ulos, ja kiltisti vedimme toppatakit päällemme ja lähdimme pihalle ihmettelemään, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tapahtui jotakin täysin odottamatonta: Säkkipimeän taivaan valaisivat toinen toistaan upeammat ilotulitusraketit! Kun neljäs raketti oli kirkastanut yön, minä rupesin taputtamaan, tokihan näytös nyt tähän loppuisi. Mutta niin ei käynyt! Taputin aivan liian varhain, sillä rakettimyrsky seurasi toistaan, taivas loisti upeasti, kun eriväriset, hullusti kieppuvat ammukset sinkoutuivat pimeyttä kohden. Tuo elämys oli jotenkin niin yllättävä ja pakahduttava, että kyyneleet tulivat silmiini, ja olin siitä itsekseni hiukan hämilläni.

Kun esitys lopulta oli ohi, yksi ja toinen meistä tunnusti liikuttuneensa kyyneliin asti tuota näytöstä katsellessaan ja sanoimme myös, että moinen tunteellisuus tuntui meistä hiukan oudolta.

Suuri yllätys – vaikka osasinkin jo sitä epäillä – oli tieto siitä, että illan sankarittaren esimies oli järjestänyt koko näytöksen, eikä hän edes ollut juhlavieraiden joukossa. Tämä henkilö oli kysellyt tuttavilta etukäteen syntymäpäivästä ja paikasta, missä juhlat järjestetään, hankkinut pakolliset luvat, kouluttanut järjestäjät – ja maksanut kaiken! En edes uskalla ajatella sitä laskua, minkä hän oli tästä lahjasta maksanut. - Esimies saa varmasti kuulla, kuinka me kaikki nautimme tästä upeasta yllätyslahjasta ihan kyyneliin saakka.

Harvoin kai sitä ihminen kyynelehtii hyvällä tavalla koskettavien tunteiden vuoksi. Tai hei, ei ehkä sittenkään niin harvoin. Olin juhlan jälkeisenä päivänä joulukonsertissa. Oulun Tammenlehväkuoro ja Oulun NMKY:n Vaskiveikot esittivät tuttuja ja hiukan vähemmän tuttuja joululauluja. Viimeisenä ohjelmassa kaikui ”Veteraanin iltahuuto”, jota en voi kuunnella ilman, että kyyneleet tulevat silmiini. Tuo laulu esitettiin isäni hautajaisissa, ja se tuo mieleeni hänen lisäkseen kaikki muutkin sodissa menehtyneet veteraanit. Nuokaan kyyneleet eivät olleet surun ilmaisuja, vaan kiitollisuuden ja kunnioituksen aiheuttamia. - Täytyy kyllä tässä tunnustaa, että laulun aikana mieleeni tuli ajatus, että pitäisi opetella ampumaan. No, se niistä herkistä tunteista.

Eilen nauroimme ystävien kanssa kirjapiirissä aivan läkähdyksiin asti. Joimme kahvia ja nautimme juusto- ja keksitarjoiluista ja juttelimme niitä näitä, kunnes eräs paikalla olijoista alkoi kertoa kaksi tuntia kestäneestä lääkärissä käynnistä. Mitä ihmeen nauramista siinä sitten oli? No olipahan vaan, ja kun eräs mukana olijoista kertoi saaneensa ADHD – diagnoosin lapseltaan, niin kyllä meitä sitten vasta naurattikin.

Vaikka käsiteltävä kirja – Eddie Jaku:”Maailman onnellisin mies” - kertoi natsivainoista (tosin onnellisen lopun kanssa), niin tuosta ystävien tapaamisesta jäi hyvä mieli.

Nykymedia tahtoo rusentaa meidät huonoilla uutisilla, ja sen vuoksi on tärkeää ottaa välillä etäisyyttä tiedottamisen maailmaan, tavata ystäviä, jutella, nauraa, olla hyvällä mielellä. Vaikka Tuomas Kyrön luoma fiktiivinen hahmo Mielensäpahoittaja toteaa onnellisuudesta, että ”ihmisen ei ole tarkoitus olla onnellinen, vaan kunnollinen”, niin kyllä se onnellisuus tekee välillä niin hyvää!

Parasta elämää

Torstai 16.10.2025 - Pirkko Jurvelin

Parasta elämää

Ystäväni lapsi menehtyi sairastettuaan puoli vuotta. Suru oli raastava, ja muistan, kun äiti sanoi kerran:”Voi, kun saisin vielä joskus elää sitä ihan tavallista elämää.”

Hyvin usein se paras elämä on tässä juuri nyt, mutta emme osaa tunnistaa sitä. Arjen väsyttävä, puuduttava pyöritys, mahdolliset terveys- ja rahahuolet, toteutumattomat haaveet ja kaikki ne minun pitäisi- jutut väsyttävät ja turhauttavat. Tuntuu siltä, että elämä kuluu parempia päiviä, parempaa tulevaisuutta odotellessa. Raahaudumme arkipäivästä toiseen, teemme pakolliset jutut – tai ehkä jätämme tekemättä -, tai mahdollisesti kiiruhdamme paikasta, tapaamisesta ja ihmisestä toiseen etsien sitä onnea, jonka olemme mielestämme ansainneet, mutta joka tuntuu karttelevan meitä.

Oletteko huomanneet, että vanhat ihmiset ovat usein tyytyväisiä, vaikka voisi luulla toisin? Eihän heillä ole enää suuria odotuksia, suunnitelmia tulevaisuudelle, ja menneisyyskin on täynnä läheisten kuolemia, sairauksia, ystävien menettämistä, kaiken maallisen hiljaista hiipumista. Miksi siis olla tyytyväinen? Ehkä syynä on juuri se, että ikä ja kokemukset auttavat hyväksymään elämän sellaisena kuin se on. Voisiko sitä kutsua kypsymiseksi?

Juttelin jokin aika sitten ystäväni kanssa puhelimessa. Häneltä on löydetty kaksi syöpäkasvainta, jotka on poistettu. Parin viikon jälkeen hän saa tietää tulokset uusimmista koepaloista. ”Ei kahta ilman kolmatta”, hän totesi minulle tyynesti. Kun yritin rohkaista ja lohduttaa, hän sanoi iloisesti:”En minä ajattele tätä asiaa, enkä sure ollenkaan. Katsotaan sitten.” Hän on malliesimerkki siitä ihmisestä, joka minäkin haluaisin olla - onnekseni hän on ystäväni.

Nykyinen epävarma ja uhkaava maailmanpoliittinen tilanne, Euroopassa käynnissä oleva sota, johon myös Suomen on otettava aktiivisesti kantaa entistä enemmän ja myös annettava taloudellista tukea, synkistää arjen maailmaa. Se on kuin taustamelu kaupassa tai kuntosalilla, jota ei voi sietää, mutta josta ei pääse eroon. Elämäämme ei tunkeudu ainoastaan sota, vaan somen kautta myös kaikenlaiset rikokset, eettisten arvojen halveksiminen ja jopa hylkääminen ja kaikenlainen pinnallinen sälä, jota tyrkytetään, ja jolla ihmisiä yritetään koukuttaa.

Olen lukemassa mielenkiintoista teosta ”Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää” (Steven C. Hayes yhteistyössä Spencer Smithin kanssa). Ihan kirjan ensimmäisillä sivuilla tekijä toteaa:” Ihmiset kärsivät. Emme usko, että ihmiset ovat luonnostaan onnellisia ja vain jokin henkilökohtainen tragedia tai biologinen häiriö voisi rikkoa tämän rauhan. Uskomme sen sijaan, että kärsimys on normaalia ja mielenrauhan löytäminen harvinaista. Emme vastaa siihen miksi näin on. Tässä kirjassa on kyse juuri tästä arvoituksesta.”

Olen edennyt teoksessa vasta neljäkymmentä sivua, mutta se vaikuttaa tehtävineen todella mielenkiintoiselta ja oikeastaan aika lailla järkeen käyvältä. Kunhan etenen pidemmälle, palaan asiaan blogissani.

Mutta mennäänpä alkuun ja siihen, kuinka ystäväni ajatteli haikeudella sitä tavallista arkielämää, jota he olivat perheenä saaneet viettää ennen lapsen kuolemaa. Luulen, että hän tuli tuossa tilanteessa ilmaisseeksi suuren totuuden: Se tavallinen arkinen elämä on yhtä kuin onni. Meidän täytyy kuitenkin kasvaa ja kehittyä, ehkä kokea monenlaista, jotta ymmärrämme sen omalla kohdallamme.

Huomenna menen kuntosalille heti herättyäni. Sieltä tullessani käyn ruokakaupassa, valmistan kotona miehelleni ja itselleni lounaan, ja sen jälkeen minun pitäisi siivota muutama makuuhuone ja ehkä pestä parvekkeen matto, pari kirjoitustehtävää muistuttaa taustalla myös koko ajan siitä, että niitäkin tulisi miettiä ja jossain välissä naputella koneelle. Illalla onkin sitten espanjantunnin vuoro. Näin on hyvä.

Suomalaiset arvot

Lauantai 13.9.2025 - Pirkko Jurvelin

Suomalaiset arvot

Katselin kuvaa, jossa kolme lastenlastani seisoo mäen päällä. Heidän alapuolellaan aukeaa metsämaisema, jossain kauempana näkyy niittyä, ja sinisellä taivaalla kelluvat poutapilvet. Kuinka kaunis ja seesteinen otos!

Eilen tuli puhelimeeni parin minuutin video 2- luokkalaisesta tyttären pojasta. Tämä 8- vuotias heilui määrätietoisesti ja rivakasti metsässä marjanpoimuri kourassaan – ja ilmeisesti rahankiilto silmissään. Tietysti työstä maksetaan palkka! Sekä tämä video että aikaisemmin tullut kuva saivat minut hymyilemään: Lapset olivat päässeet aidon, suomalaisen kulttuurin ääreen, ja siitä täytyy luonnollisesti kiittää heidän vanhempiaan.

Tämän päivän tiedotusvälineet antavat lukijoilleen ja katselijoilleen vääristyneen kuvan suomalaisista arvoista ja käytännöistä. Ja miksi näin tehdään? Luonnollisesti siksi, että klikkiotsikot ja äärimmäistapaukset kiinnostavat lukijoita (tai ainakin näin oletetaan), ja niinpä niitä tuotetaan jatkuvalla syötöllä – suorastaan pakkosyötöllä - taloudellisen voiton saamiseksi. Valitettavasti tämä trendi on saanut aikaan sen, että kaikki outo ja äärimmäinen on alkanut monen mielessä vaikuttaa jokapäiväiseltä ja normaalilta.

