"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu"

Perjantai 24.4.2020 - Pirkko Jurvelin

”Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu.”

Otin blogin otsikoksi toteamuksen Frank Martelan uusimmasta teoksesta ”Elämän tarkoitus”. Mielestäni jo nuo kaksi lyhyttä lausetta yhdessä muodostavat tajuntaa räjäyttävän sanoman. ”Jonakin päivänä elämä loppuu.” Se on fakta, josta emme pääse irti millään rimpuilemisella, sen poistamiseen ei auta raha eikä rakkaus. ”Kaikkina muina päivinä se ei lopu.” Siis, ihan tosi. En ole kovin paljon tullut tuota ajatelleeksi, koska lausepareista ensimmäinen on ollut niin määräävän voimakkaasti mielessäni. Mutta todellakin: kuinka paljon minulla on ollut niitä päiviä, jolloin elämäni ei ole loppunut! Ja paljonko niitä lienee vielä edessä! Pitäisikö ehkä ennemmin keskittyä näihin muihin päiviin kuin siihen yhteen, joka tulee joskus?

Onnen saavuttaminen ei tulisi Frank Martelan pohdiskelujen mukaan suinkaan olla ihmiselämän päämäärä. Sitä paitsi koko juttu (=onni elämän päämääränä) on suhteellisen tuore ihmiskunnan historiassa. Vasta 1800-luvun alkupuolella aate ilmestyi kummittelemaan ihmismieliin, sitä ennen oli eletty pienemmin odotuksin, suomalaisittain sanottuna ”porskuteltu eteenpäin”. Katsoin Martelan haastattelun, jossa häneltä tivattiin selitystä siihen kummalliseen yhtälöön, että sisäänpäin vetäytyneet, hiljaiset, ahdistuneet suomalaiset olivat vuosi toisensa jälkeen ykköstilalla, kun tutkimuksissa haettiin maailman onnellisinta kansaa. Martela selitti, että kysymysten asettelu oli sellainen, että sen tuloksissa kävi lähinnä ilmi se seikka, että suomalainen yhteiskuntajärjestys ja sen toimivuus saivat ihmiset tuntemaan olonsa tyytyväisiksi ja turvallisiksi. Jos ihmisiltä kysyttäisiin, kuinka usein he ovat todella innoissaan, tuntevat itsensä niiiiiiin onnelliseksi tai nauravat remakasti ja hulluttelevat hillittömästi, niin sellaisissa asioissa ykköstila ei ehkä (varmastikaan) olisi meille suomalaisille taattu. Tasainen tyytyväisyys ja so happy-feeling eivät ole sama asia, mutta eiköhän meille riitä tuo tasainen tyytyväisyys, vai? No, myöntää täytyy, että joskus on aivan ihanaa saada nauraa ihan hulluna tai tuntea itsensä niin onnelliseksi, että kyyneleet tulevat silmiin.

Nyt tilanne on sellainen, että ollaan ihan ölövinä, eletään kahdeksan miinuksen tasoista hyvää elämää ja odotellaan, mitä tuleman pitää. Tässä odotellessa (meillä saattaa olla muutama kuukausi jäljellä tätä luppoaikaa – turhat menot eivät häiritse), voimme vielä kertailla sitä, mitä Martela haluaa antaa meille onnen tavoittelun sijalle. Hän käyttää ilmaisua ”elämän merkityksellisyys”. Seuraava ajatus on suoraan kirjasta:”Kyse on siitä, kuinka voisit kokea ainutlaatuisen elämäsi merkitykselliseksi ja elämän arvoiseksi.” Tähän tarkoitukseen Martela antaa hyviä, yksinkertaisia ohjeita: Pyri hankkimaan niitä taitoja ja tietoja, joista olet kiinnostunut, ja pyri hyödyntämään taitojasi ja osaamistasi. Ja lisäksi: Rakenna läheisiä ihmissuhteita ja tee toisille hyvää. Supertiivistettynä: Ota huomioon itsesi ja lähimmäisesi. - Suosittelen lukemaan Martelan kirjan ”Elämän tarkoitus”. Hän kirjoittaa kiinnostavasti ja simppelisti, mutta taustalla on todella paljon tutkimusta ja mielenkiintoisia tapauskertomuksia. Juuri nyt tuli mieleeni, että ehkä Martela kuulostaa nykypäivän Dale Carnegieltä (mm. ”Miten pääsen turhista huolista”) .

”Jonakin päivänä musiikki loppuu. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta hiljaisessa odottelussa ei ole mitään järkeä. Jos luet tämän, musiikki soi yhä sinulle. Mene siis tanssimaan.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Frank Martela, Elämän tarkoitus

Olen synnyttänyt yhdeksän veronmaksajaa

Sunnuntai 9.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Olen yhdeksän veronmaksajan äiti

Ystäväni Josef soitti minulle Saksasta. Tavanomaisen kaavan mukaan päivitimme ensin lähipiirin terveystiedot, sitten kuuntelin miehen tarinointia hankalista vuokralaisista (pariskunta omistaa isohkon kerrostalon, jossa minäkin olen saanut porukkani kanssa viettää monta ihanaa lomaa), sen jälkeen seuraa muuta vapaata jutustelua. Silloin tällöin hän mainitsee, että on jälleen kertonut jollekin tuttavalle tuntevansa suomalaisen pariskunnan, jolla on yhdeksän lasta. Josef suorastaan leuhkii asialla ja mainitsee, kuinka ihmiset ovat aivan järkyttyneitä tiedosta.

