Elämänrohkeus

Lauantai 5.4.2025 - Pirkko Jurvelin

Elämänrohkeus

Juttelin puhelimessa ystäväni kanssa. Hänellä on todettu vaikea sairaus, ja vaikka osa syövästä on saatu hoidettua hyvin, niin nyt hän odotti puhelua, jossa lääkäri kertoisi koetuloksista ja uusista kokeista ja mahdollisista jatkohoidoista.

- Jännittääkö sinua? minä kysyin.

- Ei, minä nautin jokaisesta päivästä niin kauan kuin tilanne on tämä, enkä mieti, mitä se tulee joskus olemaan.

Loppupuhelun ajan keskustelimmekin sitten matkasuunnitelmista ja tulossa olevista mukavista perhejuhlista. En kuitenkaan ole saanut mielestäni pois ystäväni sanoja siitä, kuinka hän nauttii elämästä juuri nyt tällaisenaan. Kaiken lisäksi hän on ihminen, jolla on ollut elämässään niin paljon raskaita kokemuksia, etten edelleenkään ymmärrä, miten hän on selvinnyt kaikesta yhä edelleen teräväpäisenä, positiivisena ja huumorintajuisena.

Myös eräs toinen pitkäaikainen ystäväni on saanut syöpädiagnoosin. Olemme tukeneet toisiamme erilaisissa elämäntilanteissa, mutta nyt leskeksi jäätyään hän on joutunut kokemaan tämän raskaan sairauden yksin. Onneksi on olemassa lapsia ja ystäviä – ja puhelin! Raskaiden hoitojensa ajan ystäväni on linnoittautunut kotiinsa, sillä hän ei halua saada ylimääräisiä tartuntoja, ja sitä paitsi hoidot ovat niin väsyttäviä, ettei hän juurikaan jaksa kohdata ihmisiä kuin vähän aikaa kerrallaan.

- Minä en edes halua kuulla, mihin kaikkialle tauti on levinnyt. Parempi kun ei tiedä! Papereissa lukee, että hoitovaste on hyvä, eli kyllä ne kamalat hoidot kannattavat.

Nämä ystäväni ovat malliesimerkkejä elämänrohkeudesta ja positiivisesta elämänasenteesta. Mutta mistä sellaisen asenteen saa? Minusta on alkanut tuntua, että elämänrohkeus on suurelta osin sisäsyntyinen asia eli toisin sanoen luonnekysymys. Toki sitä voi varmasti myös opetella, tsempata itseään, jutella vaikka ammattilaisen tai jonkun muun kanssa, joka ymmärtää asian päälle.

Mutta jos pelottaa? Pelon aiheuttaja voi olla poliittinen uutinen, kummallinen olo vatsassa tai outo vihlaisu selässä, asioita, joihin joku ei ehkä kiinnitä mitään huomiota, mutta jotka saattavat toisen ihmisen paniikin valtaan.

Luin Apulannan Toni Wirtasen 50- vuotishaastattelun Helsingin Sanomista. Minulla ei ole hajuakaan kyseisen muusikon urasta tai genrestä, mutta tekstin otsikko oli hyvin muotoiltu: ”Musiikki ei merkitse minulle mitään”. Kirjoittaja tiivisti artikkelin lauseeseen:”Toni Wirtanen on kriisien keskellä tempoileva hittivelho, jolle musiikki ei merkitse mitään”. Opin, että kyseinen henkilö on rockmiljonääri, joka sanoittaa hulppean menestyselämänsä lauseeseen:”Mä olen sellainen ihminen, että katselen aika paljon kumpujen yöhön ja aikojen syvään kuiluun. - Pitäisi hyväksyä se, että elämäntyö on periaatteessa paketissa, ja tämä on nyt viivytystaistelua ennen lopullista kaatumista aaltoihin.” Wirtanen sanoittaa hyvin sielunsa sisimmät ajatukset. Ymmärrän häntä, mutta haluaisin kuitenkin taputtaa miehen kaljua päälakea ja sanoa, että kuule, sinulla on urasta puolet jäljellä ja että kannattaisiko myös puhua näistä sisimmistä asioista ja tuntemuksista ammattilaisen kanssa. Minun sanani ”ammattilainen” sisältää terapeuttien lisäksi myös kirkon työntekijät.

Taannoin päiväni pelasti 90-vuotiaan Elisabet Rehnin syntymäpäivähaastattelu (jälleen Hesarissa). Jo otsikko oli upea: ”Minä teille kriisit näytän”. Rehn on ollut mukana 8- vuotiaana lottatyttönä jatkosodassa, hän on ollut lentokoneessa, joka syöksyi maahan Rovaniemellä, hän on kokenut henkilökohtaisen konkurssin, aviomiehen rakastumisen toiseen naiseen, hän on ollut tappouhkausten kohteena, hän oli selvittelemässä Serbrenican kansanmurhaa, hän on sairastanut kaksi syöpää… Tarkastellessaan maailmanpoliittista tilannetta nyt Rehn sanoo: ”Ei se mitään. Jäitä hattuun, suomalaiset. Näistäkin selvitään.”

En ole tavannut koskaan isäni äitiä, Martta-mummoa. Kun tutkin hänen valokuviaan ihan nuoruudesta lähtien sinne noin 60- vuotiaaksi, jolloin hän kuoli, niin näen kuvissa aina vakavan, hymyttömän naisen. Hän näyttää kuitenkin ystävälliseltä, mutta perusilme on totinen. Olen lukenut Martan kirjoittamia runoja, ja ne ovat täynnä ahdistusta ja surua. Ymmärrän ne vanhemmalla iällä otetut kuvat, jolloin kahden lähes aikuisen tytön menettäminen on ollut varmasti ylitsepääsemätön suru. Haluaisin kuitenkin keskustella sen nuoren, totisen Martan kanssa. Voisimme jutella siitä, miten hän kokee ympäröivän maailman, onko hän tyytyväinen elämäänsä. Ja siltä vanhemmalta Martalta voisin kysyä, onko mahdollista jatkaa elämäänsä pohjattoman suuren menetyksen jälkeen.