Jaksaa, jaksaa!

Lauantai 23.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Jaksaa, jaksaa!

Katselin eräänä päivänä vanhaa valokuvaa hiihtokilpailuista. Olin tuolloin kolmannella luokalla, ja taisivatpa nuo kisat olla oman koulun pienet mittelöt. Osallistuin, koska hiihtäminen oli mukavaa, ei siinä sen kummempia syitä tarvinnut olla. Kaikki saivat kuumaa mehua ja palkinnon, hyvä juttu. Tämä tapahtuma on jäänyt mieleeni sen vuoksi, että muistan ihan selvästi, kuinka isäni käveli ladun vierellä osan matkaa (vauhti ei siis ollut järisyttävän kova) ja kannusti rauhallisesti. Se ei ollut mitään sellaista, että ”antaa palaa!”, vaan paremminkin ”kyllä tämä tästä”. Tuon parempaa tsemppaamista ei olekaan.

Tämä talvi on ollut mielestäni pitempi kuin mikään edellinen talvi, eikä loppua näy. Ulkona on kova tuuli, lunta pyryttää, taivas on tummanharmaa. Harrastamiset ja ihmisten väliset kohtaamiset ovat vähissä, eikä luvassa ole parempaa, päin vastoin pahempaa, mikäli uutisiin on uskominen. Koronaviruksen uusi mutaatio leviää nopeasti, eikä rokotuksia ole näköpiirissä.

Ilahduin tänään vähäksi aikaa, siis vähäksi aikaa. Tuttavamme lähettivät viestiä Kanarialta. He ovat keräämässä matkaryhmää Maspalomakseen ensi vuoden tammikuuksi. Haluaisimmeko lähteä mukaan? Vastasin heti, että laittakaa vain nimet listaan, me tulemme. Seuraavaksi googlailin ryhmän hotellia. Tarkastelin aikani hotellin tietoja ja ilmoitin miehelleni, että me ei sitten mennä tavalliseen huoneeseen. Kun kerran lähdössä ollaan, niin hotellista otetaan kunnon sviitti. Mieheni oli samaa mieltä. Noin kymmenen minuutin ajan kuljin ympäriinsä euforian valtaamana, kunnes tajusin, että lähtöön on aikaa 11, 5 kuukautta. Tuon ymmärtäminen oli aikamoinen mahalasku. Ei kannata alkaa rastia kalenterista päiviä. Se siitä. Ulkona pyryttää enemmän kuin puoli tuntia sitten, ja hämärä tiivistyy.

Saksalainen ystäväni soitti jälleen. Hänen 80-vuotias kumppaninsa on saanut koronarokotteen, eikä sivuvaikutuksia ole ilmennyt. Hyvä juttu. Suurempi keskustelunaihe meillä oli kuitenkin se, että molemmilla oli tylsää. Saksassa rajoitteet ovat vielä paljon ankarammat kuin täällä, mutta näyttääpä tuo rokoteasia olevan sujuvampaa.

- Eilen meille tuli postissa kirkasvalolamppu! Se on sellainen…Kertoi Joschka.

- Tiedän, minulla on kaapissa ollut semmoinen jo monta vuotta, mutta en ehdi katsella sitä aamuisin, koska minun pitää mennä jumppaamaan.

- Meidän lamppu maksoi 57 euroa.

- Meillä suurin piirtein saman verran.

- Minä olen jo tänä aamuna ottanut valohoitoa kymmenen minuuttia.

- Tosi hyvä.

- Kaikkea hyvää ja niin pois päin! Terveisiä!

- Samoin! Heippa!

Tällaisia keskusteluja me käymme. Joskus Joschka yltyy puhumaan politiikkaa, ja silloin puhelut kestävät enemmän kuin kolme minuuttia. Talvi on siis pitkä Saksassakin, kun myyntiin on otettu kirkasvalolamput.

Joskus ihmisiä yritetään lohduttaa sanomalla, että heidän asiansa ovat joka tapauksessa paljon paremmin kuin monella muulla. Näin on. Katsotpa lähelle tai kauas, tiedät, että ihmiset näkevät nälkää, ovat työttömiä, sairastavat raskaita elimellisiä tai mielenterveyteen liittyviä tauteja, ovat yksinäisiä, ovat kiusattuja, eivät jaksa enää. Tämä on totta. Se vain on niin, ettei minun murheeni katoa, vaikka maailmalla löytyy isompia suruja. Sen sijaan toivoisin, että meillä kaikilla olisi joku minun isäni kaltainen henkilö – vaikka etäyhteyksien päässä -, joka ei patistelisi, vaan tuumaisi rauhallisesti, että kyllä tämä tästä. Hyvässä lykyssä lopussa odottaa palkinto ja kupillinen kuumaa mehua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hiihtokilpailu, elämänjuoksu, tsemppaus

Kun elämästä on jäljellä vain hengittäminen

Perjantai 7.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Kun elämä on vain hengittämistä

Viime talvena lehtien otsikoissa oli tapaus, jossa yli 80-vuotias miespuolinen omaishoitaja oli surmannut hoidettavana olevan vaimonsa ja sen jälkeen itsensä. Kunnan sosiaalitoimen tekemisistä ja tekemättä jättämisistä keskusteltiin paljon, samoin mahdollisten tuttavien ja naapureiden vastuusta. Miksi kukaan ei ollut huomannut, että tilanne oli liian kuormittava hoitajalle? Vai oliko kyseessä ”kyllä tässä pärjätään”-asenne, jonka vuoksi tarjottua apua ei haluttu ottaa vastaan? Pian tuli kuitenkin muita otsikoita, entistä räväkämpiä ja sitten tietysti tämä korona, jonka ansiosta hittiotsikoita riittää vielä ainakin vuodeksi eteenpäin.

Jos kuitenkin pysähtyy miettimään uutisissa mainitun avioparin tilannetta, niin on pakko todeta, ettei heillä ollut elämästään jäljellä enää muuta kuin hengittäminen, eikä sekään liene tarpeeksi hyvä syy olla hengissä. Ei ainakaan tämän pariskunnan mielestä (vai oliko kyseessä murha ja itsemurha vai avusteinen itsemurha ja oma itsemurha?). Niin, sitä voi jokainen pysähtyä miettimään: riittääkö elämisen syyksi pelkästään elossa oleminen, hengittäminen?

Olen vieraillut muutaman kerran keskitysleireissä ja lukenut aika paljon Hitlerin hallituskauden aikaisista tapahtumista. Tiesittekö te, että keskitysleireissä tehtiin todella vähän itsemurhia? Leirien vankeihin kuului lähinnä juutalaisia, ja voidaan tietenkin olettaa, että uskonnollinen vakaumus esti tehokkaasti itsemurha-ajatukset. Toisaalta, eivät kaikki juutalaiset ole hengellisiä (eiväthän kaikki kristitytkään ole), ja sitä paitsi leirin vankeihin kuului paljon myös poliittisin perustein pidätettyjä, homoja, mustalaisia, kehitysvammaisia jne. Mikä sai ihmiset sinnittelemään päivästä toiseen tuossa pelon, kauhun, raakuuksien, epätoivon ja epäinhimillisyyden ilmapiirissä? Toivo! Edes pieni mahdollisuus päästä vapaaksi joskus, ehkei ihan vielä, ei ihan piankaan, mutta joskus. Ajatus siitä, että jonakin päivänä saa kävellä portista vapaana ulos, – vaikkakin ruumiillisesti ja sielullisesti pahoinpideltynä ja runneltuna – sai ihmiset kestämään.