Kuitenkin meidän tavallisten suomalaisten arvomaailmasta löytyy paljon asioita, jotka ovat yhdistäneet ja yhdistävät kansakuntaamme edelleen. Luonnon arvostaminen ja siellä liikkuminen kuuluvat olennaisena osana kansamme mentaliteettiin. Se hiljaisuus ja rauha, jonka ääreen kaipaamme ja josta saamme nauttia luonnossa, on hyvin kansallinen piirre. Rehellisyys, luotettavuus, sisukkuus, itsenäisyys, vaatimattomuus, myös näitä ominaisuuksia pidetään suomalaisille yleisinä. Luetteloa voi jatkaa vielä: koulutuksen ja työn teon arvostaminen, tasa-arvon painottaminen … Tunnistatko itsesi ja ajatusmaailmasi?

Onneksi yhä vielä on tiedotusvälineitä, joiden sisällöllinen päätarkoitus ei ole hätkähdyttää, kauhistuttaa ja pelottaa. Luin tänään tulleesta Suomen Kuvalehdestä mielenkiintoisen artikkelin, jossa kerrottiin Tampereen Kalevan kulman Iloa Arkeen- pysäkistä. Ohjelmatarjonta kyseisellä pysäkillä on runsas ja monipuolinen, kävijöiden ikähaarukka 65 – vuotiaista yhdeksänkymppisiin vanhimman kävijän ollessa 101- vuotias. Myös ruokailuja ja monenlaisia retkiä oli tarjolla, ja tämä kaikki joko ihan ilmaiseksi tai pienellä maksulla. Kyseinen artikkeli kuvasti mielestäni myös suomalaista arvomaailmaa. On tahtoa toimia toisten puolesta, ja sellainen tekeminen tuottaa iloa toisille ja itselle. Nähtäväksi jää, kuinka paljon valtion avustusleikkaukset tulevat näkymään tässäkin toiminnassa.

Samasta lehdestä luin artikkelin, jossa kerrottiin, että kaunokirjoja myydään kaikesta huolimatta hyvin. Varmasti useimmat meistä ovat uskoneet, että suoratoistopalvelut ovat vieneet viimeisetkin kirjat kirjakauppojen hyllystä. Siis vieneet minne? No, varaston perukoille, mutta näin ei siis ole. Fakta on kuitenkin se, että tietokirjojen kohdalla on olemassa alamäki (ja minun viimeinen teokseni, joka kiertää kustantamorallia, on nimenomaan tietokirja). Kaiken kaikkiaan minua kuitenkin ilahdutti uutinen siitä, että suomalaiset sekä lukevat että myös yhä ostavat kirjoja.

Sain osakseni välittämistä ja hienotunteisuutta, kun viisi vuotta sitten postilaatikosta putosi Oulun omaishoitajien yhdistyksen Ommaiskortteeri- lehti. Naapurini Taina oli huomannut perhetilanteeni ja halusi tällä tavalla kertoa, että apua on saatavilla. Tuon lehden luettuani ymmärsin olevani omaishoitaja (en edes tuntenut sanaa ennestään) ja otin yhteyttä kyseiseen yhdistykseen. Vuosien varrella olen saanut monenlaista apua sitä kautta, ja nyt on tullut kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun minua pyydettiin kyseisen yhdistyksen hallituksen jäseneksi. Sitä työtä tehdessäni ovat monet, hienot suomalaiset arvot tulleet tuttuakin tutummaksi.

Se, että pitää elämässään tietyistä arvoista kiinni, ei merkitse sitä, että on vanhanaikainen ja kehityskyvytön. Päinvastoin: Arvojensa puolesta taisteleva on rohkea ja sitkeä – ja kaiken lisäksi tärkeä yhteiskunnan jäsen.

Huh! Kylläpä tuli ummehtuneen ja vanhanaikaisen oloinen blogiteksti. Ei se mitään, myönnän olevani monissa asioissa vanhanaikainen, mutta – ummehtunut? En todellakaan!

Rakasta, rakasta, rakasta - mutta ketä?

Tiistai 18.3.2025 - Pirkko Jurvelin

Rakasta, rakasta, rakasta – mutta ketä?

Olinpa jälleen kerran ohjatussa jumpassa. Hikiliikunnan loppupuolella makasimme lattialla rentoutumassa patjojen päällä, ja ohjaaja aloitti monotonisen rauhoitu, rentoudu- jaarittelun (kyllä, tämä oli jumpan jooga- osio). Meidän tuli ajatella maailmankaikkeutta, lähettää ystäville rakastavia ajatuksia (suosittelen mieluummin henkilökohtaisempaa viestintää), mutta ennen kaikkea meidän tuli rakastaa itseämme. Tämän monologin pääsisältö siis oli, että meidän tulee rakastaa itseämme, tehdä asioita oman onnellisuutemme hyväksi, me olimme oman elämämme keskipiste. Asia selvä. Ehkä tämä oli sitten jonkinlaista buddhalaista ideologiaa, en ole ihan varma. Kun jumppa oli loppunut, vetäjä mainosti vielä niitä lukuisia kursseja ja retriittejä, joita hän tulisi vetämään kevään ja kesän kuluessa. No, kaipa tämä kuntosaliketju tietää, mitä yksittäiset ohjaajat mainostavat.

Minua kyllä jäi kovasti mietityttämään (ja vähän kyllä kiehuttikin) se sanoma, jota aamupäivän tunnilla levitettiin. Puhuiko vetäjä lämpimikseen, vai oliko hän todellakin buddhismin kannattaja, asialle vihkiytynyt henkilö? Eipä silti, nykyäänhän on miltei kaikki sallittua ja hyväksyttävää, ja luulen, että minua lukuun ottamatta aika harva kiinnitti huomiota vetäjän puheisiin. Ihan sama, kunhan sai köllötellä omalla patjalla viltin alla. Ja mikäs siinä, rakastetaan itseämme niin kuin ohjaaja neuvoo.

”Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi” on se sanoma, jonka olen oppinut jo ihan pienenä lapsena. Joskus kävin kaverin kanssa pyhäkoulussa, koulussa oli vielä vanhanaikaiset, raamatun opetukseen perustuvat uskontotunnit, ja lukiossa opetettiin kristinuskon lisäksi eri maailmanuskontoja. Kuitenkin tuo lähimmäisen huomioon ottaminen, sen ymmärtäminen, että minä itse en ole kuitenkaan se maailman tärkein henkilö, ja että minun tulisi auttaa ja huomioida muita sekä lähellä että kaukana olevia, on jäänyt tärkeänä asiana mieleeni.

Lähimmäisen huomioon ottaminen näkyy meillä Suomessa esimerkiksi vapaaehtoistyön määrässä. Vuonna 2024 tehdyn tutkimuksen mukaan hieman alle puolet suomalaisista osallistui vapaaehtoistyöhön viime vuoden aikana! Aivan valtava määrä ihmisiä jotka laittoivat omaa aikaansa ja energiaansa ilmaistyöhön toisten hyväksi! Vapaaehtoistyön taloudellinen arvo on myös merkittävä: Vuonna 2023 sen arvoksi arvioitiin lähes 3,2 miljardia euroa, mikä vastaa noin 1,3 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Jos tämä vapaaehtoisten tekemä työ olisi pitänyt ostaa, niin hirvittävän paljon merkittävää auttamis- ja muutakin työtä olisi jäänyt tekemättä, sillä tuskin valtio olisi maksanut palkkaa näistä töistä. - Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että tämän lisäksi 60 prosenttia yli 15- vuotiaista oli auttanut toista kotitaloutta ilmaiseksi tai pientä korvausta vastaan viimeisen neljän viikon aikana, yleisimmin ostoissa ja asioinneissa.

Totuus on kuitenkin se, että vapaaehtoistyön määrä on pienentynyt maassamme. Ovatko ihmiset alkaneet rakastaa itseään yhä enemmän ja enemmän, vai mistä tuo muutos johtuu? En usko, että taloudellisella tilanteella on siinä suurtakaan merkitystä, sillä useimmiten vapaaehtoistyö ei vaadi taloudellista panostusta tekijältään.

Denis Diderot oli 1700-luvulla elänyt ranskalainen filosofi, taidearvostelija ja kirjailija. Hän kävi jesuiittakoulua, mutta omaksui myöhemmin ateistisen maailmankatsomuksen. Diderotin ajatukseen ihmisen onnellisuudesta on helppo yhtyä:

”Onnellisin ihminen on hän, joka tekee mahdollisimman monta ihmistä onnelliseksi.”

Peace and love, pliiiis!

Sunnuntai 10.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Peace and love, pliiiiiiis!

Minua niin ärsyttää, ja olen huomannut, että muutamaa miljoonaa muutakin suomalaista ärsyttää. Miksikö? No, ensiksikin on se Hämeenlinnan-juttu, jossa siis vanhemmat – ei kun lapsi – saivat 1500 euroa korvausta, koska koululainen oli joutunut altistumaan Jeesus-sanalle. Eikä tässä kaikki: Viikonlopun aikana lehdissä uutisoitiin siitä, kuinka Suomalaisen barokkiorkesterin ja Helsingin kamarikuoron koulukonsertti peruttiin rehtorin päätöksellä. Konsertissa oli tarkoitus esittää osia Händelin kuuluisasta Messias- oratoriosta, joka perustuu Raamatun teksteihin. Onnekseni moni kansanedustaja sekä opetusministeri ovat ihmetelleet ja kommentoineet moista ylilyöntiä – tai ylivarovaisuutta. Totuushan on se, että Suomen, Euroopan ja maailman historia perustuu uskontoon, olipa se sitten kristinusko tai jokin muu uskonto. Nytkö siis aletaan karsia joka jutusta pois juuri se uskonnollinen hui- elementti? Että jotkut jaksaa. Unohdetaan koko sivistys, kulttuuri ja uskonto. Sehän se meille hyvää tekee.

Ja sitten on ne uudet ruoka-ainesuositukset. Kyllä minä kaipaan sitä vanhaa kunnon ruoka-aineympyrää, joka ei aiheuttanut minkäänlaista ahdistusta. Mutta mietipä seuraavaa: 35- vuotias, 100 kiloa painava 180 cm pitkä mies syö vaadittavat 800 g kasviksia päivässä ja saman tekee 70-vuotias 60 kiloa painava 160 cm pitkä nainen. Siis ihan hullua! Naisen maha on turvoksissa ja ähkyksissä, eikä sinne mahdu enää mitään (vaikka odotettavissa on pian tyhjentävä ripuli). Nuori mies istahtaa ruokapöytään ja alkaa lappaa lautaselleen kaikkea hyväksyttyä, eikä toki pane leikkelettä leivän päälle vaan vaikkapa sinne perunoiden viereen. Ei jaksa. On tämä niin…

Etäännytän itseni näistä maallisista hömpötyksistä ja mitättömistä asioista ja paneudun luostarisääntöjen ja terveen elämän pariin. Kristitty lääkäri Ibn Butlan (noin 1000-1066) julkaisi ”Regimina sanitatis” nimisen ohjeistuksen terveellisen elämän peruspilareista.

