Elämänrohkeus

Lauantai 5.4.2025 - Pirkko Jurvelin

Elämänrohkeus

Juttelin puhelimessa ystäväni kanssa. Hänellä on todettu vaikea sairaus, ja vaikka osa syövästä on saatu hoidettua hyvin, niin nyt hän odotti puhelua, jossa lääkäri kertoisi koetuloksista ja uusista kokeista ja mahdollisista jatkohoidoista.

- Jännittääkö sinua? minä kysyin.

- Ei, minä nautin jokaisesta päivästä niin kauan kuin tilanne on tämä, enkä mieti, mitä se tulee joskus olemaan.

Loppupuhelun ajan keskustelimmekin sitten matkasuunnitelmista ja tulossa olevista mukavista perhejuhlista. En kuitenkaan ole saanut mielestäni pois ystäväni sanoja siitä, kuinka hän nauttii elämästä juuri nyt tällaisenaan. Kaiken lisäksi hän on ihminen, jolla on ollut elämässään niin paljon raskaita kokemuksia, etten edelleenkään ymmärrä, miten hän on selvinnyt kaikesta yhä edelleen teräväpäisenä, positiivisena ja huumorintajuisena.

Myös eräs toinen pitkäaikainen ystäväni on saanut syöpädiagnoosin. Olemme tukeneet toisiamme erilaisissa elämäntilanteissa, mutta nyt leskeksi jäätyään hän on joutunut kokemaan tämän raskaan sairauden yksin. Onneksi on olemassa lapsia ja ystäviä – ja puhelin! Raskaiden hoitojensa ajan ystäväni on linnoittautunut kotiinsa, sillä hän ei halua saada ylimääräisiä tartuntoja, ja sitä paitsi hoidot ovat niin väsyttäviä, ettei hän juurikaan jaksa kohdata ihmisiä kuin vähän aikaa kerrallaan.

- Minä en edes halua kuulla, mihin kaikkialle tauti on levinnyt. Parempi kun ei tiedä! Papereissa lukee, että hoitovaste on hyvä, eli kyllä ne kamalat hoidot kannattavat.

Nämä ystäväni ovat malliesimerkkejä elämänrohkeudesta ja positiivisesta elämänasenteesta. Mutta mistä sellaisen asenteen saa? Minusta on alkanut tuntua, että elämänrohkeus on suurelta osin sisäsyntyinen asia eli toisin sanoen luonnekysymys. Toki sitä voi varmasti myös opetella, tsempata itseään, jutella vaikka ammattilaisen tai jonkun muun kanssa, joka ymmärtää asian päälle.

Mutta jos pelottaa? Pelon aiheuttaja voi olla poliittinen uutinen, kummallinen olo vatsassa tai outo vihlaisu selässä, asioita, joihin joku ei ehkä kiinnitä mitään huomiota, mutta jotka saattavat toisen ihmisen paniikin valtaan.

Luin Apulannan Toni Wirtasen 50- vuotishaastattelun Helsingin Sanomista. Minulla ei ole hajuakaan kyseisen muusikon urasta tai genrestä, mutta tekstin otsikko oli hyvin muotoiltu: ”Musiikki ei merkitse minulle mitään”. Kirjoittaja tiivisti artikkelin lauseeseen:”Toni Wirtanen on kriisien keskellä tempoileva hittivelho, jolle musiikki ei merkitse mitään”. Opin, että kyseinen henkilö on rockmiljonääri, joka sanoittaa hulppean menestyselämänsä lauseeseen:”Mä olen sellainen ihminen, että katselen aika paljon kumpujen yöhön ja aikojen syvään kuiluun. - Pitäisi hyväksyä se, että elämäntyö on periaatteessa paketissa, ja tämä on nyt viivytystaistelua ennen lopullista kaatumista aaltoihin.” Wirtanen sanoittaa hyvin sielunsa sisimmät ajatukset. Ymmärrän häntä, mutta haluaisin kuitenkin taputtaa miehen kaljua päälakea ja sanoa, että kuule, sinulla on urasta puolet jäljellä ja että kannattaisiko myös puhua näistä sisimmistä asioista ja tuntemuksista ammattilaisen kanssa. Minun sanani ”ammattilainen” sisältää terapeuttien lisäksi myös kirkon työntekijät.