Mutta jos elämässä on jäljellä pelkkä hengittäminen, ei muuta, niin mikä silloin pitää kiinni siinä? Ehkä ei enää mikään.

Olimme äitini kuolinvuoteen äärellä. Hoitaja soitti minulle aamulla, ja pitkin päivää perheenjäsenet tulivat ja menivät, kukin aikataulunsa mukaan. He kävivät jättämässä jäähyväiset äidilleen, mummolleen, siskolleen. Happimaski oli ollut äidin kasvoilla koko päivän, ja jo iltapäivällä oli selvää, ettei hän enää ollut tajuissaan. Lauloimme virsiä, juttelimme, pidimme häntä kädestä kiinni. Sitten tuli se hetki, jolloin sairaanhoitaja katsoi minuun mitään sanomatta, minä nyökkäsin hiukan, ja hän irrotti maskin äitini kasvoilta. Muutama henkäys, ja äiti oli kuollut. Se päivä oli ollut pitkän hoitojakson viimeinen päivä, ja kuitenkin jouduin miettimään, olisiko minun sittenkin pitänyt päättää toisin. Olisiko äidille pitänyt vielä antaa happea, jotta hän olisi pysynyt hengissä? Mutta kun elämästä oli jäljellä vain hengittäminen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: keskitysleiri, toivo, elämän loppuminen

"Sydän, sydän!"

Torstai 16.7.2020 klo 21:51 - Pirkko Jurvelin

"Sydän, sydän!" on vasta ilmestynyt nuorille kohdentamani romaani, joka käsittelee poikkeuksellista aihetta: elimensiirtoa. Romaanin päähenkilö Stella herää nukutuksesta sydämensiirtoleikkauksen jälkeen, mutta hän on kadottanut muistinsa operaation yhteydessä. Perhe ja tuttavapiiri huomaa myös, että Stellan identiteetti on kokenut suuren muutoksen.

Tehdessäni taustatyötä kirjaani varten löysin aihetta koskevia, suorastaan hätkähdyttäviä tarinoita. Minun oli pakko ruveta pohtimaan, onko todennäköistä, että luovutetun sydämen mukana uuden elimen vastaanottaja saa myös uusia persoonallisuudenpiirteitä. Lukemieni kertomusten mukaan se on ainakin mahdollista. 

Esittelyvideossa keskustelen uudesta kirjastani muutaman lukuryhmään kuuluneen nuoren kanssa. He auttoivat minua kieleen ja nuorten kulttuuriin liittyvissä asioissa. Minulla oli apuna myös nuori nainen, joka on pelannut salibandyä myös Sveitsissä. Hän tutustutti minut "säbän" maailmaan. Lukuryhmän käyttö oli minulle uusi ja erittäin mieluisa kokemus. Kiitos teille, tytöt!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sydämensiirto, elämänmuutos, nuortenromaani

Slow Life Movement, Hitaan elämän liike

Torstai 2.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Hitaan elämän liike

Slow Life Movement

Autolla ajaessani minulla on yleensä päällä klassisen musiikin kanava. Viime viikolla kanavaa etsiskellessäni satuin kuulemaan keskustelua ”Hitaan elämän liikkeestä”. Aihe oli niin mielenkiintoinen, että jäin kuuntelemaan ohjelmaa, kunnes saavuin kaupan pihalle. Pohdiskelin, mistähän tässä oikein oli pohjimmiltaan kysymys. Kotiin palattuani rupesin etsimään asiasta tietoa netistä, ja englanniksi sitä löytyikin jonkin verran.

Hitausliike (ei minun suomennokseni) eli Slow Movement sai alkunsa italialaisen Carlo Petrinin protestista. Mies ei voinut hyväksyä sitä, että Roomaan perustettiin vuonna 1986 McDonalds-ravintola, siis pikaruokapaikka, ja Petrini julisti, että kunnollinen ravintola on ”slow food-restaurant” (>< fast food restaurant).

Geir Berthelsen ja hänen luomansa The World Institute of Slowness julkaisi vuonna 1999 vision hitaasta planeetasta. Carl Honoré puolestaan kirjoitti vuonna 2004 teoksen ”Hitauden ylistys”. Honoré kirjoittaa liikkeen ajatuksesta:” Se on kulttuurivallankumous sitä ajatusta vastaan, että nopeampi on parempi. Hitauden filosofia ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään etanan vauhtia, vaan se tarkoittaa sitä, että asiat tehdään oikealla nopeudella… Asiat halutaan tehdä mahdollisimman hyvin sen sijaan, että ne tehtäisiin mahdollisimman nopeasti. Laatu on määrää tärkeämpi joka asiassa, olipa kyse sitten työstä tai ruuasta.”

Nykyihmiselle annetun diagnoosin nimi on ”aikasairaus”, ja kuka tahansa (myös eläkeläinen ja lomalla oleva) tunnistaa tämän sairauden oireet itsessään: jatkuva kelloon vilkuilu ja päivän aikatauluttaminen. Mutta miten omaa elämää voi sitten yrittää hidastaa? Asialle omistautuneet neuvovat seuraavaa: Tee vähemmän, keskity ihmisiin, arvosta luontoa, ole läsnä juuri tässä hetkessä, syö hitaammin, aja hitaammin, laita puhelin ja muuta vastaavat koneet syrjään hetkeksi, keskity vain yhteen tehtävään kerrallaan…

Uskon täysin siihen, että elämäntahdin hidastaminen parantaa elämänlaatua. Asiasta on tehty myös tutkimuksia, mutta mielestäni ilman niitäkin on täysin ymmärrettävää, että tunnen oloni paremmaksi, jos olen päättänyt tänään tehdä yhden tärkeän homman niiden kymmenen sijaan, jotka myös ovat listalla. Olen aivan varma siitä, että me kaikki olisimme terveellisempiä, tasapainoisempia, tyytyväisempiä ja vaikka mitä, jos malttaisimme hidastaa elämäämme. MUTTA, sitten tulee se iso mutta, joka monesti hankaloittaa tätä suotavaa prosessia. Ensiksikin: Kuka tekee ne kaikki hommat, jos minä en niitä tee? Ja toiseksi: Eikö se ole laiskuutta, jos vain lueskelee tai istuskelee luonnosta nauttien? Miten ihmeessä saisi itsestään nitistettyä sen sivupersoonan/geenin/ominaisuuden, joka ehdottomasti kieltää hidastelun. Ainoastaan lomalla se on sallittua, koska… niin koska on loma, eikä silloin tarvitse tehdä mitään. Sana ”loma” antaa luvan rentoon elämään. Ja siksi toisekseen: En millään jaksaisi istua ongella tuntitolkulla siimaa tuijottaen. Kymmenen minuuttia olisi ihan ok, mutta sitten pitäisi jo ruveta hommiin.