- Aivan niin, minä olen synnyttänyt yhdeksän lasta, joista jokainen on käynyt koulunsa ja maksaa tällä hetkellä veroa Suomessa, minä summaan.

Tämä on kova pointti Josefille, joka on varakas ja – kauniisti sanottuna – säästeliäs mies. Puhelun lopuksi moitiskelemme yhdessä niitä ihmisiä, joilla ei ole halua kouluttautua tai tehdä töitä, koska tuet riittävät elämiseen. Tällaisia rakentavia keskusteluja käymme Josefin kanssa aina silloin tällöin. Tärkeintä näissä puheluissa on kuitenkin se, että meidän ystävyytemme on kestänyt pian viisikymmentä vuotta, ja sen piiriin on lisätty henkilöitä aina sitä mukaa, kun heitä on syntynyt tai muuten ilmestynyt kuvioihin. Ai, niin, Josef on myös henkilö, jonka kanssa tein puhelimitse saksaa opiskellessani vaikeita käännöstöitä (hän ei kylläkään puhu suomea), ja joka tarkasti minun tekstini lastenkirjaani ”Fanni und Oma in Lappland”.

- Miten sinä olet jaksanut hoitaa niin monta lasta, kun minä en tahdo jaksaa kahden lapsen kanssa? kysyi tyttäreni ihan lähiaikoina. - Miksi sinä et ikinä huutanut meille?

Minun piti tosissani miettiä molempia kysymyksiä. Kun on nuori, niin jaksaa, se on yksi fakta. Minulle antoivat voimaa myös töissä käynti (ihana työpaikka Jäälin koululla!) ja jatkuva opiskelu. Mielenkiintoisia, mukavia asioita molemmat. Sitä paitsi olen sanonut lapsille, että olisimme kuolleet nälkään, jos me molemmat emme olisi olleet töissä. Kuolleet, no ehkei sentään, mutta arki olisi ollut entistä tiukempaa. Kuitenkin kolmanneksi vanhin tyttäremme sanoi, ettei hän muista ollenkaan, että 90-luvun lama olisi jotenkin näkynyt meidän elämässämme. Se on totta, ajattelin itsekin jo tuolloin samalla tavalla. Syy oli varmasti se, että meidän perheemme käytössä oli koko ajan kahden ihmisen säännölliset tienestit.

Miksi minä en huutanut lapsille? Olen yrittänyt miettiä tuotakin, mutta mieleeni tulee vain, että miksi ihmeessä minun olisi pitänyt huutaa? Olenkin sanonut, että kai minä vain huokailin, ja eiköhän riittänyt sekin, että lasten isä korotti äänensä joskus. Paras kiitos tästä rauhallisesta puhetavasta on ollut erään tyttäreni kirjoittama viesti WhatsApp-ryhmässämme. Hän nimittäin totesi, ettei ole koskaan huutanut lapsilleen, sillä se ei oikeasti auta mitään. ”Eihän äitikään huutanut meille.”

Lauantain (8.2.) Helsingin Sanomissa oli Laura Saarikosken kolumni otsikolla ”Lapsiperheillä on Suomessa huono brändi – Olenko minäkin syyllinen siihen?”. Hän mainitsee aluksi jo tutuksi tulleen tosiasian siitä, että Suomessa syntyvyys on tällä hetkellä nälkävuosien lukemissa. Hän potee hiukan huonoa omaa tuntoa siitä, että kirjoitti 2010-luvun alussa lapsiperheiden arjesta kolumneja, joissa oli kielteinen ja arvosteleva sävy. Hän kertoi kollegansa kanssa arjen vaikeuksista, ei ollenkaan siitä rakkaudesta, jonka lapsi tuo mukanaan. Artikkelin lopussa Saarikoski lainaa Väestöliiton perhebarometrikyselyn (2018) vastauksia, joissa naiset ilmoittavat lapsettomuutensa syyksi ”halun tehdä muita kiinnostavia asioita” ja olevansa ”haluttomia luopumaan omasta elämäntyylistä”. Myös yleinen epävarmuus tulevaisuudesta on yksi syy siihen, ettei lapsia hankita.