- Syvään hengittäminen

- Ruuan ja juoman oikea käyttö

- Liikunnan ja levon tasapaino

- Kehon suojaaminen liialliselta unelta ja unen puutteelta

- Nesteytyksen ja erittämisen tasapaino

- Oman persoonan kehittäminen suhtautumalla maltillisesti ilon, suuttumuksen, tyrmistyksen ja pelon tunteisiin (!)

Jos yllä olevat neuvot ovat liian monimutkaisia, niin laitan tähän vielä isä Johannes Pauschin (1949 -) tiivistelmän (luostari)elämän viidestä peruspilarista:

- Luonto ja luonnon kokeminen (tähän kuuluu luonnonmukainen lääkitys)

- Liikunta (Pausch korostaa liikunnan ja levon tasapainoa)

- Yhdessä neuvotteleminen ja oppiminen

- Terapia ja hoito

- Sopiva asuminen ja ympäristö

Nyt hengitän syvään muutaman kerran, menen juomaan inkivääriteetä (flunssainen olo) ja laitan saunan lämpiämään. Kyllä tämä taas tästä.

Elämän merkityksellisyyttä vahvistamassa

Tiistai 9.7.2024 - Pirkko Jurvelin

Elämän merkityksellisyyttä vahvistamassa

Olin Valamossa kolme päivää kestävällä kurssilla. Minullahan on tämä traditio, että kerran kesässä pitää päästä Valamoon, ja hyvä syy lähteä sinne on osallistuminen johonkin kurssiin. Muutaman vuoden olen toiminut Valamossa oppaanakin kesäisin, mutta sen jälkeen on tullut opiskeltua kirjoittamista, filosofiaa, psykologiaa ja jopa maalausta. Kokemukset ovat olleet aina antoisia ja kasvattavia.

Ote kurssikuvauksesta: ”Jokainen ihminen haluaa kokea elämänsä merkitykselliseksi. Se on kokemus siitä, että on todella oma itsensä ja tuntee elävänsä, vaikka arjessa olisi mutkia ja vastoinkäymisiä. Merkityksellisyys luo innostusta, iloa sekä elämään sävyjä ja värejä. Vaikeuksien keskellä se auttaa jaksamaan ja kannattelee. Ulospäin se heijastuu usein rohkeutena, luovuutena ja syvyytenä. Tällä kurssilla pysähdytään pohtimaan sitä, mistä omaan elämään voi löytää merkityksellisyyttä. Se tarjoaa mahdollisuuden oivaltaa, ymmärtää, sekä katsoa omaa elämää uusista, erilaisista näkökulmista…Opettajana kurssilla toimi filosofi, teologi ja tietokirjailija Samuel Salovuori, jonka rauhallinen, lempeä ja hyväksyvä lähestymistapa asioihin antoi meille rohkeutta jakaa asioitamme yhdessä ja erikseen. Samuel kävi läpi tiettyjä asioita, antoi meille kirjoitustehtäviä, jotka sitten purimme kolmen hengen ryhmissä, ja joista lopulta keskustelimme yhdessä koko ryhmän kanssa.

En ollut aikaisemmin tajunnut, kuinka paljon ajatteleminen voi väsyttää. Kun istut aamuyhdeksästä iltapäivällä viiteen, pohdit, keskustelet, kuuntelet, olet koko ajan läsnä jollakin tavalla, niin lopulta oletkin jo aivan poikki. Tämä ei ollut ainoastaan minun kokemukseni, vaan puhuimme yhdessä siitä, kuinka useampikin ryhmän jäsenistä oli mennyt joksikin aikaa nukkumaan kurssipäivän päätyttyä.

Mitä minä opin? Sainko uusia ajatuksia, ahaa-elämyksiä? Muuttuko elämäni tuon kurssin jälkeen? En tiedä. Yksi merkittävä asia minulle tuossa kurssissa oli kokemus siitä, että saat istua, pohtia, keskustella, eikä sinulla ole kiire minnekään, ei pakko mihinkään. Se oli ylellistä. Kun arkiaamuisin avaan silmäni, katsahdan kelloon ja aloitan aamurutiinit. Mietin ruuanlaiton, siivouksen, kaupassa käynnit, liikuntasuoritukset ja monet muut asiat, jotka kuuluvat minun normaaliin jokapäiväiseen elämääni. Ei minulla ole juurikaan aikaa tai vaihtoehtoja syventyä muuhun, kunhan saan kunnialla vietyä omaishoitajan päiväni aamusta iltaan. - Mitä voisivat olla ne omat, uudet näkökulmat? En tiedä – vielä. Tai ehkä tiedän. Sanoin jonkin keskustelun yhteydessä sanat ”päästää irti”. Ehkä rupean opettelemaan sitä ajatusta.

Tämä maailma myy käsitystä siitä, että onnellinen elämä on merkityksellistä elämää. Kuitenkin todellisuudessa elämämme sisältää paljon merkityksellisiä asioita, jotka eivät tuota onnea. Nykytrendinä on ”itsensä löytäminen” sekä hyvinvointibuumi, mutta toisaalta ihminen voi kokea itsensä epäonnistuneeksi ja ahdistuneeksi, koska elää juuri näiden onnellisuus- vaatimusten keskellä. Yhteiskuntamme opettaa, että ihmisen on saatava sitä, tätä ja tuota, kun taas inhimillisyyden nimissä meidän tulisi pohtia, mitä voimme antaa. Elämän rikkaus ei ole sitä, mitä me itse tuotamme, vaan mitä meille suodaan (tuossakin on miettimistä).

”Meidän ei pidä odottaa, että sade lakkaa, meidän pitää oppia tanssimaan sateessa.” Tämä ajatelma jäi mieleeni (valitettavasti en muista, keneltä se on peräisin). Meidän tulee myös vaikeuksien keskellä opetella elämään merkityksellistä elämää.

Tutkimusten mukaan, trauman kokemisella on usein kasvattavia vaikutuksia ihmiseen. Trauman kokeneet voivat tuntea itsensä vahvemmiksi, ihmissuhteet syvenevät, trauma voi avata uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia, sen kokenut kasvaa henkisesti.

Minä jään pohtimaan ja lukemaan.

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sunnuntai 28.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sain nähtäväkseni kolmen minuutin mittaisen TikTok- videon, jossa nuoret kertoivat ajatuksistaan neljäkymmentä vuotta sitten. Videon lähde on Ylen Elävä arkisto, ja lähetyksen nimi ”Tätä toivon, tätä pelkään”. Haastatellut nuoret näyttivät olevan 17-20-vuotiaita, heidän joukossaan oli sekä nuoria naisia että miehiä. Olin yllättynyt niistä hienoista kommenteista, joita haastatellut ohjelmassa antoivat ja toisaalta – miksi ihmeessä olin yllättynyt? Nuorethan ovat fiksuja! Koin myös nuo haastateltavat hyvin sympaattisiksi, he olivat niin siistin näköisiä, no, muoti oli tuolloin aika tavalla toisenlainen (vrt. reikäfarkut, jollaiset minäkin omistan, koska ne ovat päällä niin mukavat). Seuraavassa vastauksia kysymyksiin ”Mitä pelkäät?” ”Mitä toivot?” sekä myös pohdintoja siitä, mitä muutoksia tulevaisuus saattaa tuoda mukanaan.

- Sitä mä en usko, että ydinsota tulis. Ei ne ukot tuolla ole niin hulluja, että ne aloittais tuommoisen sodan, siinähän kuolis kaikki. Mä haluaisin, että me eletään vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin.

- Silloin on kauheasti ainakin robotteja, ATK kai menee eteenpäin, ja ihmiset on samanlaisia, mutta ei sitä tiedä, vaikka ne kulkis happinaamarit päällä.

-Viihdekulttuuri lisääntyy kovasti. Tullaan varmaan käyttämään aikaa paljon just tähän niin sanottuun keinotekoiseen viihteeseen, jota on kaikki nää elektroniikkapelit ja sitten videot ja tämmöiset tietokonepelit. Niitä sitten ostetaan kauheesti, ja ensin ne on hauskoja, mut sitten niillä ei tee mitään.

- Pelkään sotaa niin kuin kaikki muutkin.

-Pelkään ydinsotaa ja ettei saa työpaikkaa. Ydinsotaa varmasti kaikkein eniten.

-Pelkään sotaa.

-Jo joku asia on epäselvä, ja pelko johtuu siitä, niin pyrin ottamaan tietoa ja kerron asiasta muille, mitä pelkään. Yhdessä on helpompi ratkaista se asia.

- Kannattaa liittyä kaikkiin rauhanliittoihin ja pyrkii olemaan, ettei kannata mitään sotaa.

-Pitäis aloittaa se rauha tosiaan aivan tästä läheltä, olla hyvä ihminen ja tulla toimeen kaikkien kans.

- Mä toivon,että näiltä suurvaltojen päämiehiltä – niin kuin sitä tavataan sanoa -, että nämä jotenki tulis järkiinsä, että ei olis semmoista pelon tasapainoa, että vähennettäis näiden aseiden valmistusta ja kaikkea tämmöistä.

- Että ei tulis sota. Pysyttäis hengissä.

- Rauhaa, kun jos sota tulis, ei olis mitään jäljellä maapallosta. Kaikki elävä olis kuollutta.

Yritin ottaa selville, miksi sota esiintyi niin usein nuorten puheissa. Todennäköisesti syynä on ollut se, että Ronald Reagan valittiin vuonna 1984 Yhdysvaltojen presidentiksi, ja se puolestaan vahvisti maan konservatiivista suuntausta politiikassa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Yhdysvallat ja silloinen Neuvostoliitto olivat kylmän sodan tilassa, sillä Reagan tunnettiin kommunismin leviämisen tiukkana vastustajana. Hänen hallintonsa harjoitti voimakasta ulkopolitiikkaa, joka myös pyrki rajoittamaan Neuvostoliiton vaikutusvaltaa erityisesti Lähi-idässä, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Tuohon aikaan käyttöön tuli termi ”aseiden kilpavarustelu”.