Tulin eilen Valamoon. Jo tulomatkalla sain puhelinsoiton, jossa tulevalle majoittujalle kerrottiin, että ukkosmyrskyjen johdosta Valamossa ei ole ollut sähköjä vuorokauteen. Siis ei sähköjä. Koko totuus selvisi minulle perillä, kun sain tietää, ettei suihkuun olisi menemistä, vain määrättyjä vessoja voi käyttää, noutopöydän sijaan sain keittoa ja näkkileipää, ja kaikenlainen somettaminen oli lähes mahdotonta. Siinä minulle oli slow lifea ja kaiken lisäksi vielä rankkasateen kanssa tarjoiltuna. Onneksi sähköt palasivat illan mittaan, ja pelko liiallisesta hidastelemisesta poistui.

Blogin lopuksi tarjoilen teille kurssilla kuulemani ajatuksen. Jos joku yhtään ymmärtää, mitä se tarkoittaa, kertokoon myös minulle, kiitos.

”Älkää juosko ajan perässä, antakaa ajan tulla kohti.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hidas elämä, kiireettömyys, Valamo

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Maanantai 1.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Ystäväni soitti ja pyysi minua mukaansa katsomaan uutta yksiötä, jonka hänen tyttärensä oli hankkinut sijoitusasunnoksi. Totta kai, lähtisin mielelläni. Olisi mukava nähdä Hilkkaa, jonka kanssa juttelimme puhelimessa ja laitoimme viestejä, mutta jota en ollut tavannut aikoihin koronaeristyksen vuoksi.

Uusi asunto sijaitsi ihan kotimme lähellä, ja ystäväni odotti minua pihalla vilkuttaen. Jo noustessamme kahdeksanteen kerrokseen ihmettelimme talon suunnittelijoita: hissi oli niin pieni, ettei siinä pystyisi kuljettamaan sohvaa tai pianoa, puhumattakaan paareista, jos nyt sellainen tilanne joskus tulisi. Huoneisto oli kylläkin ihana kuten kaikki uudet asunnot: niin puhdasta ja kaunista, hulppeat näkymät yli Oulun.

Istuimme kalustamattoman yksiön lattialla, nojasimme sen vitivalkoiseen seinään, ja Hilkka kaivoi laukustaan termospullon ja muut tykötarpeet, kaatoi kahvia ja ojensi pullapussin. Sitten aloimme puhua. Ja sitä puhetta jatkuikin parin tunnin verran ilman keskeytyksiä ja taukoja. Meidän elämäntilanteemme ovat samanlaiset, ymmärrämme, mitä haasteita toistemme arjessa on, saatamme olla rehellisiä ilman pakollista ”hyvää kuuluu” asennetta, joka on usein päällä, kun juttelee hieman vieraampien ihmisten kanssa. Kyselimme, kerroimme, neuvoimme ja lohdutimme. Tuon tapaamisen aikana olo keveni, ja näkökulma asioihin syveni. Vilkutimme toisillemme parkkipaikalla ja sanoimme:”Soitellaan!”

Tyttäreni kertoi, kuinka hänen luonaan oli ollut kyläilemässä kaksi entistä opiskelukaveria. Vieraat olivat tulleet aamupäivällä ja viihtyneet ilmeisen hyvin, sillä kyläily kesti kaikkineen seitsemän tuntia. Kaiken puhumisen ja lastenhoidon ohella emäntä tarjoili kahvia ja ruokaa. Kun vieraat olivat ovella viimein lähdössä pois, emäntä ilmoitti, ettei hän keitä enää aamukahvia ja lisäsi, että ”lähtekää jo”. Voin vain kuvitella, kuinka hauskaa näillä tyttökavereilla on ollut heidän päivittäessään viime aikojen kuulumisia ja puhuessaan tulevaisuudensuunnitelmistaan ja haaveistaan.

Ehkä olen joskus jo kertonut, kuinka isäni tapasi ensimmäisen kerran sittemmin tärkeäksi tulleen ystävänsä? Kerron kuitenkin uudestaan, sillä tarina on kaunis. Isä oli nuori aviomies, ja pariskunnan ensimmäinen lapsi – alle vuoden ikäinen poikavauva – oli kuollut. Torniossa asuva isäni haki pienokaisen ruumiin Oulun sairaalasta, jossa lapsi oli laitettu pikkuiseen arkkuun. Tämä arkku sylissään isä matkusti junalla takaisin kotiin Tornioon, sillä omaa autoa nuoripari ei vielä omistanut. Rautatieasemalla hän katseli ympärilleen löytääkseen taksin, mutta kukaan kuljettajista ei halunnut ottaa kyytiin miestä, joka kantoi mukanaan arkkua. Viimein paikalle ajoi taksilla Esko Pörhö, josta myöhemmin tuli suuren Pörhön autoliikkeen perustaja, tuohon aikaan hän toimi taksinkuljettajana. Esko tarjosi isälleni kyytiä, ja tuosta tapahtumasta alkoi ystävyys, joka päättyi vasta Eskon kuolemaan.

Minulla on tallessa kuusikymmentä (!) vuotta vanha mustakantinen vihko, johon keräsin pikkutyttönä ystävieni kuvia ja kirjoituksia. Se oli siis kotikutoinen ystäväkirja ilman valmiita tekstejä ja kiemuroita. Pikkusiskoni Liisa on kirjoittanut minulle seuraavanlaisen tekstin:
”Olen kolmannella luokalla. Äiti on opettajani. Olen yhdeksän vuotta. Harrastan vain kahta lajia. Voimistelua ja piirustusta. Olen meidän perheen kovin syöjä. Minun herkkuruokani on kinkku. Minun parhain ystäväni on Pirkko. Mutta monesti leikin toisten tyttöjen kanssa. Huomenna meillä on juhlapäivällinen. Me panemme Pirkon kanssa aivan samanlaiset vaatteet, vain erin väriset. Monesti kun meillä on Pirkon kanssa samanlaiset vaatteet monet kysyvät, että ollaanko me kaksosia. Meitä alkaa silloin hirveästi naurattamaan. Sellainen minä olen. Hei, hei!”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ystävyys, kuunteleminen, lohduttaminen

Kertakäyttöelämä eli Mitä jätän jälkeeni?

Maanantai 25.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Kertakäyttöelämä

eli

Mitä jätän jälkeeni?

Oulun taidemuseossa oli viime talvena näyttely, jonne kerättiin näytteille asetettavaksi ihmisten ”aarteita” eli heille tärkeitä esineitä. Minunkin aarteeni oli esillä museon vitriinissä: Se on ukkini yli sata vuotta vanha sotilaspassi, joka on minulle monella tapaa erittäin arvokas. Jos pääsisin nyt lahjoittamaan näyttelyesineen uuteen Minun aarteeni-näyttelyyn, niin tällä kertaa veisin museoon ruukunkappaleen. Olen saanut sen joskus lahjaksi tuttavaltani Israelissa ollessani maassa hänen vieraanaan, ja oletettavasti sillä on parhaimmillaan ikää parituhatta vuotta. Tuolla savikappaleella ei ole varmaankaan taloudellista arvoa (pitäisikö kysyä tori.fi?), mutta esineenä se on kiehtova, mystinen ja jotenkin – käsittämätön. Astian pohja on ollut halkaisijaltaan noin 6 cm, mutta sen seinämät laajenevat niin, että voisin kuvitella siihen mahtuneen ruokaa tai juomaa monta desilitraa sen korkeudesta riippuen. Saviesineen pinta on koristeltu. Mikä tämä astia oli? Kuka tai ketkä ovat käyttäneet sitä? Milloin? Onko tämä savikappale ainoa, mitä jonkun ihmisen tai perheen elämästä on jäänyt jäljelle?