Jouduinko minä luopumaan omasta elämäntyylistäni silloin, kun lapsiperheen arki oli minun elämääni? Ihmeellinen kysymys! Mietin tätä jälleen tosissani ja totesin itselleni, että lapset ja perhe kokonaisuudessaan olivat minun oma elämäntyylini. Mitä siihen olisi pitänyt vielä lisätä tai ottaa pois? Entä sitten kysymys noista muista mielenkiintoisista asioista, joita en voinut tehdä, koska minulla oli iso perhe? Hmh...tuota...siis mielenkiintoisia asioita…? Työni oli mielenkiintoista, usein haastavaa ja vielä useammin hauskaa ja ihanaa. Työyhteisöni oli minulle toinen perhe. Ja sitten se opiskelu, joka rassasi mukavasti aivojani. Siihenkin minulla oli aikaa. Kai sitten jotain jäi väliin, mutta en minä osannut kaivata mitään. Selailin muistini tueksi vanhoja valokuva-albumeja, jotka olivat täynnä kuvia lapsiperheen juhlista, lomareissuista, yhteisestä puuhailusta. Mitä ihmettä olisin vielä kaivannut? No, jos rehellisiä ollaan, niin en olisi tarvinnut mitään lisää, mutta oikeasti ei olisi haitannut, vaikka joskus hommia olisi ollut vähemmän. - Hyvin usein ajattelen pahoitellen niitä ihmisiä, jotka ovat nuoruudessaan toteuttaneet lapsettomana ”omaa elämäntyyliään”. Tosiasiahan on, että keski-ikä tulee sangen pian nuoruuden jälkeen, ja sitten - mitä kummaa! - ollaankin jo vanhoja. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että vanhuuden alkaessa lähestyä minulla on ympärilläni suuri, rakastava perhe.

1 kommentti . Avainsanat: lapset, itsensä toteuttaminen, onnellinen elämä

Huippukokemuksia

Tiistai 28.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Huippukokemuksia

Joskus tulee miettineeksi, mikä tapahtuma tai tapahtumat ovat olleet elämässä huippuelämyksiä, mieleen painuvia kokemuksia. Tavallista arkea on kyllä riittänyt mukavasti, mutta millaiset asiat ovat rikkoneet sen arjen, tuoneet ilotulitusta, sydämentykytystä, jännitystä, riemua?

Ajattelen lapsuuttani ja luulen, että muistini on huonontunut, sillä minun mielestäni silloinen elämäni oli aina kivaa ja ihanaa ja täynnä mahtavia tapahtumia. Ei niiden niin kummoisia tarvinnut olla: hiihtoretki ukin ja isän kanssa, mökkireissu, lumilinnaseikkailu kaverin kanssa, syntymäpäiviä, seminaarin juhlatilaisuuksia... Pieniä ryppyjä oli tietysti joskus, mutta yleisarvosana lapsuudestani on: erinomainen.- Nuoruuden huippuelämys oli kokonaisuudessaan vaihto-oppilasvuoteni Saksassa. En rupea erittelemään, mutta aiheesta voisin kirjoittaa kirjan, parikin. Tuolta ajalta minulla on yhä saksalaisia ystäviä. Sehr gut!

Lasten syntymät, perhejuhlat ristiäisistä ja rippijuhlista ylioppilasjuhliin ja häihin, maisterin paperien hakeminen (mukanani ollut pikkutyttäreni sanoi, että ”äiti, sinä hymyilet koko ajan”), hevoshuutokauppa Kansasissa, käynti pyramidin sisällä, Mona Lisan näkeminen (täysi pettymys, voi pyyhkiä listalta), siirtyminen Länsi-Berliinistä Itä-Berliiniin passia näyttäen, kävely Kiinan muurilla, mystinen El Torcal Espanjassa, Jerusalem Itkumuureineen, Montenegron maisemat, Vatikaani ja Sikstuksen kappeli, snorklaus Intian valtameressä, Masadan linnoitus, kelluminen Kuolleessameressä, aamuvoimistelu ryhmän kanssa Välimeren rannalla auringon noustessa, sirkusesitys Pekingissä, elefantin selässä ratsastaminen (en todellakaan suosittele), ideologiset keskustelut juutalaisen Davidin kanssa parvekkeella teetä juoden ja pimeää taivasta tuijotellen minun sanoessani ”Meidän Vanhassa Testamentissamme sanotaan, että...” hänen oikaistessaan tiukasti minuun katsoen:”Meidän Vanhassa Testamentissamme”...

Olin jälleen kerran Fuengirolassa, kaupungissa, joka alkaa olla minulle yhtä tuttu kuin Oulu. Olin kävellyt aikani rannalla, istahdin katselemaan merta, oli aamupäivä. Laitoin repun pääni alle ja asetuin mukavasti makuulleni, lokit kirkuivat, aallot löivät rantaan lempeän rytmikkäästi, oli lämmin, mutta ei liian kuuma, meri tuoksui märiltä kasveilta ja kaloilta. - Heräsin puolen tunnin kuluttua. Reppu oli yhä pääni alla, minulla oli rauhallinen olo, katselin ympärilleni hieman hämmentyneenä. Tuo kokemus on unohtumaton ja sopii hyvin sen listan jatkoksi, jonka olen aiemmin kirjoittanut.