Kyseisen haastattelun aikaan elettiin Suomessakin poliittisesti pelon ja odotuksen ilmapiirissä, ja se kuuluu nuorten vastauksissa. Jos samanlainen ohjelma tehtäisiin nyt, niin oletettavasti samanlaiset sotaa pelkäävät kommentit olisivat siinäkin esillä. Mitään edistystä ei tässä suhteessa ole tapahtunut neljän vuosikymmenen aikana: Sukupolvi on vaihtunut, mutta ihminen ei muutu.

Pehmoyhteiskunnan asukkaana

Lauantai 6.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Pehmoyhteiskunnan kansalainen

Kävelen usein täällä Oulussa kauppakeskus Valkean läpi, joskus käyn tietysti myös ostoksilla, mutta hyvin usein se on minulle läpikulkupaikka. Viime viikolla satuin näkemään, kuinka kauppakeskuksen ulkopuolella oli menossa kolmen vartijan ja ulkomaalaisten jenginuorten yhteenotto. Jengin johtaja – arviolta alle 20-vuotias nuori mies – huusi yhdelle vartijalle v-alkuista sanaa ja kohtalaisella suomenkielellä provosoivia kysymyksiä sormi ojossa. Toiset nuoret nauroivat ja kannustivat, tosin aika varovaisesti. Tunnelma olo odottava, hiukan syrjemmässä seisova nuori videoi tapahtumaa. Tarkoitus oli ilmeisesti saada vartija suuttumaan ja käymään nuoreen käsiksi vaikka edes kevyemmällä otteella, saisihan siitä someen aikamoisen videon ja todisteita vartijan väkivaltaisesta käyttäytymisestä. Palasin takaisin asioiltani noin puolen tunnin kuluttua, ja kohtaus oli vasta silloin loppumassa. Mietin, kuinka rautaiset hermot vartijoilla pitää olla – ja tietysti osaava koulutus.

Valkea on nykyisin paikka, jonne huolehtivat vanhemmat kieltävät nuoriaan menemästä. Huumekauppa, narkkarit, alkoholistit, väkivalta ja laittomuus kuuluvat kauppakeskuksen arkeen.

Työelämässä oleva tuttavani kertoi, kuinka videoiminen ja some ovat jatkuvasti esillä myös kouluelämässä. Hyvin tyypillinen välikohtaus on se, että oppilas lukittautuu vessaan, ja kun opettaja yrittää saada häntä sieltä pois esimerkiksi välitunnin päätteeksi, nuoren kaverit ovat paikalla puhelimineen videoimassa. Olisihan mahtavaa saada todistusmateriaalia kiroilevasta, ehkä väkivaltaisesta opettajasta.

Uusin kouluampumistapaus on puhuttanut suomalaisia pian viikon ajan. Tekijästä ja uhreista ei tiedetä paljoakaan, vain se on kerrottu, että kaikki ovat olleet suunnilleen 12-vuotiaita ja samalla kuudennella luokalla. Ampujan mukaan tekoon syynä on ollut koulukiusaaminen eli koulussa tapahtuva kiusaaminen. Koulu, jossa rikos on tapahtunut, on 800:n oppilaan oppilaitos, ja on selvää, että hyvin monet siellä tapahtuvat asiat jäävät näkemättä ja kuulematta, myös monenlainen kiusaaminen.

Mielestäni olennaisinta ei nyt kuitenkaan ole koulun koko, vaan suomalainen pehmoyhteiskunta, jossa asioihin ei saa puuttua vakavin ottein. Et saa koskea, et ottaa esineitä pois, et korottaa ääntäsi, et tehdä mitään, mistä saattaa tulla ”paha mieli”. Ja tämä pätee sekä aikuisten että lasten maailmassa.

Toinen työelämässä oleva tuttavani kertoi tällä viikolla esimerkin varhaiskasvatuksen piiristä. Ryhmässä on lapsi, joka osaa todella taitavasti härnätä, kiusata, ilkeillä ja koetella toisia lapsia niin, että nämä lopulta turhautuneina ja itkien lyödä mäjäyttävät kiusaajaa. Siitähän nousee sitten valtava äläkkä! Useimmiten kiusaaja on kuitenkin niin nokkela, että saatuaan ärsytetyksi toisen lapsen räjähtämispisteeseen, hän katoaa nopeasti paikalta ja nauraa ja ilveilee nurkan takana. Mitä varhaiskasvatuksen ammattilainen voi tehdä? Puhua. Auttaako se? No, eipä ole tähän saakka auttanut, ja odotettavissa voi olla vaikeita aikoja, kunhan tämä pienokainen pääsee alakouluun ja lopulta yläasteelle.

On varmasti erittäin turhauttavaa seurata tilanteita, joissa ihminen – olkoon minkä ikäinen tahansa – saa käyttäytyä väärin, koska pehmoyhteiskunta sallii sen. Ja kyllä, olihan koulukiusaamista ennen vanhaankin, mutta ei todellakaan siinä mittakaavassa kuin nyt. Mikä on muuttunut? Se, että nykyisin saa tehdä monenlaisia asioita joutumatta niistä konkreettisesti vastuuseen.

Olemme toteuttamassa Ruotsin mallia monessa suhteessa, eikä se ole kunniaksi saatikka hyväksi Suomelle. Kyllä meidän maassamme pitää voida sanoa vielä ”ei”, ”et saa”, ”tästä seuraa rangaistus” ja ”joudut vastuuseen ja korvaamaan tekosi”.

Muistan kuinka oppikoulussa ollessani (yli puoli vuosisataa sitten) voimassa oli vielä määräaikainen koulusta erottaminen. Eräs kaverini, yleisesti ottaen kunnollinen mutta hieman ärhäkkä tyyppi, erotettiin pariksi viikoksi röyhkeän suunsoiton vuoksi. Myös pojan kodissa tapaukseen suhtauduttiin vakavasti. Kai hän jotain oppi siitä, miten yhteiskunnassa tulee olla ja elää, sillä lopulta hänestäkin tuli lääkäri ja kunnon mies.

Älä menetä toivoasi!

Lauantai 24.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Älä menetä toivoasi!

Olin ajatellut, että tämä blogi käsittelisi syntymättömän lapsen ihmisoikeuksia. Kävin nimittäin hiljakkoin keskustelun alan ammattilaisen kanssa, joka kertoi, että siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy, hän saa ihmisoikeudet. Sitä ennen hänellä ei ole oikeuksia, vain raskaana olevalla naisella on. Raskaana oleva voi esimerkiksi aika myöhäisessä vaiheessa ilmoittaa, ettei hänen mielenterveytensä kestä raskautta, ja tällöin synnytys käynnistetään (tämä tapahtuu siis synnytyssalissa). Toki lapsi lääkitään niin voimakkaasti, että harvoin nämä pienet ovat enää syntyessään elossa, joskus kyllä. Ette halua tietää enempää, enkä minä halua kirjoittaa. Ja tämä tapahtuu Suomessa, jossa vastasyntyneelle löytyisi varmasti hyvät adoptiovanhemmat.

Ajat ovat raskaat, enkä siis halunnut syventyä tarkemmin syntymättömän ihmislapsen olemattomiin ihmisoikeuksiin. Pohdiskelin, että tänä aikana tarvitaan enemmän kannustusta toivoon kuin paneutumista synkkiin aiheisiin. Siispä aloin miettiä, kuinka ihminen voisi säilyttää toivon kaiken toivottomuuden keskellä. Joku voi suuresti ahdistua tämänhetkisestä maailmanpoliittisesta tilanteesta, toista kalvaa tieto sairauksista, joku kamppailee perustoimeentulon kanssa, jollakin on opiskeluhuolia, ja lopulta mielen saattaa vallata ajatus, ettei mitään kannata tehdä, ei minkään asian vuoksi nähdä vaivaa, koska millään ei ole enää mitään merkitystä. Elämä on loppu.

1950-luvulla tiedemies ja professori Kurt Richter teki kokeita rotilla laittamalla ne vesisankoon. Aluksi rotat uivat vimmatusti, mutta parin minuutin kuluttua ne väsyivät, antoivat periksi ja hukkuivat. Richter toisti kokeen uusilla rotilla. Hän laittoi rotat veteen, mutta kun ne alkoivat väsyä uimiseen, hän otti ne pois vedestä. Sitten hän heitti samat rotat uudestaan veteen, ja ne jatkoivat uimista nyt paljon kauemmin, kunnes Richter pelasti ne jälleen. Kerta toisensa jälkeen rotat alkoivat uida uudestaan. Richterin mukaan jälkimmäiset rotat selviytyivät kokeesta, koska ne eivät menettäneet toivoaan. Ne luottivat siihen, että joku tulee pelastamaan ne, ja ne jaksoivat uida aina kauemmin ja kauemmin. Tiedemiehen suorittama koesarja oli julma, mutta lopputulos on selkeä, ja sitä voi soveltaa myös ihmisiin: Kun on toivoa, niin voimiakin löytyy.

Tapasin muutama päivä sitten ystäväni, ja tässä tapaamisessa oli voimakkaasti esillä uskon ja toivon näkökulma. Ystäväni pääsi vihdoin ja viimein Israelista käymään Suomessa sisaruksia ja vanhaa isää tapaamassa. Jo neljästi lennot oli peruttu, nyt viimeinkin tärppäsi. Tapasimme hoivakodissa, jossa ystäväni isä asuu, ja jossa käyn häntä usein tervehtimässä. Keskustelimme yli kaksi tuntia, välillä nauroimme makeasti, välillä meillä oli kyyneleet silmissä. Miten säilyttää toivon näköala sotivassa maassa, jossa pommihälytys voi tulla milloin vain, jossa tuttavien ja naapureiden sodassa taistelevat miehet ja naiset ovat kuolleet, jossa hermot ovat koko ajan kireällä, ainainen pelko takaraivossa?Ystäväni jaksaa hengellisen vakaumuksensa ansiosta. Hänen kristillinen uskonsa antaa hänelle luottamusta ja voimaa kohdata tulevaisuus, vaikka se on täynnä pelkoa ja epävarmuutta.

Olin noin 10- vuotias, kun isältäni leikattiin sappikivet. Pääsin tapaamaan häntä Oulun Diakonissalaitoksen sairaalaan, mutta jouduin odottelemaan jonkin aikaa ala-aulassa. Seinällä oli taulu, jossa luki:”Tänne tulevilla toivo, täällä olevilla lohdutus, täältä lähtevillä siunaus”. Teksti jäi mieleeni, olihan se niin lyhyt ja ytimekäs. Se lohdutti minua, joka olin huolissani isästä.

Olen usein miettinyt toisen maailmansodan aikana keskitysleireissä olleita vankeja. Tilastojen mukaan leireillä nimittäin tapahtui todella vähän itsemurhia. Miten ihminen on voinut sairaana, pahoinpideltynä ja nälkiintyneenä raahautua töihin joka päivä ilman, että hänellä on ollut minkäänlaista konkreettista toivoa siitä, että kaikki pahuus loppuu pian, ja että hän selviää?