Mitä minusta jää jälkimaailmalle? Entä sinusta? Joku voisi sanoa, että lapset – tietysti. Ajattelen kuitenkin niin, että vaikka minulla on ollut suuri osuus lasteni saattamisessa maailmaan, niin he ovat kuitenkin ihan itsenäisiä ihmisiä, eivätkä oikeastaan siinä mielessä vastaus kysymykseeni. Joku voisi sanoa, että olethan kirjoittanut kirjoja. Kyllä vain! Eräs ystäväni tuumasikin kerran, että sinä olet sentään kirjoittanut kirjoja, mutta kun hän on syöttänyt lapsiaan, niin hänen tuotoksensa ovat vain tulleet p….na ulos. No, joo, tuota noin. En ehkä ole turhan vaatimaton, vaikka arvelenkin, etteivät teokseni jää elämään maailman kirjallisuuden historiassa huolimatta siitä, että ne ovat olleet tärkeitä minulle. Täytyy kyllä myöntää, että on tuntunut mukavalta, kun olen silloin tällöin törmännyt tutkimuksiin tai kirjoihin, joissa minun teokseni ovat olleet lähdemateriaalina. Silloin vaatimatonkin ihminen hymyilee itsekseen.

Lähes neljäkymmentä työvuotta opettajana, eiköhän niistä ole jonkinlaisia jälkiä jäänyt? Kyllä, ihan varmasti, hyviä ja huonoja. Kerran lapset vinkkasivat minulle jonkin sivuston, johon ihmiset olivat saaneet anonyymisti jättää kiitoksiaan entisille opettajilleen. Eräs kiittäjistä mainitsi minun nimeni ja kertoi olleensa yksinäinen ja arka oppilas. Meillä oli ollut siihen aikaan kirjepostilaatikko luokassa, ja se aukaistiin kerran viikossa. Tämä entinen oppilaani kertoi, kuinka opettaja vastasi aina hänen kirjeisiinsä, ja tästä oli tullut hänelle hyvä mieli. Nyt tuli minulle hyvä mieli: olin tehnyt jotakin oikein!

Maailman historiassa on lukuisa joukko henkilöitä, joiden maine ja nimi on jäänyt elämään vuosisatoja, jopa vuosituhansia heidän jälkeensä – joko hyvässä tai pahassa. Voimme nauttia upeasta, satoja vuosia sitten sävelletystä musiikista, ihailla ainutlaatuisia ikivanhoja taideteoksia, ihmetellä filosofien älykkyyttä, tiedemiesten kykyä ajatella ilman rajoja ja käyttää hyväksemme älykköjen kehittelemiä oppeja ja teknisiä laitteita, eikä näiden taitureiden nimi pääse unohtumaan. Toisaalta historian kirjoissa on myös pitkä liuta nimiä, jotka haluaisimme pyyhkiä olemattomiin: hirmuhallitsijat, rotujen ja kansojen vainoajat ja murhaajat, monet mielenvikaiset, joiden tekemiset ovat jättäneet ikuisen, karmivan muiston ihmiskunnan sydämeen.

Esitin blogini alussa kysymyksen: mitä jätän jälkeeni? Olen tässä kirjoitellessani ja mietiskellessäni tajunnut, kuinka perin inhimillinen ja itsekeskeinen - suorastaan omahyväinen – tuo kysymys on. Se on ahdistava ja väärä. Miksi ihmeessä minun pitäisi jättää jonkinlainen jälki tähän universumiin? Ei minusta ole siihen. Meistä jokainen elää kertakäyttöelämää, ja kun kuolemastamme on kulunut sata, ehkä kaksisataa vuotta, ei eletyllä elämällämme ole sen ihmeempää merkitystä - eikä tarvitse olla. Näin on hyvä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: saviastia, elämän tarkoitus, minän merkitys

"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu"

Perjantai 24.4.2020 - Pirkko Jurvelin

”Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu.”

Otin blogin otsikoksi toteamuksen Frank Martelan uusimmasta teoksesta ”Elämän tarkoitus”. Mielestäni jo nuo kaksi lyhyttä lausetta yhdessä muodostavat tajuntaa räjäyttävän sanoman. ”Jonakin päivänä elämä loppuu.” Se on fakta, josta emme pääse irti millään rimpuilemisella, sen poistamiseen ei auta raha eikä rakkaus. ”Kaikkina muina päivinä se ei lopu.” Siis, ihan tosi. En ole kovin paljon tullut tuota ajatelleeksi, koska lausepareista ensimmäinen on ollut niin määräävän voimakkaasti mielessäni. Mutta todellakin: kuinka paljon minulla on ollut niitä päiviä, jolloin elämäni ei ole loppunut! Ja paljonko niitä lienee vielä edessä! Pitäisikö ehkä ennemmin keskittyä näihin muihin päiviin kuin siihen yhteen, joka tulee joskus?

Onnen saavuttaminen ei tulisi Frank Martelan pohdiskelujen mukaan suinkaan olla ihmiselämän päämäärä. Sitä paitsi koko juttu (=onni elämän päämääränä) on suhteellisen tuore ihmiskunnan historiassa. Vasta 1800-luvun alkupuolella aate ilmestyi kummittelemaan ihmismieliin, sitä ennen oli eletty pienemmin odotuksin, suomalaisittain sanottuna ”porskuteltu eteenpäin”. Katsoin Martelan haastattelun, jossa häneltä tivattiin selitystä siihen kummalliseen yhtälöön, että sisäänpäin vetäytyneet, hiljaiset, ahdistuneet suomalaiset olivat vuosi toisensa jälkeen ykköstilalla, kun tutkimuksissa haettiin maailman onnellisinta kansaa. Martela selitti, että kysymysten asettelu oli sellainen, että sen tuloksissa kävi lähinnä ilmi se seikka, että suomalainen yhteiskuntajärjestys ja sen toimivuus saivat ihmiset tuntemaan olonsa tyytyväisiksi ja turvallisiksi. Jos ihmisiltä kysyttäisiin, kuinka usein he ovat todella innoissaan, tuntevat itsensä niiiiiiin onnelliseksi tai nauravat remakasti ja hulluttelevat hillittömästi, niin sellaisissa asioissa ykköstila ei ehkä (varmastikaan) olisi meille suomalaisille taattu. Tasainen tyytyväisyys ja so happy-feeling eivät ole sama asia, mutta eiköhän meille riitä tuo tasainen tyytyväisyys, vai? No, myöntää täytyy, että joskus on aivan ihanaa saada nauraa ihan hulluna tai tuntea itsensä niin onnelliseksi, että kyyneleet tulevat silmiin.