Anoppini sanoi minulle aikoinaan, että meidän perheellämme olisi parempi auto, jos minä en matkustaisi. En vastannut tuohon, mutta sanat jäivät hyvin mieleeni. Jostakin syystä en kuitenkaan tuntenut tästä autoasiasta syyllisyyttä edes tuolloin, puhumattakaan nyt, kun saatan tarkastella asioita jo erilaisesta aikaperspektiivistä. Ison perheen töissä käyvä äiti on ansainnut viikon tai kaksi lomaa vuodessa! Minä koin matkoillani niitä tähtihetkiä, jotka auttoivat jaksamaan arjessa. Mutta - tässä yhteydessä minun täytyy sanoa - eri ihmisten tähtihetket ovat erilaisia.

En sitten päässytkään Japaniin. Kun olin aikani pähkäillyt ja miettinyt ja lopulta tehnyt päätökseni, niin varaustilanteessa ilmenikin ongelma. Soitin aamulla heti Olympia matkoihin ja aikani odoteltuani kuulin, että se yksi ja ainoa vapaa paikka, jota olin havitellut, oli mennyt. Olen jo toipunut tuosta takaiskusta jossain määrin ja selailen netissä eri matkanjärjestäjien sivustoja. Ne ovat täynnä lupauksia tähtihetkistä.

P.s. Olen matkanjohtajana Montenegron matkalla 8.6.-20 – 15.6.-20. Mukaan pääsee Oulusta tai Helsingistä, matkanjärjestäjänä Matka-Moilanen. Huippukokemuksia luvassa!

Ota yhteyttä: pirkko.jurvelin@gmail.com tai puh. 0408393265

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tähtihetki, huippukokemus, elämys, arjen vastapaino

"Laps`- tyhjät kätes`ihanat"

Sunnuntai 22.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Laps`- tyhjät kätes` ihanat

Olen joskus kuullut kertomuksen upporikkaasta miehestä, jolla oli ollut erityinen toive hautajaisiaan varten. Hän nimittäin halusi, että arkkuun laitettaisiin reiät siten, että hänen paljaat, tyhjät kätensä näkyisivät saattojoukolle. Tämän piti muistuttaa omaisia ja ystäviä siitä, ettei kukaan voi ottaa mitään mukaansa tuonpuoleiseen.

Joululaulussa sanotaan:”Me lahjat jaamme runsahat – laps`- tyhjät kätes` ihanat”. Saman laulun viimeisessä säkeistössä pohditaan sitä, että jos me veisimme lahjat tuolle seimen lapselle, niin meidän maallinen joulumme olisi alkua taivaalliselle joululle. Jos luopuisimme omastamme, antaisimme puutteen alaiselle, saisimme sydämiimme joulurauhan. Mutta miksi lapsen tyhjät kädet ovat niin ihanat? Koska ne ovat vielä viattomat? Ne eivät ole syyllistyneet mihinkään, ne eivät ole halunneet mitään, ne eivät ole torjuneet eivätkä satuttaneet ketään? Ne ovat puhtaat kädet. - Tämän joululaulun sanoittaja on Mauno Isola (1889-1945), maanviljelijä, joka harrasti runojen kirjoittamista ja kuorolaulua. Kuoron johtaja Martti Turunen sävelsi melodian Isolan kauniiseen runoon.

Tyhjän käden -symboliikkaa käytetään sekä kuvallisesti että sanallisesti. Kuinka tehokas vaikutus onkaan mainoksella, jossa pieni, resuinen lapsi ojentaa tyhjän kätensä pyytääkseen almua. Tällaisen kuvan viesti ei jätä ketään kylmäksi. Jos kuulemme, että joku tuli syntymäpäivätilaisuuteen ”tyhjin käsin”, se on mielestämme noloa ja huonoa käytöstä. - Tiesitkö muuten, että japanilainen termi ”karate” tarkoittaa ”tyhjää kättä”. Tällä sanalla viitataan aseettomiin kamppailulajeihin. Tyhjän eli aseettoman käden näyttäminen on ollut alkuna myös nykyisin käytössä olevalle kättelykulttuurille. Eli samalla, kun ojennat kätesi, näytät myös, ettei sinulla ole minkäänlaista asetta siinä. - Mutta jos puolestaan jollakulla on ”kädet täynnä” töitä, oivallamme heti, että kysymyksessä on ilmeisen toimelias ja pätevä henkilö.

Uskonnollisissa teksteissä ja maalauksissa ihminen tulee Jumalan eteen tyhjin käsin, jotta Hän voisi täyttää ne. Ajatuksena on, että jos kädet ovat jo ennestään täynnä, ihminen ei tarvitse sitä, mitä Jumala voi hänelle antaa.

                                       Tulet tyhjin käsin,

                                       poistut tyhjin käsin.

                                       Ja kahden olemattomuuden välissä

                                       olet kyllin hullu uskoaksesi,

                                       että omistat jotakin.