Toivo on ihmisen elämän perusvoimavara ja suojaava tekijä, joka vaikeuksien keskellä auttaa suuntaamaan katseen eteenpäin. Toivo luo uskoa siihen, että tästäkin tilanteesta selvitään, vaikka kolhuja tulisikin. Jos tuntuu siltä, että itsessä ei enää löydy toivoa, kannattaa yrittää kääntyä toisen ihmisen puoleen. Yksi mahdollisuus ovat esimerkiksi eri yhdistysten apua tarjoavat puhelin- ja chat -päivystykset. Suosittelen myös ehdottomasti lukemaan Eddie Jakun (Abraham Jakubowicz 1920-2020) muistelmat, jotka hän julkaisi 100- vuotiaana nimellä ”Maailman onnellisin mies”. Kirja antaa toivoa ja näkökulmaa siihen, miten elämän haasteista voi selvitä, vaikka ne joskus tuntuisivatkin mahdottomilta.

Juokse itsesi pilveen!

Perjantai 2.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Juokse itsesi pilveen!

Amerikkalainen pitkänmatkanjuoksija James Fixx on kirjoittanut 70-luvulla suuren suosion saaneen teoksen ”Suuri juoksukirja”. Hän kertoo siinä muun muassa, kuinka joskus juoksun aikana hän tuntee euforista oloa ja kipujen lieventymistä. Fixx käytti tästä ilmiöstä nimeä ”runner`s high” (”juoksijan pilvi”), ja monet kirjan lukeneet liikkujat ovat kertoneet kokeneensa juuri saman tapaisen psyykkisen olotilan kovan juoksusuorituksen aikana, ikään kuin he olisivat huumausaineiden aiheuttamassa ”pilvessä”.

Olen juuri lukenut Anders Hansenin teoksen ”Aivovoimaa – näin vahvistat aivojasi liikunnalla”, ja siinä hän kertoo myös tästä Fixxin mainitsemasta maagisesta olotilasta, jonka hän on myös itse kokenut pari kertaa rankan juoksutreenin aikana. Nykyisin me tiedämme selityksen juoksijan pilvikokemukselle, ja sehän on endorfiinit, joiden vaikutus on sama kuin morfiinilla.

Hansen kertoo teoksessaan tarkasti monista tieteellisistä kokeiluista ja pitkäaikaistutkimuksista, joita on tehty, kun on haluttu selvittää liikunnan merkitystä ihmiselle. Turha lienee sanoakaan, että liikunta tekee fyysisesti hyvää jokaiselle tavalliselle kansalaiselle, ja enempi liikuntaa tekee vieläkin parempaa. Nykyisin tiedetään lisäksi, että liikkuminen on tärkeää myös psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Tavasin kiltisti läpi tutkimukset ja monenmoiset kummalliset aivotumakkeet ja vastaavat, mutta en juurikaan siitä puolesta paljon ymmärtänyt. Mutta se, minkä ymmärsin, oli todella mielenkiintoista: Monissa masennustiloissa liikunta on apteekkilääkettä tehokkaampaa! Tutkimusten mukaan liikunta auttaa lievään ja keskivaikeaan masennukseen yhtä tehokkaasti kuin lääkkeet, mutta masentuneen on juostava (tai tehtävä jotakin yhtä rasittavaa) kolme kertaa viikossa 45 minuuttia kerrallaan. Hoidon ei myöskään tarvitse olla joko – tai, pillerit ja liikunnan voi yhdistää.

Liikunta lisää myös luovuutta. Hansen kertoo tästä omakohtaisia kokemuksia, mutta mainitsee myös, kuinka esimerkiksi Einstein, Beethoven ja Darwin tekivät pitkiä pyöräily- ja liikuntalenkkejä, joiden aikana kypsyttelivät ideoitaan – tai ideat kypsyivät aivoissa heidän liikkuessaan. Applen edesmennyt toimitusjohtaja Steve Jobs järjesti säännöllisesti kävelykokouksia, koska uskoi liikunnan vaikuttavan virkistävästi aivotoimintaan.

Lukiessani tätä osaa kirjasta, sain selityksen eräälle jutulle, joka on sattunut minulle tuon tuostakin. Harrastan kuntoliikuntaa, lähinnä ohjauksen alaista kuntojumppaa, toki myös lenkkeilyä. Sali on täynnä naisia, nuori, pirteä vetäjä pomppii korokkeella, musiikki pauhaa, ja minä yritän muiden kanssa pysyä mukana. Sanomattakin on selvää, että hiki virtaa. Katson ohjaajaa, heilutan käsiäni, hypin ja pompin – ja samanaikaisesti ajatukseni ovat aivan muualla. Saan oivalluksen siitä, miten uutta käsikirjoitusta pitää jatkaa, tai miten sitä pitää muokata, tai mistä minun pitää hankkia taustatietoja jonkin asian selvittämiseen… Äkkiä havahdun. Mitä? Jalkani hyppivät edelleen, käteni heiluvat, ja ajatukseni palailevat sieltä jostakin kaukaa. Kaikkein erikoisinta näissä kokemuksissa on oikeastaan se, etten ”häivy maailmasta” koskaan rentoutushetkien aikana, vaan ainoastaan silloin, kun hiki virtaa, ja sydän jyskyttää nopeasti.

Ruotsissa, Skånen Bunkeflossa, järjestettiin tutkimus, jossa kahden luokan oppilaille pidettiin liikuntatunti joka päivä, ja verrokkiryhmä liikkui opetussuunnitelman mukaisesti kaksi kertaa viikossa. Ryhmät olivat muuten samanlaiset, oppilaat asuivat samalla alueella, kävivät samaa koulua ja opiskelivat samoja aineita. Tutkimustulokset olivat silmiä avaavia – tai ainakin niiden olisi pitänyt olla. No, liikkujat tietysti saivat liikunnassa parempia arvosanoja kuin verrokkiryhmä, mutta tämän lisäksi he saivat parempia arvosanoja myös matematiikassa, äidinkielessä ja englannissa, vaikka eivät siis saaneet kyseisissä aineissa lisäopetusta. Ja huomattavaa on, että liikunnan lisäämisen vaikutus näkyi koulumenestyksessä monen vuoden ajan. - Saman suuntaisia tutkimustuloksia on tehty ympäri maailmaa.

Ja taas tulee mieleeni se, kuinka töissä ollessani meillä ala-asteella tehtiin sellainen uudistus, että kaksi oppituntia pidettiin putkeen, ja sen jälkeen oli pitkä välitunti. Opettajalla oli kestämistä, mutta kuvitelkaa niitä pieniä ja isompiakin lapsia, jotka olisivat halunneet juosta, leikkiä ja pelata ulkona, endorfiinit olisivat päässeet laukkaamaan, ja seuraavalla oppitunnilla olisi oppiminen sujunut helpommin. Protestoin aikoinani tätä kammottavaa uudistusta vastaan (mikä ei tietenkään auttanut), vaikka en tuohon aikaan edes ollut tietoinen liikunnan vaikutuksesta oppimiseen.

Ja lopuksi: Aivojen ikääntymistä voidaan myös hidastaa liikunnalla. Eräässä tutkimuksessa seurattiin yli kahden vuosikymmenen ajan 20 000 naista, joiden iät vaihtelivat 70:n ja 81:n välillä. Säännöllisesti liikuntaa harrastaneiden muisti, keskittymiskyky ja tarkkaavaisuus pysyivät huomattavasti paremmalla tasolla kuin vähän liikkuvien kanssasiskojen, eikä tämän tuloksen saavuttamiseen tarvittu enempää kuin 20 minuuttia kävelyä päivittäin.

Suosittelen lukulistallenne: Anders Hansen: Aivovoimaa

Miksi tehdä tänään jotain, jonka voi jättää huomennakin tekemättä?

Sunnuntai 14.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Miksi tehdä tänään jotain, minkä voi jättää huomennakin tekemättä?

Hyvä ystäväni ja minä valmistuimme luokanopettajiksi muutama (!) vuosikymmen sitten. Ystävyytemme on säilynyt, vaikka aikaa on kulunut huimasti, perheet ovat kasvaneet ja taas pienentyneet, olemme jääneet eläkkeelle – tai siis, tässä kohden meidän historiamme eroavat toisistaan. Minä jäin eläkkeelle heti, kun se oli mahdollista, koska – no, se oli jotenkin itsestään selvä juttu. Ystäväni jatkoi työntekoaan, mutta pakollinen eläkeikä koitti hänellekin 65- vuotiaana. Eläköityminen ei kuitenkaan estänyt töissä käyntiä, ei suinkaan, hän jatkoi sijaisuuksien tekemistä niin kauan, kunnes joutui hidastamaan terveysongelmien vuoksi.

- Mitä, taasko sinä olet töissä? minä jaksoin ihmetellä puhelimessa.

- No, tällä kertaa tämä on vain tällainen puolen vuoden juttu, hän saattoi vastata.

- Miksi ihmeessä?

- Kun tämä on niin kivaa! Ja voihan tässä samalla kartuttaa matkakassaa.

Jokunen päivä sitten ystäväni soitti jälleen. Terveysongelma on hoidettu, ja hän ilmoitti lähtevänsä töihin. Aivan oikein, 70- vuotis päivänsä ohittanut opettajatar kertoi palaavansa pulpettien eteen. Ja miksi ihmeessä? No, kun se on niin kivaa!

Pidän itseäni aika työorientoituneena, ja vaikka näin on, tein opettajantöitä vain parin vuoden ajan sen jälkeen, kun olin eläköitynyt. Tämä ei ole kuitenkaan tarkoittanut sitä, etten tekisi mitään, sillä minusta ei oikein ole siihen: oleilemaan. Nyt mieheni omaishoitajana toimiessani arjen puuhat nappaavat aikamoisen osan päivistäni. Kun käyn kaupassa, teen ruuan, siivoan, pyykkään jne, jne yksin, niin kyllä vapaa-aikaa saa joskus huudella. Jumppa (jossa voi päästellä höyryjä yhdessä samanikäisten lajitovereiden kanssa), lenkkeily, vapaaehtoistyö ja lapset perheineen tuovat mukavaa säpinää arkeen. Tosin kaipaan ulkomaanmatkoja, sillä kun asun hotellihuoneessa, minun ei tarvitse miettiä kaappien siivoamista ja lattian luuttuamista tai ruokakaupassa käyntiä, voin sen sijaan tehdä sitä, mikä sattuu huvittamaan. Tai olla tekemättä mitään. Voin istua rannalla ja tuijottaa aaltoja.