Nyt tilanne on sellainen, että ollaan ihan ölövinä, eletään kahdeksan miinuksen tasoista hyvää elämää ja odotellaan, mitä tuleman pitää. Tässä odotellessa (meillä saattaa olla muutama kuukausi jäljellä tätä luppoaikaa – turhat menot eivät häiritse), voimme vielä kertailla sitä, mitä Martela haluaa antaa meille onnen tavoittelun sijalle. Hän käyttää ilmaisua ”elämän merkityksellisyys”. Seuraava ajatus on suoraan kirjasta:”Kyse on siitä, kuinka voisit kokea ainutlaatuisen elämäsi merkitykselliseksi ja elämän arvoiseksi.” Tähän tarkoitukseen Martela antaa hyviä, yksinkertaisia ohjeita: Pyri hankkimaan niitä taitoja ja tietoja, joista olet kiinnostunut, ja pyri hyödyntämään taitojasi ja osaamistasi. Ja lisäksi: Rakenna läheisiä ihmissuhteita ja tee toisille hyvää. Supertiivistettynä: Ota huomioon itsesi ja lähimmäisesi. - Suosittelen lukemaan Martelan kirjan ”Elämän tarkoitus”. Hän kirjoittaa kiinnostavasti ja simppelisti, mutta taustalla on todella paljon tutkimusta ja mielenkiintoisia tapauskertomuksia. Juuri nyt tuli mieleeni, että ehkä Martela kuulostaa nykypäivän Dale Carnegieltä (mm. ”Miten pääsen turhista huolista”) .

”Jonakin päivänä musiikki loppuu. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta hiljaisessa odottelussa ei ole mitään järkeä. Jos luet tämän, musiikki soi yhä sinulle. Mene siis tanssimaan.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Frank Martela, Elämän tarkoitus

Olen synnyttänyt yhdeksän veronmaksajaa

Sunnuntai 9.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Olen yhdeksän veronmaksajan äiti

Ystäväni Josef soitti minulle Saksasta. Tavanomaisen kaavan mukaan päivitimme ensin lähipiirin terveystiedot, sitten kuuntelin miehen tarinointia hankalista vuokralaisista (pariskunta omistaa isohkon kerrostalon, jossa minäkin olen saanut porukkani kanssa viettää monta ihanaa lomaa), sen jälkeen seuraa muuta vapaata jutustelua. Silloin tällöin hän mainitsee, että on jälleen kertonut jollekin tuttavalle tuntevansa suomalaisen pariskunnan, jolla on yhdeksän lasta. Josef suorastaan leuhkii asialla ja mainitsee, kuinka ihmiset ovat aivan järkyttyneitä tiedosta.

- Aivan niin, minä olen synnyttänyt yhdeksän lasta, joista jokainen on käynyt koulunsa ja maksaa tällä hetkellä veroa Suomessa, minä summaan.

Tämä on kova pointti Josefille, joka on varakas ja – kauniisti sanottuna – säästeliäs mies. Puhelun lopuksi moitiskelemme yhdessä niitä ihmisiä, joilla ei ole halua kouluttautua tai tehdä töitä, koska tuet riittävät elämiseen. Tällaisia rakentavia keskusteluja käymme Josefin kanssa aina silloin tällöin. Tärkeintä näissä puheluissa on kuitenkin se, että meidän ystävyytemme on kestänyt pian viisikymmentä vuotta, ja sen piiriin on lisätty henkilöitä aina sitä mukaa, kun heitä on syntynyt tai muuten ilmestynyt kuvioihin. Ai, niin, Josef on myös henkilö, jonka kanssa tein puhelimitse saksaa opiskellessani vaikeita käännöstöitä (hän ei kylläkään puhu suomea), ja joka tarkasti minun tekstini lastenkirjaani ”Fanni und Oma in Lappland”.

- Miten sinä olet jaksanut hoitaa niin monta lasta, kun minä en tahdo jaksaa kahden lapsen kanssa? kysyi tyttäreni ihan lähiaikoina. - Miksi sinä et ikinä huutanut meille?

Minun piti tosissani miettiä molempia kysymyksiä. Kun on nuori, niin jaksaa, se on yksi fakta. Minulle antoivat voimaa myös töissä käynti (ihana työpaikka Jäälin koululla!) ja jatkuva opiskelu. Mielenkiintoisia, mukavia asioita molemmat. Sitä paitsi olen sanonut lapsille, että olisimme kuolleet nälkään, jos me molemmat emme olisi olleet töissä. Kuolleet, no ehkei sentään, mutta arki olisi ollut entistä tiukempaa. Kuitenkin kolmanneksi vanhin tyttäremme sanoi, ettei hän muista ollenkaan, että 90-luvun lama olisi jotenkin näkynyt meidän elämässämme. Se on totta, ajattelin itsekin jo tuolloin samalla tavalla. Syy oli varmasti se, että meidän perheemme käytössä oli koko ajan kahden ihmisen säännölliset tienestit.

Miksi minä en huutanut lapsille? Olen yrittänyt miettiä tuotakin, mutta mieleeni tulee vain, että miksi ihmeessä minun olisi pitänyt huutaa? Olenkin sanonut, että kai minä vain huokailin, ja eiköhän riittänyt sekin, että lasten isä korotti äänensä joskus. Paras kiitos tästä rauhallisesta puhetavasta on ollut erään tyttäreni kirjoittama viesti WhatsApp-ryhmässämme. Hän nimittäin totesi, ettei ole koskaan huutanut lapsilleen, sillä se ei oikeasti auta mitään. ”Eihän äitikään huutanut meille.”

Lauantain (8.2.) Helsingin Sanomissa oli Laura Saarikosken kolumni otsikolla ”Lapsiperheillä on Suomessa huono brändi – Olenko minäkin syyllinen siihen?”. Hän mainitsee aluksi jo tutuksi tulleen tosiasian siitä, että Suomessa syntyvyys on tällä hetkellä nälkävuosien lukemissa. Hän potee hiukan huonoa omaa tuntoa siitä, että kirjoitti 2010-luvun alussa lapsiperheiden arjesta kolumneja, joissa oli kielteinen ja arvosteleva sävy. Hän kertoi kollegansa kanssa arjen vaikeuksista, ei ollenkaan siitä rakkaudesta, jonka lapsi tuo mukanaan. Artikkelin lopussa Saarikoski lainaa Väestöliiton perhebarometrikyselyn (2018) vastauksia, joissa naiset ilmoittavat lapsettomuutensa syyksi ”halun tehdä muita kiinnostavia asioita” ja olevansa ”haluttomia luopumaan omasta elämäntyylistä”. Myös yleinen epävarmuus tulevaisuudesta on yksi syy siihen, ettei lapsia hankita.

