Syntymäpäivillä

Sunnuntai 8.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Syntymäpäivillä

Olin eilen tuttavani syntymäpäivillä. Ne olivat salajuhlat, jonne sankari tuotiin silmät sidottuina, ja vasta laulun kaikuessa hän sai poistaa siteen silmiltään. Itkuhan siinä tuli pelkästä yllätyksestä ja hyvästä mielestä.

Ohjelmassa oli ruokailua, kahvittelua, runoja, lauluja, kaikkea sellaista perinteistä, ja mukavastihan siinä aika kului. Lohisoppa ja täytekakku maistuivat hyviltä, mutta selkää rupesi illan mittaan särkemään, sillä me juhlimme yli sata vuotta vanhassa maalaistalossa penkeillä istuen.

Minuakin oli pyydetty esittämään jotakin. Koska olimme jo istuneet aika kauan, jätin mukaan varaamani runon laukun pohjalle ja sanoin kertovani heille eräästä ajatuksesta, joka tuli mieleeni muutama päivä sitten lomamatkalla.

”Olin viime viikolla Valamon luostarissa. Luostarin portilta pääaukiolle johtaa upea, yli sata vuotta vanha kuusikuja. Sen varteen on asetettu pari toisistaan etäällä olevaa penkkiä, joilla ihmiset saisivat rauhassa istuskella, ihmetellä upeaa kuusikujaa ja mietiskellä ajan kulkua. Tuota kuusikäytävää pitkin kävellessä ihmisen mieli hiljentyy ja rauhoittuu jo valmiiksi vastaanottamaan luostarin sanomaa. Useimmat kävelijät pysähtyvät kuitenkin valtavan suuren puun juurelle. Jostakin syystä juuri tuo puu on kasvattanut erityisen paksun, ryhmyisen rungon. Sen oksia on jouduttu sahaamaan poikki – ilmeisesti ne olisivat olleet kulkijoille esteenä -, sen rungon pinnalla viihtyy sammal, ja aivan varmaa on, ettei mikään myrsky pysty koskaan repimään sen paksuja, monihaaraisia juuri irti syvältä maasta. Kaikkinensa tuo puu on harvinaisen komea ilmestys, eikä ole ihme, että vierailijat haluavat viedä sen synnyttämät tuntemukset mukanaan kotiin kuvan muodossa.

Kuinka suuresti me ihailimme tuota puuvanhusta! Kuinka suuresti ihminen voi ihailla vanhaa luontokappaletta, mutta jostakin syystä tuo ihailu ja myönteinen ihmettely ei tule mieleen silloin, kun katsomme vanhenevaa ihmistä. Tämän ajan ja länsimaisen kulttuurin ihmisihanne on nuori ja kaunis. Kulttuurimme on ”päässyt eteenpäin” siitä ajasta, jolloin vanha ihminen oli hyvä ja arvokas sellaisenaan, häntä ihailtiin ja kunnioitettiin, ainakin hänelle annettiin vanhalle ihmiselle kuuluva arvostus.”

Jatkoin ajatuskulkuani siten, että kun kohtaamme vanhan, vanhenevan, ihmisen, voisimme mielessämme ajatella: kuinka upea vanha puu! Tai peiliin katsoessamme voisimme myöntää: hyvä ystävä, olet mahtava, vanheneva ihminen.

Ääneen lausumani ajatukset virittivät runsaasti keskustelua. Eräs paikalla ollut naispuolinen sukulainen kertoi, kuinka hän oli pienenä aina ihastellut yli 70-vuotiasta mummoaan. Hänen mielestään mummo oli ollut niin kaunis! Toiset kertoivat, mitä näkevät peilikuvassaan (kyllä, minä kohtaan peilikuvassani aina oman veljeni, mikä on hämmästyttävää, sillä en ollut koskaan nuorempana ajatellut, että olisimme samannäköisiä). Kun otimme valokuvia, muuan paikalla olleista kauhistui siitä, kuinka lihavalta hän mielestään näytti kuvassa. Kiirehdimme nauraen yhdessä opastamaan, että kuvassahan näkyi ikääntyvä, upea ihminen.

Juhlassa mukana ollut läheinen sanoi, että hänen ajatuksensa olivat menneet uusiksi, kun olimme jutelleet yhdessä pariskunnan kyläillessä meillä keväällä. Kerroin hänelle silloin, millaisia kommentteja olin saanut lapsiltani uuden vuosikymmenen tullessa täyteen.

- Ihan hirveää, siis aivan kauheaa!

- Oikeasti, miltä tuntuu olla noin vanha?

Kerroin lapsilleni ja myöhemmin muillekin, että mielestäni olin etuoikeutettu saadessani täyttää seitsemänkymmentä vuotta. Sisareni ja veljeni eivät koskaan saaneet mahdollisuutta tähän. Minä olen etuoikeutettu ja kiitollinen siitä.

Yritän elää elämääni nyt siten, että näkisin ne kaikki hienot mahdollisuudet, joita minulla on edessäni. Mikäli elän yhtä vanhaksi kuin äitini – hän kuoli 94-vuotiaana – minulla on aikaa nähdä ja kokea monenlaista, aikaa kirjoittaa monta kirjaa, aikaa viettää lasteni perheiden parissa ja aikaa olla yksin kaikessa rauhassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ikä, asenne, syntymäpäivät