Tänään oli hieman poikkeuksellinen päivä. Olin siivonnut, pyykännyt, käynyt kaupassa ja tehnyt muut normaalin lukujärjestyksen vaatimat hommat, mutta koska ulkona pyrytti ja oli pimeää, en voinut lähteä lenkille. Menin makaaman sohvalle ja jatkoin Juha.T.Hakalan ”Suoritusyhteiskunta – oireita ja selviytymiskeinoja” kirjan lukemista. Olen lukenut Hakalan (tietokirjailija, professori, filosofi) teoksia aikaisemminkin, ja tämä kolahti jälleen kohdalleen.

Hakala kirjoittaa työelämän huonontumisesta, uupumuksesta, työelämän leikkaamisesta, tehokkuuden illuusiosta ja Quiet quitting-asenteesta (eli tehdään se, mikä pitää, mutta se on sitten siinä). Minulla on edessäni viimeinen luku ”Luo oma työelämäsi”, jota odotan todella innokkaasti. Mutta hei, enhän minä ole töissä toisin kuin ystäväni, joka on palannut hommiin into piukeana. En olekaan, en toki, mutta minusta tämä suoritusyhteiskunta-ajatus ei pysähdy siihen, että ihminen jää teknisesti pois työelämästä saavutettuaan kunniakkaan eläkeiän. Mielestäni suoritusyhteiskunta säilyy meissä syvällä sisimmässämme niin kauan kuin jalka nousee, ellemme sitten opi jotain muuta.

Kuten sanottu, en yleensä makaa sohvalla keskellä päivää lukemassa kirjaa – pois se minusta -, mutta ai, kuinka mahtava tunne oli rentoutua ja taivastella nykyisen työelämän vaatimuksia. Ja koska olen opettaja, en voi olla lisäämättä tähän sitä huomiota jälleen kerran, että uusi supertehokas yhteiskuntajärjestelmä sekä opetussuunnitelma ovat jotenkin onnistuneet murskaamaan suomalaislasten Pisa-menestyksen maailmanlaajuisessa tutkimuksessa. Eli se, että opettajilta(kin) vaaditaan aina vain enemmän ja erilaista työpanosta, vaikuttaa huonontavasti koululaisten oppimistuloksiin. Voi, järki, missä olet?

Ja tapahtui niinä päivinä...

Sunnuntai 5.11.2023 - Pirkko Jurvelin

Ja tapahtui niinä päivinä…

Rippikoulun käyneet, koulun uskontotunneilla mukana olleet, mahdollisesti joskus kirkossakin vierailleet tietävät, että kristillisen joulun historia alkaa aika karuissa merkeissä. Keisari Augustus (nykytietojen mukaan 100 eaa – 44 eaa) määräsi nimittäin, että ”koko maailma” oli pantava verolle. Koko maailmaa ei tämäkään keisari pystynyt verottamaan, mutta hänen tarkoituksensa oli kerätä veroja kaikilta Rooman hallitsemilta alueilta. Keisari halusi luoda tehokkaan verotusjärjestelmän vahvistaakseen Rooman valtakuntaa ja sen hallintoa. Jos seuraamme tapahtumia Luukkaan evankeliumin mukaan, niin Josef lähti Galileasta Nasaretin kaupungista verollepanoa varten Juudeaan Betlehem-nimiseen kaupunkiin (Daavidin kaupunkiin, koska hän kuului tähän sukuun). Se ei ollutkaan mikään lyhyt matka, varsinkin, kun se piti tehdä jalkaisin. Betlehemissä pariskunnalle syntyi poikalapsi, kuten enkeli oli raamatun mukaan ennustanut.

Jeesuksen syntymän aikoihin nykyisen Israelin aluetta hallitsi Rooman valtakunta oikeammin sanottuna: Se oli osa Rooman valtakuntaa. - Minun piti googlettaa netistä tuolloisen Rooman valtakunnan rajat, ja olin kyllä aika tyrmistynyt alueen laajuudesta (on jossain välissä päässyt oppi unohtumaan) - . Rooma oli miehittänyt maan vuonna 63 eaa, ja roomalaiset hallitsivat ja johtivat maata suvereenisti. Paikalliset juutalaiset asukkaat koostuivat monista etnisistä ja kulttuurisesti erilaisista ryhmistä. Tilanne roomalaisten ja juutalaisten välillä oli kireä, sillä monet juutalaiset vastustivat vierasta hallintoa ja odottivat vanhan testamentin lupaamaa Messiasta, joka vapauttaisi heidät vieraan vallan alta. Juutalaisten joukossa oli myös useita uskonnollisia erityisryhmiä (esim. fariseukset, saddukeukset ja esseenit), joten Jeesuksen syntymän aika oli sekä poliittisesti että uskonnollisesti levoton ajanjakso maassa.

Kahdeksantena päivänä syntymän jälkeen poikalapsi ympärileikattiin, ja hän sai nimekseen Jeesus. Puhdistautumispäivänä vanhemmat lähtivät Jerusalemiin viedäkseen lapsensa temppeliin. Siellä he kohtasivat Simeon-nimisen miehen, joka odotti kiihkeästi maansa tulevaa pelastajaa ja vapahtajaa. Nähdessään Jeesuksen Simeon ymmärsi hartaan toiveensa toteutuneen, siunasi perheen ja sanoi:” Tämä lapsi on pantu koetukseksi; monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”

Jerusalem oli tuohon aikaan monikulttuurinen ja sekä poliittisesti että uskonnollisesti tärkeä juutalainen kaupunki, vaikka Rooman valtakunta hallitsi täälläkin. Siellä sijaitseva pyhä temppeli oli keskeinen paikka juutalaisille jumalanpalveluksissa ja uhritoimituksissa, ja raamatusta voi lukea, kuinka Jeesus myöhemmin palasi kaupunkiin useita kertoja.

Pudistelemme Halloweenin pölyt niskastamme ja alamme lähestyä joulukuuta ja joulun viettoa. Ensimmäisen joulun tapahtumista on kulunut yli kaksi vuosituhatta ja Galileassa, Betlehemissä, Jerusalemissa ja muissa raamatun mainitsemissa alueissa ovat valloittajat ja hallitsijat vaihtuneet jo monta kertaa sen jälkeen, kun roomalaiset saatiin lopultakin kukistettua. Rooman valtakuntaa seurasi Bysantin valtakunta eli Itä-Rooma (noin 300-600 j.Kr), sitten tulivat persialaiset hallitsemaan lyhyeksi ajaksi, kunnes Bysantin valtakunta valloitti maan uudestaan. Seuraavaksi maan valloittivat arabit, ja se liitettiin islamilaiseen kalifaattiin, ja kuten tiedämme, valloitussodat jatkuvat yhä, vaikka alueelle perustettiin itsenäinen juutalainen Israelin valtio vuonna 1948.

Israelin valtion pitkä historia eri valloittajien alaisuudessa ja lyhyt historia itsenäisenä valtiona asettaa meidät ulkopuoliset vaikean kysymyksen eteen. Kenelle tämä maa kuuluu? Samaa kysymystä voimme pohdiskella suurin piirtein kaikkien itsenäisten maiden kohdalla, myös omammekin. Mutta taidanpa jättää kuitenkin tällä kertaa Karjala-kysymyksen esittämättä.

Suomalaisen ei kannata kierrättää ja lajitella

Perjantai 25.8.2023 - Pirkko Jurvelin

Suomalaisen ei kannata kierrättää ja lajitella

”Kierrätys tarkoittaa materiaalin, esineen tai muun kulttuurillisen asian käyttämistä hyödyksi uudessa yhteydessä. Usein kierrätyksellä tarkoitetaan jätteiden hyötykäyttöä uusien tuotteiden valmistuksessa. Kierrätys vähentää yleensä neitseellisten raaka-aineiden ja energian kulutusta, minkä vuoksi se on ympäristöä säästävä ratkaisu. Se vähentää myös jätteiden hävittämisestä aiheutuvaa ilman, veden ja maan saastumista ” (wikipedia).

Minulle kierrättäminen ja jätteiden lajitteleminen tarkoittaa käytännössä sitä, että kotitaloudessamme laitetaan pahvit, lasit, muovit, sanomalehdet ja biojäte erillisiin säilytysastioihin ja tyhjennetään ne sitten taloyhtiön vastaaviin jäteastioihin. Luulenpa, että useimmissa talouksissa on samanlainen käytäntö. Panttipullot palautetaan tietysti kauppaan, ja niistähän saadaan sitten korvaus (joka on maksettu juomaa ostettaessa).

Kierrätys tarkoittaa meidän taloudessamme myös sitä, että minun vaatteeni ja urheilukenkäni tekevät aina huiman kierroksen lasteni perheissä, ennen kuin niille tulee loppu. Vaatekierrätys on muutenkin meidän isossa perheessämme suosittua, sillä lapset kasvavat tunnetusti kovaa vauhtia, ja pieneksi käyvät vaatteet löytävät aina uuden omistajan serkkujen kodeissa. Kirpputorit ovat suosittuja sekä asusteiden että urheiluvälineiden ja lelujen hankintapaikkoja.

Eli meidän taloutemme osallistuu kierrätykseen ja lajitteluun samalla tavoin kuin enemmistö suomalaisperheistä, mutta kannattaako moinen vaiva (no, vaatteiden kierrätys kannattaa kyllä)?

Me suomalaiset luulemme olevamme hyvinkin kunnostautuneita tässä asiassa, mutta todellisuudessa tilastojen mukaan olemme kierrättäneet yhdyskuntajätettä viimeisen kymmenen vuoden ajan ainoastaan 40 %. Tästä hyvästä EU-komissio on antanut Suomelle niin sanotun varhaisen varoituksen, koska vuoden 2025 tavoitteet uhkaavat jäädä saavuttamatta. Varoituksen sai 18 maata.

Meillä oli eilen vieraana lapsenlapsi, joka opiskelee USA:ssa. Keskustelimme tuntitolkulla kaikesta mahdollisesta, henkilökohtaisista asioista, koulutukseen liittyvistä jutuista ja lopulta myös kierrätyksestä. Hän ihmetteli sitä, ettei USA:ssa kierrätetä kotitalous- ja muita jätteitä. Kirpputoreja on tietysti, joten vaatteiden uudelleenkäyttöä harrastetaan kyllä. Mutta siis mitä: Ei kierrätetä? Niin suuressa maassa?