Jouduinko minä luopumaan omasta elämäntyylistäni silloin, kun lapsiperheen arki oli minun elämääni? Ihmeellinen kysymys! Mietin tätä jälleen tosissani ja totesin itselleni, että lapset ja perhe kokonaisuudessaan olivat minun oma elämäntyylini. Mitä siihen olisi pitänyt vielä lisätä tai ottaa pois? Entä sitten kysymys noista muista mielenkiintoisista asioista, joita en voinut tehdä, koska minulla oli iso perhe? Hmh...tuota...siis mielenkiintoisia asioita…? Työni oli mielenkiintoista, usein haastavaa ja vielä useammin hauskaa ja ihanaa. Työyhteisöni oli minulle toinen perhe. Ja sitten se opiskelu, joka rassasi mukavasti aivojani. Siihenkin minulla oli aikaa. Kai sitten jotain jäi väliin, mutta en minä osannut kaivata mitään. Selailin muistini tueksi vanhoja valokuva-albumeja, jotka olivat täynnä kuvia lapsiperheen juhlista, lomareissuista, yhteisestä puuhailusta. Mitä ihmettä olisin vielä kaivannut? No, jos rehellisiä ollaan, niin en olisi tarvinnut mitään lisää, mutta oikeasti ei olisi haitannut, vaikka joskus hommia olisi ollut vähemmän. - Hyvin usein ajattelen pahoitellen niitä ihmisiä, jotka ovat nuoruudessaan toteuttaneet lapsettomana ”omaa elämäntyyliään”. Tosiasiahan on, että keski-ikä tulee sangen pian nuoruuden jälkeen, ja sitten - mitä kummaa! - ollaankin jo vanhoja. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että vanhuuden alkaessa lähestyä minulla on ympärilläni suuri, rakastava perhe.

1 kommentti . Avainsanat: lapset, itsensä toteuttaminen, onnellinen elämä

Huippukokemuksia

Tiistai 28.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Huippukokemuksia

Joskus tulee miettineeksi, mikä tapahtuma tai tapahtumat ovat olleet elämässä huippuelämyksiä, mieleen painuvia kokemuksia. Tavallista arkea on kyllä riittänyt mukavasti, mutta millaiset asiat ovat rikkoneet sen arjen, tuoneet ilotulitusta, sydämentykytystä, jännitystä, riemua?

Ajattelen lapsuuttani ja luulen, että muistini on huonontunut, sillä minun mielestäni silloinen elämäni oli aina kivaa ja ihanaa ja täynnä mahtavia tapahtumia. Ei niiden niin kummoisia tarvinnut olla: hiihtoretki ukin ja isän kanssa, mökkireissu, lumilinnaseikkailu kaverin kanssa, syntymäpäiviä, seminaarin juhlatilaisuuksia... Pieniä ryppyjä oli tietysti joskus, mutta yleisarvosana lapsuudestani on: erinomainen.- Nuoruuden huippuelämys oli kokonaisuudessaan vaihto-oppilasvuoteni Saksassa. En rupea erittelemään, mutta aiheesta voisin kirjoittaa kirjan, parikin. Tuolta ajalta minulla on yhä saksalaisia ystäviä. Sehr gut!

Lasten syntymät, perhejuhlat ristiäisistä ja rippijuhlista ylioppilasjuhliin ja häihin, maisterin paperien hakeminen (mukanani ollut pikkutyttäreni sanoi, että ”äiti, sinä hymyilet koko ajan”), hevoshuutokauppa Kansasissa, käynti pyramidin sisällä, Mona Lisan näkeminen (täysi pettymys, voi pyyhkiä listalta), siirtyminen Länsi-Berliinistä Itä-Berliiniin passia näyttäen, kävely Kiinan muurilla, mystinen El Torcal Espanjassa, Jerusalem Itkumuureineen, Montenegron maisemat, Vatikaani ja Sikstuksen kappeli, snorklaus Intian valtameressä, Masadan linnoitus, kelluminen Kuolleessameressä, aamuvoimistelu ryhmän kanssa Välimeren rannalla auringon noustessa, sirkusesitys Pekingissä, elefantin selässä ratsastaminen (en todellakaan suosittele), ideologiset keskustelut juutalaisen Davidin kanssa parvekkeella teetä juoden ja pimeää taivasta tuijotellen minun sanoessani ”Meidän Vanhassa Testamentissamme sanotaan, että...” hänen oikaistessaan tiukasti minuun katsoen:”Meidän Vanhassa Testamentissamme”...

Olin jälleen kerran Fuengirolassa, kaupungissa, joka alkaa olla minulle yhtä tuttu kuin Oulu. Olin kävellyt aikani rannalla, istahdin katselemaan merta, oli aamupäivä. Laitoin repun pääni alle ja asetuin mukavasti makuulleni, lokit kirkuivat, aallot löivät rantaan lempeän rytmikkäästi, oli lämmin, mutta ei liian kuuma, meri tuoksui märiltä kasveilta ja kaloilta. - Heräsin puolen tunnin kuluttua. Reppu oli yhä pääni alla, minulla oli rauhallinen olo, katselin ympärilleni hieman hämmentyneenä. Tuo kokemus on unohtumaton ja sopii hyvin sen listan jatkoksi, jonka olen aiemmin kirjoittanut.

Anoppini sanoi minulle aikoinaan, että meidän perheellämme olisi parempi auto, jos minä en matkustaisi. En vastannut tuohon, mutta sanat jäivät hyvin mieleeni. Jostakin syystä en kuitenkaan tuntenut tästä autoasiasta syyllisyyttä edes tuolloin, puhumattakaan nyt, kun saatan tarkastella asioita jo erilaisesta aikaperspektiivistä. Ison perheen töissä käyvä äiti on ansainnut viikon tai kaksi lomaa vuodessa! Minä koin matkoillani niitä tähtihetkiä, jotka auttoivat jaksamaan arjessa. Mutta - tässä yhteydessä minun täytyy sanoa - eri ihmisten tähtihetket ovat erilaisia.

En sitten päässytkään Japaniin. Kun olin aikani pähkäillyt ja miettinyt ja lopulta tehnyt päätökseni, niin varaustilanteessa ilmenikin ongelma. Soitin aamulla heti Olympia matkoihin ja aikani odoteltuani kuulin, että se yksi ja ainoa vapaa paikka, jota olin havitellut, oli mennyt. Olen jo toipunut tuosta takaiskusta jossain määrin ja selailen netissä eri matkanjärjestäjien sivustoja. Ne ovat täynnä lupauksia tähtihetkistä.

P.s. Olen matkanjohtajana Montenegron matkalla 8.6.-20 – 15.6.-20. Mukaan pääsee Oulusta tai Helsingistä, matkanjärjestäjänä Matka-Moilanen. Huippukokemuksia luvassa!

Ota yhteyttä: pirkko.jurvelin@gmail.com tai puh. 0408393265

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tähtihetki, huippukokemus, elämys, arjen vastapaino

"Laps`- tyhjät kätes`ihanat"

Sunnuntai 22.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Laps`- tyhjät kätes` ihanat

Olen joskus kuullut kertomuksen upporikkaasta miehestä, jolla oli ollut erityinen toive hautajaisiaan varten. Hän nimittäin halusi, että arkkuun laitettaisiin reiät siten, että hänen paljaat, tyhjät kätensä näkyisivät saattojoukolle. Tämän piti muistuttaa omaisia ja ystäviä siitä, ettei kukaan voi ottaa mitään mukaansa tuonpuoleiseen.