Taannoin päiväni pelasti 90-vuotiaan Elisabet Rehnin syntymäpäivähaastattelu (jälleen Hesarissa). Jo otsikko oli upea: ”Minä teille kriisit näytän”. Rehn on ollut mukana 8- vuotiaana lottatyttönä jatkosodassa, hän on ollut lentokoneessa, joka syöksyi maahan Rovaniemellä, hän on kokenut henkilökohtaisen konkurssin, aviomiehen rakastumisen toiseen naiseen, hän on ollut tappouhkausten kohteena, hän oli selvittelemässä Serbrenican kansanmurhaa, hän on sairastanut kaksi syöpää… Tarkastellessaan maailmanpoliittista tilannetta nyt Rehn sanoo: ”Ei se mitään. Jäitä hattuun, suomalaiset. Näistäkin selvitään.”

En ole tavannut koskaan isäni äitiä, Martta-mummoa. Kun tutkin hänen valokuviaan ihan nuoruudesta lähtien sinne noin 60- vuotiaaksi, jolloin hän kuoli, niin näen kuvissa aina vakavan, hymyttömän naisen. Hän näyttää kuitenkin ystävälliseltä, mutta perusilme on totinen. Olen lukenut Martan kirjoittamia runoja, ja ne ovat täynnä ahdistusta ja surua. Ymmärrän ne vanhemmalla iällä otetut kuvat, jolloin kahden lähes aikuisen tytön menettäminen on ollut varmasti ylitsepääsemätön suru. Haluaisin kuitenkin keskustella sen nuoren, totisen Martan kanssa. Voisimme jutella siitä, miten hän kokee ympäröivän maailman, onko hän tyytyväinen elämäänsä. Ja siltä vanhemmalta Martalta voisin kysyä, onko mahdollista jatkaa elämäänsä pohjattoman suuren menetyksen jälkeen.

Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 - haaveita ja suunnitelmia

Sunnuntai 29.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 – haaveita ja suunnitelmia

Yleensä tähän aikaan vuodesta olen kirjoittanut blogin, jonka aiheena on ollut vanhojen ennustajien – kuten Dostradamuksen ja Baba Vangan – tulevaa vuotta koskevat profetiat. Useimmiten nämä ennustukset ovat olleet täynnä toinen toistaan karmeampia tapahtumia, sotia, maanjäristyksiä, kulkutauteja ja muita kamaluuksia, jotka ovatkin tietyissä määrin toteutuneet jossain päin maapalloa. Mieleeni ei ole kyllä jäänyt mikään erityinen profetia, joka olisi kolahtanut kohdalleen ihan sellaisenaan ja oikeaan aikaan. Siispä ennustus- aiheeseen kyllästyneenä päätin muuttaa vuoden viimeisimmän blogini otsikoksi ”Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 – haaveita ja suunnitelmia” ja pyydänkin sinua, lukijani, ottamaan nyt esille kirjoitusvälineet (olivatpa ne sitten perinteiset paperi ja kynä tai sähköiset) ja alkamaan suunnitella ikiomaa tulevaisuuttasi vuonna 2025. Mitä sinä itse haluat sinulle tapahtuvan? Anna toiveiden ja unelmien tulla esiin vapaasti, mitään rajoittamatta, listaasi voit merkitä pieniä asioita ja suuria asioita, mutta pidä kuitenkin jalat maassa sen verran, ettet suunnittele matkaa kuuhun.