                                             (tuntematon)

Tuttavapiirissä oli menossa riitoja aiheuttava perinnönjako. Eräs asianosainen ihmetteli, kuinka jonkin tavaran tai asian omistaminen voi tulla niin tärkeäksi ihmiselle, jolla jo on kaikki tarvitsemansa. ”Eikö hän ymmärrä, että tavara jää tänne, kun me kuolemme. Emmehän me täältä mitään vie mukanamme.” - Tyhjät kädet ovat kauniit ja monimerkitykselliset. - ”Laps`- tyhjät kätes` ihanat”.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämä, kuolema, tyhjät kädet, merkitys

Helppoja päätöksiä

Maanantai 4.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Helppoja päätöksiä

Ostin juuri kahdet talvikengät netistä, lyhytvartiset ja pitkävartiset, punaiset ja mustat, naps, naps. Toiset kengät tulivat jo, toisia odotan vielä pari päivää. Helppoa ja nopeaa. Ostimme sohvan muutama vuosi sitten. Sopiva sattui silmään jo ensimmäisessä liikkeessä, taisipa olla ensimmäinen sohvamallikin, samoin kävi nojatuolin hankkiminen. Auton osto se vasta helppoa olikin! Poikani istui tietokoneen ääreen, ja minä luettelin tulevan menopelini vaadittavat ominaisuudet: pieni, neljä ovea, automaattivaihteet ja hyvä radio. Naps, naps, ja minä olin uuden auton omistaja. Mieheni tosin väitti, ettei autoa voi tuolla tavalla ostaa, mutta toki hän haki uuden ostokseni Jyväskylästä. Tuo auto on ollut minulla nyt useamman vuoden, sangen onnistunut hankinta. Helppo päätös.

Voinko syödä lihaa (ilmasto jne...)? No problem, en edes pidä lihasta juurikaan. No, oikeastaan kana on kyllä minun suosikkiruokaani. Voin siis syödä lihaa. Voinko enää lentää (ilmasto jne...)? En koe huonoa omaa tuntoa lomalennoistani. Vihdoinkin pääsen matkustamaan. Olen päättänyt, että sitten, kun esimerkiksi Trump ja Putin - sekä kaiken maailman muut yksityiskoneiden omistajat - lopettavat lentämisen ilmastoa säästääkseen, niin ehkä sitten minunkin on annettava periksi tässä asiassa. Uskon ja luotan siihen, ettei näin tapahdu koskaan. Voinko ostaa uusia vaatteita, vaikka vanhat ovat ihan käyttökelpoisia (ilmasto jne…)? Voin, koska...hmh...koska voin. Nämä päätökset eivät tuota minulle suurempaa päänvaivaa.

Voinko valehdella? En, en oikeastaan. En mielelläni kerro ”muunneltua totuutta” tai pistä juttuihin omiani, koska, no, koska se ei tunnu oikealta. Sen verran kai voin joustaa, että kehun jonkun leivonnaisia tai vaatteita tai muuta vastaavaa, vaikka ne eivät mielestäni olisi kauheasti kehumisen arvoisia. Mutta valehteleminen, ei kiitos.

Voinko varastaa? Ei, en minä voi varastaa, koska, niin, jonkinlainen sisäänkasvanut/kasvatettu arvomaailmani sanoo, ettei varastaminen ole oikein. Ehkä tämä on niitä minun ikäluokkani juttuja, vanhanaikaisen kasvatuksen tulos, tai sitten se saattaa olla vain jonkinlainen luonteenominaisuus. Tiukkapipoinen rehellisyys. Kun joudun tekemään päätöksiä tällaisissa asioissa, ne ovat helppoja, koska valinnanmahdollisuutta ei juurikaan ole.

Voinko tappaa ihmisen? En, en koskaan! Mutta jos joku uhkaa henkeäni? No, se on toinen tilanne. Sota on eri asia, koska silloin puolustetaan omaa maata ja kansaa, ja silloin tappaminen on velvollisuus. Tapa tai tule tapetuksi. Eihän siinä ole muuta mahdollisuutta. Vai onko? Entä inhimillisyys? Jos olen viranomainen, voinko lähettää turvapaikanhakijan takaisin hänen kotimaahansa, vaikka tiedän hänen olevan hengenvaarassa? Pitääkö minun totella lakia, vaikka tiedän sen olevan väärässä? Valitsenko kuuliaisuuden Suomen yhteiskunnalle, vai yritänkö saada ihmisen turvaan kaikkia mahdollisia keinoja käyttäen? Mitä minun pitää tehdä? Onko turvapaikan hakijan palauttaminen tässä tapauksessa tappamiseen rinnastettava teko?

Jos olisin syntynyt aikaisemmin ja asunut Natsi -Saksassa Hitlerin ollessa vallassa, miten olisin kohdellut juutalaisia naapureitani? Olisinko tervehtinyt heitä kuten aikaisemminkin, vaihtanut muutaman ystävällisen sanan ja kysellyt kuulumisia? Luultavasti olisin vältellyt heidän tapaamistaan, mennyt kadun toiselle puolelle, ettei minun olisi tarvinnut nähdä heitä. Mitä olisin tehnyt silloin, kun natsit olisivat tulleet pidättämään koko perheen, ja minulla olisi ollut aavistus siitä - huhut kulkivat -, mikä tuttavieni kohtalo tulisi olemaan? Olisinko huutanut ja puolustanut heitä? Olisinko vaatinut saada tietää, minne heidät viedään, että pääsisin tapaamaan heitä, vai olisinko pitänyt kotini oven tiukasti kiinni, peittänyt korvani kirkumiselta ja itkulta ja teeskennellyt, että Saksassa kaikki oli hyvin?