Etsiskelin internetistä tietoja USA:n käytänteistä. Tiivistettynä voidaan sanoa, että maa kierrättää noin 35% jätteistä. Kun nyt huomioidaan se, että Suomen asukasluku on noin 5, 5 miljoona ja kierrätysprosentti 40, USA:n väkiluku noin 332 miljoonaa kierrätysprosentin ollessa 35, niin minkä johtopäätöksen rehellinen kuluttaja voi tehdä? No, jos ei heti tule mieleen, niin minäpä kerron: On ihan yhdentekevää, kierrättääkö suomalainen enemmän tai vähemmän, koska sillä ei ole maapallon saastumisessa juuri minkäänlaista merkitystä. Mikäli USA:ssa alettaisiin tositoimiin, niin sillä saattaisi olla suurikin merkitys maapallon hyvinvoinnille.

Tässä blogissa en uskalla edes sohaista USA:n ilmastopolitiikkaa, se on ihan oma lukunsa, mutta muutamia artikkeleita selatessani tuli jälleen mieleeni, että turha Suomen on edes…

En myöskään puutu kierrätykseen Venäjällä. Kolme vuotta vanhassa artikkelissa kirjoitetaan näin:” Seitsemän miljardia tonnia jätettä vuodessa, ainakin 15 000 laitonta kaatopaikkaa, luontoon leviävät vaaralliset jätteet ja käytännössä olematon lajittelu- ja jätekulttuuri” (Kaleva 8.10.2019). Venäjän asukasluku on noin 146 miljoonaa. - Entäpä sitten Afrikan maat?

Siis onko sillä mitään merkitystä, mihin minä laitan sen tyhjän maitopurkin?

Pitääkö ihmisen olla hyödyllinen?

Lauantai 19.8.2023 - Pirkko Jurvelin

Pitääkö ihmisen olla hyödyllinen?

Lueskelin ukkini päiväkirjoja jälleen kerran mielenkiinnolla. Ukkini jäi eläkkeelle 65-vuotiaana Tornion seminaarin rehtorin virasta. Hän rakasti työtään ja kirjoitti, että seminaari oli maailman paras työpaikka. Viljo-ukki halusi myös kehittää itseään, hän luki paljon, kulki erilaisilla opintopäivillä ja luennoi itsekin. Ja sitten koitti eläkkeelle jääminen.

”Työ, työ on parasta elämässä...Tahtoisin vielä tehdä jotakin merkityksellistä… Minä haluaisin vielä omalta osaltani toteuttaa itseäni, saada aikaan jotakin, jolla olisi arvoa. En vielä haluaisi köllötellä vanhuuden levossa, vaan tahtoisin tehdä työtä, toteuttaa itseäni, sillä se on ihmiselämän perimmäinen tarkoitus ( 25.1. 1965).” Ukin päiväkirjoista löytyy paljon tämän tyyppisiä ajatuksia. Hän koki itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi työn kautta, minkä ymmärrän sangen hyvin, sillä hänen ajatusmaailmansa kuvaa hyvin sitä yhteiskuntaa ja aikakautta (1892-1968), jolloin hän varttui ja oli mukana opiskelu- ja työelämässä.

Ukin ajatukset ovat varmasti aivan käsittämättömiä joillekin tämän ajan ihmisille. Joskus olen lukenut henkilöistä, jotka ansaitsevat valtavia omaisuuksia uusilla innovaatioilla tai älykkäällä sijoittamisella tai mahdollisesti jollakin some-osaamisella, ja usein he ilmoittavat jäävänsä eläkkeelle viimeistään 40-vuotiaina. Ei siinä mitään, kun on rahansa itse tienannut (ja vaikka olisi perinyt), mutta haluaako kukaan olla eläkkeellä 40-50 vuotta? Se on aikamoinen haaste, ja vaikka rahasta ei olisikaan pulaa, niin tuleeko aika pitkäksi – kuka sitä nyt jaksaa loputtomasti harrastaa ja vaikka matkustaa – tuleeko jossain vaiheessa kaipuu työelämään?

Suomessa on tilastojen mukaan tällä hetkellä 266 000 työtöntä, mikä on 40 000 enemmän kuin vuosi sitten. Työttömiä miehiä on noin 30 000 enemmän kuin naisia. Osa työttömistä ilmoittaa suoraan, ettei edes halua löytää töitä, vaikkakin työtä on haettava säännöllisesti, jotta tuet pysyisivät ennallaan. Osa työttömistä ei halua mennä töihin, koska palkka ei ole juurikaan suurempi kuin työttömyyskorvaus, osa ei mene töihin, koska omalla alalla ei ole tarjolla töitä, ja kynnys hakeutua tekemään jotakin muuta saattaa olla korkea.

Mietin tässä ja nyt sitä valtavaa ajatusmaailmojen eroa, joka on 1960-luvulla kuolleen ukkini ja monen kortistossa aikaa viettävän välillä. Ja tässä kohtaa haluan selventää lukijalle erään asian: Minä en tuomitse heitä, jotka eivät halua tehdä töitä, en tuomitse, vaan tunnen myötätuntoa, sillä heidän elämästään jää (minun mielestäni) puuttumaan niin paljon – ja monesti se näkyy.

Palkkatyö ei suinkaan ole ainoa ”työ”, joka voi tuoda elämään mielekkyyttä. Ajattelen kaikkia niitä kotiäitejä ja -isiä, joiden tekemä työpanos on yhteiskunnalle huipputärkeä. Ajattelen myös kaikkia niitä eläkeläisiä sekä töissä olevia, jotka antavat aikaansa tekemällä vapaaehtoistöitä erilaisissa uskonnollisissa ja monissa hyväntekeväisyysjärjestöissä. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö lisää sen tekijöiden ja yhteiskunnan hyvinvointia. Sen taloudellista arvoa on vaikea laskea, mutta uusimman arvion mukaan vapaaehtoistyön arvo on vuosittain 3,2 miljardia euroa eli 1,3 prosenttia BKT:n arvosta.

Palaan takaisin Viljo-ukkiini. Hän oli myös aktiivinen eläkeläinen, sillä hän oli pidetty puhuja ja esiintyjä eri järjestöissä. Viimeinen valokuva ukistani on Oulaisista: Ukki kävelee ystävänsä kanssa eräästä tilaisuudesta, jossa hän on ollut pitämässä puhetta, ja kädessään hänellä on jäätelötötterö. Tuolla hetkellä hän sai sydänkohtauksen ja menehtyi parin päivän kuluttua. Mutta tuo viimeinen kuva ukista on jotenkin hellyttävä: tyytyväinen mies, tehtävänsä suorittanut, palkkansa ansainnut.

Tyhjeneekö Suomi

Perjantai 16.6.2023 - Pirkko Jurvelin

Tyhjeneekö Suomi?

Luin Kalevasta mielenkiintoisen artikkelin Suomen asukasmäärän kehityksestä. Päivänselvää on, että maassamme on käynnissä negatiivinen väestönkehitys, eli ihmisiä kuolee enemmän kuin syntyy.

Tilanne näyttää olevan hankalin Lapissa, jossa väestönlisäys oli negatiivinen jokaisessa kunnassa. Esimerkkikuntana mainitaan Salla, jossa yhtä syntynyttä kohden kuoli kymmenen henkilöä (!) viime vuonna. Rovaniemen tilanne oli myös poikkeuksellinen, sillä aina ennen kaupungin väkiluku on ollut nousussa luonnollisen väestönlisäyksen ansiosta, mutta viime vuonna kaupungissa kuoli sata ihmistä enemmän kuin syntyi.

Jotenkin olemme hiljaisessa mielessämme valmiita hyväksymään sen, että tilanne Lapissa huononee, koska eihän siellä (meidän mielestämme) ole tarjolla runsaasti ja monipuolisesti työpaikkoja, ja koska näin ei ole, palvelut hiipuvat, koulut kuihtuvat, ja lopulta ihmisten on paettava etelään näiden elämän perusasioiden perässä.

Negatiivinen väestönkehitys on kuitenkin totta myös muualla Suomessa. Viime vuosien koronakuolemat näkyvät tietysti tilastoissa jonkinlaisena piikkinä, ja väestön ikääntyminen on luonnollisesti myös tärkeä tekijä, kun tarkastellaan kuolintilastoja, mutta yllätys, yllätys: Suurin syy Suomen asukasluvun pienenemiseen on syntyvyyden lasku.

En aio tässä alkaa ihmetellä sitä, että miksi nuoret ihmiset eivät synnytä enää lapsia, tai synnyttävät lapsia sen verran vähän, ettei se riitä Suomen asukasluvun kehityksen oikaisemiseksi. Ihmisillä on syynsä, lapsettomuus on hyvin monelle oma, perusteltu valinta, ja tietysti on heitä, jotka haluaisivat jälkikasvua, mutta eivät sitä valitettavasti saa.

Tosiasia on, että Lapin tyhjeneminen on kutsuhuuto Venäjälle: Tänne on helppo tulla, ja täältä pääsee sitten etelämmäksi. Kun tilanne on tämä, saamme olla todella tyytyväisiä siitä, että Suomi pääsi NATO:n jäseneksi. Enää meidän ei tarvitse perustaa puolustustamme omiin (hupeneviin) joukkoihimme, vaan saamme apua luotettavalta taholta. Tulevaisuus näyttää – tai on ehkä jo näyttänyt -, millaisia tukikohtia NATO perustaa Lappiin, joka on sijaintinsa vuoksi monella tapaa tarkoin suojeltava alue.

Negatiivinen väestönkehitys aiheuttaa siis myös sen, että meidän omat puolustusvoimamme ovat vähenemässä. Tässäkin mielessä NATO:n jäsenyydellä on Suomelle suuri merkitys.

Tyhjeneekö Suomi? Mikäli kaikki kannattaisimme persujen politiikkaa, niin Suomi kuihtuisi lasten ja nuorten osalta aika lailla noin puolessa vuosisadassa. Kun kansa ei lisäänny, niin seurauksia ei tarvitse paljon pohdiskella. Ja tässä kohdassa pääsemme kisaamaan persujen maahanmuuttopolitiikan kanssa. Faktahan on se, että ulkomailta tulevat maahanmuuttajat, jotka ensin saapuvat tekemään sitä työtä, jota suomalaiset eivät halua tehdä, lopulta tekevät muutkin työtehtävät. Suomen on pakko myöntää lupia maahanmuuttoon, jotta esimerkiksi terveydenhuollon, vanhusten huollon jne piirissä oleville työpaikoille saadaan työntekijöitä. Maahanmuuttajien piirissä myös arvostetaan perhekulttuuria, lapset eivät ole elämästä nauttimisen este, vaan osa sitä nautittavaa elämää.