Mikä sinua kiinnostaa? Mitä haluaisit tehdä, kokea oppia? Listaa asioita, jotka on mahdollista toteuttaa. Ei haittaa, vaikka ne olisivatkin hieman outoja näin äkikseltään mietittynä, kirjoita, mitä mieleesi juolahtaa. Haluaisitko antaa itsellesi mahdollisuuden tutustua ja kokea esimerkiksi jotakin seuraavista asioista:

- luova toiminta (maalaaminen, piirtäminen, soittaminen, kuorolaulu, kokkaaminen…)

- uusi paikkakunta tai maa (se voi olla jokin kaupunki tai luontokohde Suomessa, joka on kiinnostanut sinua jo pidemmän aikaa, ehkä jokin Aasian maa, Ruotsin Haaparanta…)

- uusi ruokalaji tai juoma (olisiko jo aika kokeilla kiinalaista ruokaa tai sitä kamalan näköistä mämmiä…)

- sisäistä minää kasvattava asia (vapaaehtoistyö, lahjoitukset, sosiaaliset tapahtumat, verenluovutus…)

- liikunta (kokeiletko jumppaa, kestävyysjuoksua, maastopyöräilyä, lenkkeilyä, soutua, lentopalloa, jääkiekkoa…)

- terveyteen liittyvä uudistus ( lopetat tupakoinnin, menet vihdoinkin hierotuttamaan ne kipeät hartiat, kävelet autoilun asemasta, mietit ruokavaliotasi…)

- seikkailu tai toiminta (benjihyppy vihdoinkin! matkustat ihan yksin, olet metsässä teltassa yön, hankit kissan tai koiran, lähdet ulkomaanmatkalle, vaikka lentäminen pelottaa, osallistut mielenosoitukseen…)

- kulttuurielämys (kirjamessut, konsertti, festivaali, musikaali, taidenäyttely…)

- sivistät itseäsi (opettelet uutta kieltä, osallistut erilaisille kursseille, luet maailmankirjallisuutta, teet jatko-opintoja…)

- otat yhteyttä sukulaiseen tai ystävään, josta et ole kuullut pitkään aikaan (tämä voi tapahtua vaikka facebookissa, puhelimessa, instagramissa jne)

Kuten huomaat, tässä on jo aika lailla ehdotuksia, ja sinä keksit vielä paljon lisää juuri niitä sinun omia juttujasi. Jos sinulla on hyvä ystävä tai puoliso, voitte tehdä oman listan lisäksi myös yhteisen listan. Mitä haluatte kokea ja tehdä seuraavan vuoden aikana? Menettekö yhdessä maalauskurssille tai kokeilemaan benjihyppyä? Ehkä haluatte kokata yhdessä jonkin monimutkaisen ruokalajin ja kutsua hyvät ystävät jakamaan makuelämyksenne… Oikeasti, maailma on täynnä uusia asioita ja mahdollisuuksia.

Kun kirjoitin tätä blogitekstiä, minulle tuli iloinen ja toiveikas mieli. Hei, kaikkea uutta ja erilaista voi kokeilla, eikä koskaan tiedä, mihin se uusi polku johtaa. Vaikka en hyppäisikään benjihyppyä (en ikinä!!!), niin maalauskurssille voin mennä. Parempi on hypistellä kaupassa erivärisiä maaliputkia ja siveltimiä kuin miettiä, että milloinkas se ydinsota alkaakaan, ja joko joku yksinvaltias kolkuttelee jälleen uuden maan porttia asejoukko mukanaan.

”Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.”

Anthony De Mello

Syntymäpäivillä

Sunnuntai 8.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Syntymäpäivillä

Olin eilen tuttavani syntymäpäivillä. Ne olivat salajuhlat, jonne sankari tuotiin silmät sidottuina, ja vasta laulun kaikuessa hän sai poistaa siteen silmiltään. Itkuhan siinä tuli pelkästä yllätyksestä ja hyvästä mielestä.

Ohjelmassa oli ruokailua, kahvittelua, runoja, lauluja, kaikkea sellaista perinteistä, ja mukavastihan siinä aika kului. Lohisoppa ja täytekakku maistuivat hyviltä, mutta selkää rupesi illan mittaan särkemään, sillä me juhlimme yli sata vuotta vanhassa maalaistalossa penkeillä istuen.

Minuakin oli pyydetty esittämään jotakin. Koska olimme jo istuneet aika kauan, jätin mukaan varaamani runon laukun pohjalle ja sanoin kertovani heille eräästä ajatuksesta, joka tuli mieleeni muutama päivä sitten lomamatkalla.