Arkiset päätökset voivat olla helppoja toisille - naps, naps - mutta joillekin pienemmänkin päätöksen tekeminen vaatii aikaa, sulattelua ja miettimistä (me hop,hop -ihmiset kutsumme tätä ilmiötä jahkailuksi). Joskus ei mikään aika riitä oikean vastauksen löytämiseen. Mitä minä silloin teen, jos ainoa mahdollisuus pelastaa itseni ja lähimmäiseni on varastaa, valehdella ja tappaa? Mitä minä teen?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: päätös, valehteleminen, varastaminen, tappaminen

Kuinka kiivetä vuorelle

Perjantai 16.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuinka kiivetä vuorelle?

Istun Meilahden sairaalassa keuhkotautien osastolla kolmen hengen huoneessa keskimmäisellä sängyllä. Istun siinä, koska tuttavani ei suostu pukemaan sairaalavaatteita ylleen, eikä makaamaan sängyssä, jolloin hän – omien sanojensa mukaan – tuntisi itsensä sairaaksi. Hän käy kokeissa ja pelaa taukojen aikana puhelimella istuen sängyn vieressä olevalla tuolilla. Minä selaan nettiä ja juttelen naapurivuoteessa lepäävän naisen kanssa. Hänellä on happilaite, ollut jo vuoden ajan 24/7 kuten hän asian ilmaisee. Hänellä on pienempi ja isompi pullo käytettäväksi aina tarpeen mukaan, ja niistä menee ohuet muoviletkut suoraan molempiin sieraimiin, ”happiviikset”. Juttelemme kaikenlaista, kerromme asioita ja ihmettelemme, välillä hän huomauttaa, kuinka viikset tarttuvat milloin mihinkin, hankaloittavat arkea. Ja tarkkana pitää olla, ettei pullosta pääse loppumaan happi. Kerran niin meinasi käydä, ja silloin tuli kiire kotiin, jossa on täyttölaite.

Toisella puolella makaava nainen ei puhu mitään. Hänelläkin on happiviikset, ja jonkin ajan kuluttua hänet tullaan hakemaan paareilla pois jatkamaan makaamista toisessa sairaalassa. Häntä ei voida leikata.

Minun ärhäkkä tuttavani karkaa välillä kahvioon, josta hänet komennetaan pois puhelimen välityksellä. Sitten ilmoitetaan, että seuraavakin yö pitää viettää vielä Helsingissä. ”Täällä en ainakaan,” hän kauhistuu, sillä ensimmäinen yö meni mukavasti hotellissa, ja sairaala on - no, sairaala. Hyvä on, olkoon hotellissa sitten toisenkin yön. Tutkimuksia, koordinaattoreita, sairaanhoitajia, lääkäreitä, vahtimestareita, ihmisiä ja tapahtumia, ja kaiken keskellä itsepäinen ystävä, joka haluaa viimeiseen saakka hallita elämäänsä. Itku tulee vasta sitten, kun kirurgi ilmoittaa, että hänen puolestaan keuhkojen siirrolle ei ole estettä.

Vuoret ovat korkeita, monenvärisiä, pelottavia ja kauniita. Kun ne oppii tuntemaan, niihin rakastuu. Meillä jokaisella on omat keinomme löytää se polku, jota pitkin kulkemalla pääsemme parhaiten ylittämään esteemme. ”Ylitä vuori kuin vanhus ja saavu perille kuin nuori”, neuvoo kiinalainen sananlasku. Tällä tarkoitetaan sitä, että vuoren eli elämän esteen voittamiseen tarvitaan kokeneen ihmisen sitkeyttä ja päättäväisyyttä, ja perille päässeellä olo on kuin nuoren ihmisen: voittajan voimakas tunne.

Mikä on sinun keinosi selviytyä elämän vuoristossa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vuori, sairaus, koettelemus

Kuka olet, mitä tahdot?

Maanantai 13.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuka olet ja mitä haluat?

Eräässä keskustelussa törmäsin filosofi Frank Martelan nimeen. Koska juttukumppanini olivat yleisesti ottaen vaikuttuneita tyypistä, päätin tutustua mieheen ja hänen ajatuksiinsa. Helpoksi aluksi lainasin Martelan kirjan Valonöörit. Ja nyt varoituksen sana: Tämä blogi ei ole syväluotaus kyseisestä henkilöstä ja/tai hänen filosofiastaan jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, että olen päässyt teoksessa noin sivulle 100. Haluan kuitenkin laittaa muistiin jo tässä vaiheessa joitakin minua innostaneita juttuja.