Joululaulussa sanotaan:”Me lahjat jaamme runsahat – laps`- tyhjät kätes` ihanat”. Saman laulun viimeisessä säkeistössä pohditaan sitä, että jos me veisimme lahjat tuolle seimen lapselle, niin meidän maallinen joulumme olisi alkua taivaalliselle joululle. Jos luopuisimme omastamme, antaisimme puutteen alaiselle, saisimme sydämiimme joulurauhan. Mutta miksi lapsen tyhjät kädet ovat niin ihanat? Koska ne ovat vielä viattomat? Ne eivät ole syyllistyneet mihinkään, ne eivät ole halunneet mitään, ne eivät ole torjuneet eivätkä satuttaneet ketään? Ne ovat puhtaat kädet. - Tämän joululaulun sanoittaja on Mauno Isola (1889-1945), maanviljelijä, joka harrasti runojen kirjoittamista ja kuorolaulua. Kuoron johtaja Martti Turunen sävelsi melodian Isolan kauniiseen runoon.

Tyhjän käden -symboliikkaa käytetään sekä kuvallisesti että sanallisesti. Kuinka tehokas vaikutus onkaan mainoksella, jossa pieni, resuinen lapsi ojentaa tyhjän kätensä pyytääkseen almua. Tällaisen kuvan viesti ei jätä ketään kylmäksi. Jos kuulemme, että joku tuli syntymäpäivätilaisuuteen ”tyhjin käsin”, se on mielestämme noloa ja huonoa käytöstä. - Tiesitkö muuten, että japanilainen termi ”karate” tarkoittaa ”tyhjää kättä”. Tällä sanalla viitataan aseettomiin kamppailulajeihin. Tyhjän eli aseettoman käden näyttäminen on ollut alkuna myös nykyisin käytössä olevalle kättelykulttuurille. Eli samalla, kun ojennat kätesi, näytät myös, ettei sinulla ole minkäänlaista asetta siinä. - Mutta jos puolestaan jollakulla on ”kädet täynnä” töitä, oivallamme heti, että kysymyksessä on ilmeisen toimelias ja pätevä henkilö.

Uskonnollisissa teksteissä ja maalauksissa ihminen tulee Jumalan eteen tyhjin käsin, jotta Hän voisi täyttää ne. Ajatuksena on, että jos kädet ovat jo ennestään täynnä, ihminen ei tarvitse sitä, mitä Jumala voi hänelle antaa.

                                       Tulet tyhjin käsin,

                                       poistut tyhjin käsin.

                                       Ja kahden olemattomuuden välissä

                                       olet kyllin hullu uskoaksesi,

                                       että omistat jotakin.

                                             (tuntematon)

Tuttavapiirissä oli menossa riitoja aiheuttava perinnönjako. Eräs asianosainen ihmetteli, kuinka jonkin tavaran tai asian omistaminen voi tulla niin tärkeäksi ihmiselle, jolla jo on kaikki tarvitsemansa. ”Eikö hän ymmärrä, että tavara jää tänne, kun me kuolemme. Emmehän me täältä mitään vie mukanamme.” - Tyhjät kädet ovat kauniit ja monimerkitykselliset. - ”Laps`- tyhjät kätes` ihanat”.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämä, kuolema, tyhjät kädet, merkitys

Helppoja päätöksiä

Maanantai 4.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Helppoja päätöksiä

Ostin juuri kahdet talvikengät netistä, lyhytvartiset ja pitkävartiset, punaiset ja mustat, naps, naps. Toiset kengät tulivat jo, toisia odotan vielä pari päivää. Helppoa ja nopeaa. Ostimme sohvan muutama vuosi sitten. Sopiva sattui silmään jo ensimmäisessä liikkeessä, taisipa olla ensimmäinen sohvamallikin, samoin kävi nojatuolin hankkiminen. Auton osto se vasta helppoa olikin! Poikani istui tietokoneen ääreen, ja minä luettelin tulevan menopelini vaadittavat ominaisuudet: pieni, neljä ovea, automaattivaihteet ja hyvä radio. Naps, naps, ja minä olin uuden auton omistaja. Mieheni tosin väitti, ettei autoa voi tuolla tavalla ostaa, mutta toki hän haki uuden ostokseni Jyväskylästä. Tuo auto on ollut minulla nyt useamman vuoden, sangen onnistunut hankinta. Helppo päätös.

Voinko syödä lihaa (ilmasto jne...)? No problem, en edes pidä lihasta juurikaan. No, oikeastaan kana on kyllä minun suosikkiruokaani. Voin siis syödä lihaa. Voinko enää lentää (ilmasto jne...)? En koe huonoa omaa tuntoa lomalennoistani. Vihdoinkin pääsen matkustamaan. Olen päättänyt, että sitten, kun esimerkiksi Trump ja Putin - sekä kaiken maailman muut yksityiskoneiden omistajat - lopettavat lentämisen ilmastoa säästääkseen, niin ehkä sitten minunkin on annettava periksi tässä asiassa. Uskon ja luotan siihen, ettei näin tapahdu koskaan. Voinko ostaa uusia vaatteita, vaikka vanhat ovat ihan käyttökelpoisia (ilmasto jne…)? Voin, koska...hmh...koska voin. Nämä päätökset eivät tuota minulle suurempaa päänvaivaa.

Voinko valehdella? En, en oikeastaan. En mielelläni kerro ”muunneltua totuutta” tai pistä juttuihin omiani, koska, no, koska se ei tunnu oikealta. Sen verran kai voin joustaa, että kehun jonkun leivonnaisia tai vaatteita tai muuta vastaavaa, vaikka ne eivät mielestäni olisi kauheasti kehumisen arvoisia. Mutta valehteleminen, ei kiitos.

Voinko varastaa? Ei, en minä voi varastaa, koska, niin, jonkinlainen sisäänkasvanut/kasvatettu arvomaailmani sanoo, ettei varastaminen ole oikein. Ehkä tämä on niitä minun ikäluokkani juttuja, vanhanaikaisen kasvatuksen tulos, tai sitten se saattaa olla vain jonkinlainen luonteenominaisuus. Tiukkapipoinen rehellisyys. Kun joudun tekemään päätöksiä tällaisissa asioissa, ne ovat helppoja, koska valinnanmahdollisuutta ei juurikaan ole.

Voinko tappaa ihmisen? En, en koskaan! Mutta jos joku uhkaa henkeäni? No, se on toinen tilanne. Sota on eri asia, koska silloin puolustetaan omaa maata ja kansaa, ja silloin tappaminen on velvollisuus. Tapa tai tule tapetuksi. Eihän siinä ole muuta mahdollisuutta. Vai onko? Entä inhimillisyys? Jos olen viranomainen, voinko lähettää turvapaikanhakijan takaisin hänen kotimaahansa, vaikka tiedän hänen olevan hengenvaarassa? Pitääkö minun totella lakia, vaikka tiedän sen olevan väärässä? Valitsenko kuuliaisuuden Suomen yhteiskunnalle, vai yritänkö saada ihmisen turvaan kaikkia mahdollisia keinoja käyttäen? Mitä minun pitää tehdä? Onko turvapaikan hakijan palauttaminen tässä tapauksessa tappamiseen rinnastettava teko?