”Olin viime viikolla Valamon luostarissa. Luostarin portilta pääaukiolle johtaa upea, yli sata vuotta vanha kuusikuja. Sen varteen on asetettu pari toisistaan etäällä olevaa penkkiä, joilla ihmiset saisivat rauhassa istuskella, ihmetellä upeaa kuusikujaa ja mietiskellä ajan kulkua. Tuota kuusikäytävää pitkin kävellessä ihmisen mieli hiljentyy ja rauhoittuu jo valmiiksi vastaanottamaan luostarin sanomaa. Useimmat kävelijät pysähtyvät kuitenkin valtavan suuren puun juurelle. Jostakin syystä juuri tuo puu on kasvattanut erityisen paksun, ryhmyisen rungon. Sen oksia on jouduttu sahaamaan poikki – ilmeisesti ne olisivat olleet kulkijoille esteenä -, sen rungon pinnalla viihtyy sammal, ja aivan varmaa on, ettei mikään myrsky pysty koskaan repimään sen paksuja, monihaaraisia juuri irti syvältä maasta. Kaikkinensa tuo puu on harvinaisen komea ilmestys, eikä ole ihme, että vierailijat haluavat viedä sen synnyttämät tuntemukset mukanaan kotiin kuvan muodossa.

Kuinka suuresti me ihailimme tuota puuvanhusta! Kuinka suuresti ihminen voi ihailla vanhaa luontokappaletta, mutta jostakin syystä tuo ihailu ja myönteinen ihmettely ei tule mieleen silloin, kun katsomme vanhenevaa ihmistä. Tämän ajan ja länsimaisen kulttuurin ihmisihanne on nuori ja kaunis. Kulttuurimme on ”päässyt eteenpäin” siitä ajasta, jolloin vanha ihminen oli hyvä ja arvokas sellaisenaan, häntä ihailtiin ja kunnioitettiin, ainakin hänelle annettiin vanhalle ihmiselle kuuluva arvostus.”

Jatkoin ajatuskulkuani siten, että kun kohtaamme vanhan, vanhenevan, ihmisen, voisimme mielessämme ajatella: kuinka upea vanha puu! Tai peiliin katsoessamme voisimme myöntää: hyvä ystävä, olet mahtava, vanheneva ihminen.

Ääneen lausumani ajatukset virittivät runsaasti keskustelua. Eräs paikalla ollut naispuolinen sukulainen kertoi, kuinka hän oli pienenä aina ihastellut yli 70-vuotiasta mummoaan. Hänen mielestään mummo oli ollut niin kaunis! Toiset kertoivat, mitä näkevät peilikuvassaan (kyllä, minä kohtaan peilikuvassani aina oman veljeni, mikä on hämmästyttävää, sillä en ollut koskaan nuorempana ajatellut, että olisimme samannäköisiä). Kun otimme valokuvia, muuan paikalla olleista kauhistui siitä, kuinka lihavalta hän mielestään näytti kuvassa. Kiirehdimme nauraen yhdessä opastamaan, että kuvassahan näkyi ikääntyvä, upea ihminen.

Juhlassa mukana ollut läheinen sanoi, että hänen ajatuksensa olivat menneet uusiksi, kun olimme jutelleet yhdessä pariskunnan kyläillessä meillä keväällä. Kerroin hänelle silloin, millaisia kommentteja olin saanut lapsiltani uuden vuosikymmenen tullessa täyteen.

- Ihan hirveää, siis aivan kauheaa!

- Oikeasti, miltä tuntuu olla noin vanha?

Kerroin lapsilleni ja myöhemmin muillekin, että mielestäni olin etuoikeutettu saadessani täyttää seitsemänkymmentä vuotta. Sisareni ja veljeni eivät koskaan saaneet mahdollisuutta tähän. Minä olen etuoikeutettu ja kiitollinen siitä.

Yritän elää elämääni nyt siten, että näkisin ne kaikki hienot mahdollisuudet, joita minulla on edessäni. Mikäli elän yhtä vanhaksi kuin äitini – hän kuoli 94-vuotiaana – minulla on aikaa nähdä ja kokea monenlaista, aikaa kirjoittaa monta kirjaa, aikaa viettää lasteni perheiden parissa ja aikaa olla yksin kaikessa rauhassa.