Pari faktaa Martelasta, jotta jokaisen ei tarvitsisi erikseen häntä googlettaa. F. Martela on 37- vuotias suomalainen filosofi, tietokirjailija ja Aalto-yliopiston tutkimusprofessori. Hän toimii valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Martela pohdiskelee ja tutkii, mitä on hyvä elämä, ihmisyys ja elämän pohjimmainen merkityksellisyys. Painavia asioita, jotka koskettavat meitä kaikkia. - Tykästyin Valonöörit- kirjaan jo alkumetreillä, koska sen kieli ja lauserakenteet olivat niin perustavallisia, ettei niiden kanssa tarvinnut kompuroida. Yksinkertainen teksti pitää kuitenkin sisällään monimutkaisia, syvää pohdintaa vaativia asioita ihmiselämästä.

Ja nyt töihin! Sinun (ja minun) pitää oppia tuntemaan itsesi, jotta voisit tehdä elämästäsi omannäköisesi. Tuntemattomaksi jäänyt henkilö on viisastellut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muuta ovat jo varattuja.” Kuka sinä olet? Lauri Järvilehto kehitteli omaa minuuttaan pohtiessaan kutsumuskartan. Ota sinäkin kynä ja paperia ja käytä tähän tehtävään muutama minuutti. Kirjoita paperille kaikki sellaiset puuhastelun muodot, joissa viihdyt eli asiat, joita teet mielelläsi. Kirjoita konkreettisesti (koiran ulkoiluttaminen, kakun leipominen), ja kirjoita mahdollisimman paljon. Vinkkejä: keskustelu, esiintyminen, opettaminen, ideointi, tutkimustyö, lukeminen, kirjoittaminen, maalaaminen, soittaminen, urheilu, tanssiminen, luonnossa liikkuminen, eläinten hoito, johtaminen, ystävien kanssa oleilu, matkustaminen, pelien pelailu, taide… Täyttyikö paperiarkki?

Seuraavaksi pisteytät tekemisesi. 3 = Pääsen tekemään tätä asiaa niin paljon kuin haluan. 2 = Pääsen tekemään tätä asiaa jonkin verran, mutta en tarpeeksi. 3 = En pääse tekemään tätä asiaa juuri lainkaan.

Nyt seuraa tehtävän vaikein osa eli tulkinta. Olet täyttänyt paperin sinulle tärkeillä asioilla ja mukavilla jutuilla, joita haluaisit tehdä mahdollisimman paljon. Onko kuitenkin niin, ettet pääse tekemään niitä niin paljon kuin haluaisit? Ainakin minä havaitsin näin olevan. Mitä nyt? Katso sanalistaasi tarkasti ja mieti, mitä asioita voisit mahdollisesti muuttaa. Muutoksen ei tarvitse olla maata kaatava (irtisanoutuminen työpaikasta), vaan se voi olla jotain pientä, joka kuitenkin vapauttaa sinut tekemään jotakin omasta mielestäsi tärkeämpää. Kun katsoin omaa kutsumuskarttaani, tulin siihen tulokseen, että pystyn muuttamaan jotakin tehdäkseni enemmän sitä, mitä oikeasti haluan. Ehkä joskus kerron teille, mikä toimi minun kohdallani.

Nyt joku sanoo, että helppohan se on sinulla, mutta kun on ruuhkavuodet, työ, lastenhoito ja harrastaakin pitäisi, ehkä myös ottaa välillä rennosti, niin ala siinä sitten värkkäämään kutsumuskarttoja. I feel you, ihan tosi, ymmärrän. Pointti tässä kuitenkin on se, että ehkä pienellä muutoksella saat jotakin hyvää aikaan omassa elämässäsi.

Tässäkö tämä Martela sitten on? Opettaako hän, että kivaa pitää olla ja positiivista draivia mahdollisimman paljon? Älä ymmärrä väärin, sillä tämä oli vain pieni otos kirjasta. Martelan tarkoitus on tehdä meistä (=saada meidät tekemään itsestämme) valonöörejä, henkilöitä, jotka hyvää tekemällä valaisevat kanssaihmisten (ja omaa) elämäänsä. Martela on sitä mieltä, että elääkseen hyvää elämää, ihmisen täytyy tyydyttää neljä perustarvetta, joita ovat: vapaaehtoisuus, kyvykkyys, läheisyys ja hyvän tekeminen. Sana ”yksilö” aiheuttaa hänelle lähinnä päänsärkyä, ja hän korvaa sen mielellään termillä ”suhdelo”.

Palaan asiaan, kunhan olen edennyt lukemisessani. Ja nyt heti aion tehdä jutun, joka antaa minulle enemmän lisäaikaa muuhun, minulle tärkeämpään tekemiseen. Kirjoitan sähköpostin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Frank Martela, Valonöörit, elämän tarkoitus

Testi

Maanantai 15.4.2019 - Pirkko Jurvelin

                                  Testi

 

Monenlaisia testejä on kehitetty ja julkaistu aikojen kuluessa, niin että meillä – jotka emme ole psykologiaan kovin perehtyneitä – olisi mahdollisuus oppia tuntemaan itsemme paremmin ja sitä kautta ehkä mahdollisesti myös oppia uusia, hyödyllisiä käyttäytymismalleja tätä elämää varten. Ja kukapa ei haluaisi tuntea itseään, oman elämänsä tärkeintä henkilöä? Tutustu tähän testiin huolella ja vastaa rehellisesti. Laske vastauksista saamasi pisteet yhteen ja katso arvio nykyisestä elämästäsi.