En usko, että tätä suuntausta muuttaa mikään, mutta eihän tämä ole historiassa mitään uutta. Suomeen tulivat ensimmäiset asukkaat noin 10000 vuotta sitten. Joukossa oli monenlaisia maahanmuuttajia, suurin osa geeniperimästämme on sama kuin muillakin Euroopan kansoilla, olemme siis eurooppalaista sukua. Tietty väestössämme esiintyvä Siperiassa yleinen Y-kromosomi kertoo, että perimässämme on myös itäistä vaikutusta. Ihmisiä tulee ja menee, toivottavasti suomalaiset eivät häviä kokonaan, vaikka geeniperimämme muuttuisikin. Uskon, että maallamme ja kulttuurillamme on paljon annettavaa maahanmuuttajille.

Lähde: Kalevan artikkeli 16.6.-23

Ain laulain työtäs tee

Maanantai 1.5.2023 - Pirkko Jurvelin

Ain laulain työtäs tee

Elokuvassa ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä” esiintyy musiikkikappale, josta tuli aikoinaan hyvin suosittu. Kääpiöt ja Lumikki puuhastelevat työn touhussa innokkaasti ja hymyssä suin laulaen samalla ”Ain laulain työstäs tee”. Harmony Sisters äänitti myös saman kappaleen vuonna 1939 nimellä ”Laulaen työtäs tee”. Tämä viehättävä laulu vie meidät ideaalin äärelle: työ on mukavaa, viihtyisää ja rentoa. Mutta kyseessä onkin piirretty elokuva, ja minusta tuntuu, että laulamista katsottaisiin nykyisin nyreästi monella työpaikalla, jossa jokainen kuuntelee mahdollisuuksiensa mukaan musiikkia, podcasteja tai muuta vastaavaa kuulokkeet korvilla.

Olen keskustellut moneen otteeseen vakavasti läheisen henkilön kanssa, joka on töissä kuljetusalalla. Hän on niitä ylitunnollisia tyyppejä, jotka myös pitävät työstään ja viihtyvät työpaikassaan. Hyvä näin, tosi hyvä, mutta se, ettei työntekijä voi pitää aina vapaapäiviään puhumattakaan kesälomistaan, koska alan työläisistä on jatkuvasti puute, on erittäin huono juttu. Joku osaa tietysti pitää puoliaan, saa lomansa ja kaiken muun siihen kuuluvan, mutta jos olet luonteeltasi ylitunnollinen (ja samalla rahanahne), niin huonosti käy. Uupumuksesta johtuva sairastuminen on jo kerran koettu juttu.

Työvoimapula laajenee koko ajan koskien uusia ammatteja. Kuljetusala, terveys- ja sosiaaliala, rakennusala sekä lastentarhanopettajat – näillä aloilla on työntekijöistä huutava pula.

Pohdiskelin tämän ylityöllistetyn tuttavani kanssa sitä, miten kuljetusalalle saataisiin lisää väkeä. Hän totesi ensiksi, että esimerkiksi yötöitä tekeviä ei yksinkertaisesti löydy. Jos joku yrittääkin ajaa yövuoroja, hän toteaa pian, että kiitos mutta ei kiitos. Helpomminkin saa rahaa. Niin rahaa. Keskustelutoverini laskeskeli, että jo 50: n sentin korotus kuljettajan tuntipalkkaan toisi lisää työntekijöitä alalle. Siis mitä? Miksi ihmeessä yrittäjät eivät sitten nosta alaistensa palkkaa sen verran? Työnantaja ei tietenkään pidä sanasta ”palkankorotus”, mutta loppujen lopuksi, jos ylityökorvauksia ei tarvitsisi maksaa, niin ei tuollainen korotus tulisi työnantajalle liian kalliiksi. Eikä tarvitsisi itkeä jatkuvaa työvoimapulaa ja tappaa tunnollisimmat työntekijät ylitöillä ja lomien panttaamisella.

Vappupuheessaan perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho totesi, että etenkin pääkaupunkiseudulla on samaan aikaan työvoimapula ja kuitenkin paljon työttömiä. ”Suomalaisia ja varsinkin nuoria haukutaan laiskoiksi, kun työnteko ei kiinnosta, mutta aika harva on niin hullu, että tekee raskasta työtä, jos saman saa tekemättäkin ”, hän toteaa myös puheessaan. En yleensä ole samaa mieltä persujen kanssa (esimerkiksi maahanmuuttoa koskevissa asioissa), mutta tässä Halla-aho osui mielestäni oikeaan. Ei ole nuorten syy, että heille tuputetaan rahaa opiskelujen ja työn sijaan, vaan tässä kohdassa päättäjien on katsottava peiliin. Sanotaan, että lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus, ja tämä pitää tietenkin paikkansa. Mitä Suomi siis haluaa opettaa lapsille ja nuorille? Sitäkö, että heillä on tässä maassa etuoikeus opiskella itselleen ammatti, jonka turvin he voivat esimerkiksi perustaa perheen ja elättää itsensä ja läheisensä työtä tekemällä? Työ on myös asia, joka kiinnittää ihmisen yhteiskuntaan, tuo uusia tuttavuuksia, erilaisia näkökulmia elämään, uusia mahdollisuuksia ja ajatuksia. Vai haluaako Suomen valtio opettaa lapsillemme ja nuorillemme, ettei kannata ruveta millekään, ei kannata kiinnostua erityisesti mistään, turha on suunnitella tulevaisuutta, kun raha, jota elämiseen tarvitaan, lahjoitetaan sinulle tuosta vain?

”Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi” aloitti Väinö Linna romaanitrilogiansa ”Täällä pohjan tähden alla” ensimmäisen osan. Sanotaan, että jo tuo ensimmäinen lause kuvastaa kuuluisaa suomalaista sisua. Koko käsite ”sisu” on niin suomalainen, ettei sille löydy muista kielistä virallista vastinetta.

Kaipaan tätä sisua suomalaisilta nuorilta, mutta totuus on, että heitä tulee kasvattaa siihen, ja heiltä tulee vaatia sitä. Uuden hallituksen on aika panostaa nuorisoon, mutta ei lahjomalla, vaan kouluttamalla heistä työntekijöitä ja tulevaisuuden rakentajia.

Paras joululahjani

Lauantai 10.12.2022 - Pirkko Jurvelin

Paras joululahjani

Isäni harrasti valokuvausta, ja hänellä oli jopa yksi Tornion ensimmäisistä kaitafilmikameroista. Hänen hyvä ystävänsä Reino Kainulainen vanhempineen omisti Torniossa Kainulaisen valokuvaamon, ja tämä ystävyys poiki tietysti paljon osaamista ja innostusta valokuvaukseen. Reino kävi myös meillä ottamassa kivoja perhekuvia.

Tästä isäni valokuvausinnostuksesta johtuen minulla on nyt hyllyt täynnä mitä ihanimpia lapsuuden ja nuoruuden muistoja kuvien muodossa. Eräässä joulukuvassa seison pikkutyttönä olohuoneessamme pitäen kiinni upouudesta, pienestä polkupyörästä. Ilmeeni on totinen – kuten aika usein kuvissa -, mutta olihan tuo joululahja jotain aivan erityistä!

Muistan toisen joulun, jolloin sain lahjaksi uudet kaunoluistimet. Oli ollut kuitenkin torniolaisittain harvinaisen lämmin talvi, eikä luistinrataa oltu voitu jäädyttää. Pihalla oli jonkin verran lunta, laitoin upouudet luistimet jalkaani ja lähdin ulos. Eihän siinä lumisohjossa voinut luistella, mutta lahja oli minulle tosi mieluinen, ja tulihan sitä lunta ja jäätä sinäkin talvena aivan tarpeeksi asti.

Joskus pikkutyttönä tein itse lahjoja. Eräänä jouluna olin leikannut ja liimannut isälleni muovikotelon valokuvia varten. Isä sanoi, että se oli hänen parhain joululahjansa, ja vaikka sisimmässäni oivalsin, ettei asia ehkä ihan niin ollut, niin isän kannustus ja hyväksyntä ilahdutti minua suuresti.

Vaikka jouluaatto ei olekaan vielä koittanut, olen jo nyt saanut ehdottomasti parhaimman lahjani. Kuvitelkaa lahjaa, joka on aivan käsittämätön, johon mielikuvituskaan ei riitä, joka on oikeastaan lähes uskomaton. Minä olen saanut siskon! Siis minulla on sisko, tai jos oikein tarkkana täytyy olla, niin siskopuoli. Voitteko uskoa? Ihmeellistä!

Onhan minulla ollut sisko ja veli, mutta he molemmat ovat valitettavasti kuolleet lähes kymmenen vuotta sitten. Heidän menehtymisensä jälkeen omasta lapsuudenperheestäni ei ole minua lukuun ottamatta ollut enää muita jäljellä, ja sen vuoksi olen tuntenut jonkinlaista yksinäisyyttä.

Mutta nyt minulla on siis sisko! Mitä ihmettä? Sain lähiaikoina yhteydenoton kotisivujeni kautta. Naishenkilö pyysi ottamaan yhteyttä, hän oli kiinnostunut joistakin kirjoituksistani ja henkilöhistoriastani. En oikeastaan ihmetellyt viestiä, sillä tätä kautta olin saanut joskus haastattelupyynnön ja jotkut lapsuudenaikaiset tuttavat olivat ottaneet kontaktia. Mietin, mitä asiaa juuri tällä henkilöllä mahtoi olla, sillä en tuntenut häntä.

Lähetettyäni vastausviestin sain pitkän sähköpostin, jonka tärkein sisältö oli se, että minun isäni oli myös hänen biologinen isänsä. Siskoni äiti ja isäni olivat aikoinaan sopineet pitävänsä asian salassa aviopuolisoilta ja muulta suvulta. Elettiin aikaa, jolloin avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat hyvin tuomittavia, ja olen ymmärtänyt näin, että salaisuuden pitäminen oli heille molemmille tärkeää, sillä molemmat olivat tahoillaan naimisissa.

Tekstiä lukiessani itkin, itkin, itkin, minut yllätti kova päänsärkykohtaus, joten menin pitkälleni, ja sitten hieman toettuani puuhailin arkisia juttuja, kunnes aloin kirjoittaa vastausta siskoni viestiin. Minulla ei ollut mitään syytä epäillä sitä, etteikö meillä olisi ollut yhteinen isä. Hänen kauttaan sain tietää monia uusia asioita.

Tässä vaiheessa en halua avata enempää siskoni henkilöllisyyttä, jospa sitten joskus myöhemmin. Saattaa olla, että ehkä jo tammikuussa hymyilen facebookin sivuilla yhdessä pikkusiskoni kanssa.

Toivotan kaikille ihania joululahjoja!

P.s. Minun lahjaani ette voi mitenkään päihittää.