 1. Elämääni voi kuvata parhaiten seuraavalla seuraavilla laulun sanoilla:

a. ”Ota löysin rantein, älä jännitä, ota vastaan, mitä tarjoo elämä...”   

b. ”Paljon ois aihetta lapsella kiittää...”                                               

c. ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää...                                                

d. ”Sielu niin kuin jäinen rauta murtui murheen painolla...”                

       

2. Mikä seuraavista ilmaisuista kuvastaa perhesuhteitasi parhaiten?

a. Ne on niin lutusia koko sakki.                                                   

b. Ihan ok.                                                                                    

c. Siis minä luulin, että vanhempainvapaa tarkoittaa siis oikeasti

 vapaata. Mua on petetty!                                                          

d.  Mikä perhe?                                                                                  

 

3.Mikä seuraavista lauseista kuvaa parhaiten työelämääsi?

a. Minä niin saan toteuttaa itseäni, ja palkkakin on hyvä.           

b. Töihin mennään ja sieltä tullaan, ei kai siinä sen enempää

oo vouhottamista.                                                                         

c. Suhtaudun työelämään positiivisesti, jopa niin, että olen

ajatellut kokeilla sitä itse - ehkä.                                                   

d. Evvk                                                                                            

 

4. Anna yleisarvio koko elämästäsi.

a. Jee, jee, fantastico!                                                              

b. Näillä mennään.                                                                    

c. Parempi karvas totuus kuin makea valhe.                            

d. Mitä se sulle kuuluu.                                                             

 

                                     Testitulokset

                 a = 4 p. b = 3 p. c = 2 p. d = 1 p.

 16-100 p. Hei, kamoon,  tähän piti vastata rehellisesti! Tuloksesi hylätään.

 12-15 p. Jokin tässä pistemäärässä tuntuu oudolta. Mietipä uudestaan. Kai siellä perheessä jokin tökkii, edes appiukko tai se karmea anoppi? Työelämä on ainakin ihan.... Suosittelen testin tekemistä uudelleen avoimin mielin.

 6-10 p. Onnittelen sinua, sinä rehellinen suomalainen! Testituloksesi osoittaa, että kuulut maailman onnellisimman kansan joukkoon.

 0-4 p. Elämäsi on ihan p....  Hae hyvä ihminen apua! Soita Sipilälle tai Kelaan tai arkkipiispalle! Niille maksetaan siitä, että ne hoitavat ihmisten asioita. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin, ei edes sinun, vaikka olet tuollainen...hmh...tuollainen...hmh...ööö...lähimmäinen.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: testi, elämä, onni, suomalainen

Ihana elämä

Maanantai 18.3.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                          Ihana elämä

Luonamme asuu 16-vuotias lapsenlapsi Tilda, joka on halunnut käydä lukionsa Oulussa. Meillä menee oikein hyvin, uusi perheenjäsen on kotiutunut luoksemme ihan huomaamatta.

Satuimme keskiviikkona aamupalalle yhtä aikaa. Minä join kahvia ja istuskelin mukavasti sohvalla. Juttelimme laiskahkosti, ja Tilda totesi: ”Mummo, kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain juot kahvia ja sitten menet kavereiden luo kirjapiiriin.”

Torstai-aamuna olin jo kahvini juonut ja makoilin sohvalla netissä surffaillen. Tilda katsoi minuun ja sanoi: ”Kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain sohvalla makaat ja katselet kenkiä netistä.”

Tuota piti ihan miettiä. Voisin ajatella, että 16-vuotiaan nuoren elämä on ihanaa: hyvä terveys, mukava koulu, kivat kaverit, sopivasti menemistä ja tekemistä. Toisaalta olen huomannut, että koulupaineet ovat melkoiset, koeviikko saattaa olla töisevä ja ahdistava, suorituspaineet kovat. Ei, ei kuullosta kovin ihanalta.

Eilen juttelin parin tuttavan kanssa onnesta, miten me sen koemme eri-ikäisinä, kuinka vähän lopulta onneen (tai ihanaan elämään) tarvitaan. Joku sanoikin:” Kuulkaa, se on niin vähästä kiinni. Jos ulkona sataa, niin, oho, ei olo ole lainkaan niin onnellinen. Tai jos kärsii mahavaivoista, tai jos jokin pienikin asia harmittaa, niin onnen tunne katoaa äkkiä."

Kun tämä blogi julkaistaan, niin minulla on ihana elämä. Olen lähdössä Fuengirolaan kahdeksi viikoksi. Ensimmäisellä viikolla tytön perhe on mukana, eikä ohjelmasta ole pulaa. Toisen viikon olen yksin, mutta en yksin, sillä minulla on tuolla paljon tuttavia. Kyllä, elämä on ihanaa.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämä, onni