Jos olisin syntynyt aikaisemmin ja asunut Natsi -Saksassa Hitlerin ollessa vallassa, miten olisin kohdellut juutalaisia naapureitani? Olisinko tervehtinyt heitä kuten aikaisemminkin, vaihtanut muutaman ystävällisen sanan ja kysellyt kuulumisia? Luultavasti olisin vältellyt heidän tapaamistaan, mennyt kadun toiselle puolelle, ettei minun olisi tarvinnut nähdä heitä. Mitä olisin tehnyt silloin, kun natsit olisivat tulleet pidättämään koko perheen, ja minulla olisi ollut aavistus siitä - huhut kulkivat -, mikä tuttavieni kohtalo tulisi olemaan? Olisinko huutanut ja puolustanut heitä? Olisinko vaatinut saada tietää, minne heidät viedään, että pääsisin tapaamaan heitä, vai olisinko pitänyt kotini oven tiukasti kiinni, peittänyt korvani kirkumiselta ja itkulta ja teeskennellyt, että Saksassa kaikki oli hyvin?

Arkiset päätökset voivat olla helppoja toisille - naps, naps - mutta joillekin pienemmänkin päätöksen tekeminen vaatii aikaa, sulattelua ja miettimistä (me hop,hop -ihmiset kutsumme tätä ilmiötä jahkailuksi). Joskus ei mikään aika riitä oikean vastauksen löytämiseen. Mitä minä silloin teen, jos ainoa mahdollisuus pelastaa itseni ja lähimmäiseni on varastaa, valehdella ja tappaa? Mitä minä teen?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: päätös, valehteleminen, varastaminen, tappaminen

Kuinka kiivetä vuorelle

Perjantai 16.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuinka kiivetä vuorelle?

Istun Meilahden sairaalassa keuhkotautien osastolla kolmen hengen huoneessa keskimmäisellä sängyllä. Istun siinä, koska tuttavani ei suostu pukemaan sairaalavaatteita ylleen, eikä makaamaan sängyssä, jolloin hän – omien sanojensa mukaan – tuntisi itsensä sairaaksi. Hän käy kokeissa ja pelaa taukojen aikana puhelimella istuen sängyn vieressä olevalla tuolilla. Minä selaan nettiä ja juttelen naapurivuoteessa lepäävän naisen kanssa. Hänellä on happilaite, ollut jo vuoden ajan 24/7 kuten hän asian ilmaisee. Hänellä on pienempi ja isompi pullo käytettäväksi aina tarpeen mukaan, ja niistä menee ohuet muoviletkut suoraan molempiin sieraimiin, ”happiviikset”. Juttelemme kaikenlaista, kerromme asioita ja ihmettelemme, välillä hän huomauttaa, kuinka viikset tarttuvat milloin mihinkin, hankaloittavat arkea. Ja tarkkana pitää olla, ettei pullosta pääse loppumaan happi. Kerran niin meinasi käydä, ja silloin tuli kiire kotiin, jossa on täyttölaite.

Toisella puolella makaava nainen ei puhu mitään. Hänelläkin on happiviikset, ja jonkin ajan kuluttua hänet tullaan hakemaan paareilla pois jatkamaan makaamista toisessa sairaalassa. Häntä ei voida leikata.

Minun ärhäkkä tuttavani karkaa välillä kahvioon, josta hänet komennetaan pois puhelimen välityksellä. Sitten ilmoitetaan, että seuraavakin yö pitää viettää vielä Helsingissä. ”Täällä en ainakaan,” hän kauhistuu, sillä ensimmäinen yö meni mukavasti hotellissa, ja sairaala on - no, sairaala. Hyvä on, olkoon hotellissa sitten toisenkin yön. Tutkimuksia, koordinaattoreita, sairaanhoitajia, lääkäreitä, vahtimestareita, ihmisiä ja tapahtumia, ja kaiken keskellä itsepäinen ystävä, joka haluaa viimeiseen saakka hallita elämäänsä. Itku tulee vasta sitten, kun kirurgi ilmoittaa, että hänen puolestaan keuhkojen siirrolle ei ole estettä.

Vuoret ovat korkeita, monenvärisiä, pelottavia ja kauniita. Kun ne oppii tuntemaan, niihin rakastuu. Meillä jokaisella on omat keinomme löytää se polku, jota pitkin kulkemalla pääsemme parhaiten ylittämään esteemme. ”Ylitä vuori kuin vanhus ja saavu perille kuin nuori”, neuvoo kiinalainen sananlasku. Tällä tarkoitetaan sitä, että vuoren eli elämän esteen voittamiseen tarvitaan kokeneen ihmisen sitkeyttä ja päättäväisyyttä, ja perille päässeellä olo on kuin nuoren ihmisen: voittajan voimakas tunne.

Mikä on sinun keinosi selviytyä elämän vuoristossa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vuori, sairaus, koettelemus

Kuka olet, mitä tahdot?

Maanantai 13.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuka olet ja mitä haluat?

Eräässä keskustelussa törmäsin filosofi Frank Martelan nimeen. Koska juttukumppanini olivat yleisesti ottaen vaikuttuneita tyypistä, päätin tutustua mieheen ja hänen ajatuksiinsa. Helpoksi aluksi lainasin Martelan kirjan Valonöörit. Ja nyt varoituksen sana: Tämä blogi ei ole syväluotaus kyseisestä henkilöstä ja/tai hänen filosofiastaan jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, että olen päässyt teoksessa noin sivulle 100. Haluan kuitenkin laittaa muistiin jo tässä vaiheessa joitakin minua innostaneita juttuja.

Pari faktaa Martelasta, jotta jokaisen ei tarvitsisi erikseen häntä googlettaa. F. Martela on 37- vuotias suomalainen filosofi, tietokirjailija ja Aalto-yliopiston tutkimusprofessori. Hän toimii valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Martela pohdiskelee ja tutkii, mitä on hyvä elämä, ihmisyys ja elämän pohjimmainen merkityksellisyys. Painavia asioita, jotka koskettavat meitä kaikkia. - Tykästyin Valonöörit- kirjaan jo alkumetreillä, koska sen kieli ja lauserakenteet olivat niin perustavallisia, ettei niiden kanssa tarvinnut kompuroida. Yksinkertainen teksti pitää kuitenkin sisällään monimutkaisia, syvää pohdintaa vaativia asioita ihmiselämästä.

Ja nyt töihin! Sinun (ja minun) pitää oppia tuntemaan itsesi, jotta voisit tehdä elämästäsi omannäköisesi. Tuntemattomaksi jäänyt henkilö on viisastellut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muuta ovat jo varattuja.” Kuka sinä olet? Lauri Järvilehto kehitteli omaa minuuttaan pohtiessaan kutsumuskartan. Ota sinäkin kynä ja paperia ja käytä tähän tehtävään muutama minuutti. Kirjoita paperille kaikki sellaiset puuhastelun muodot, joissa viihdyt eli asiat, joita teet mielelläsi. Kirjoita konkreettisesti (koiran ulkoiluttaminen, kakun leipominen), ja kirjoita mahdollisimman paljon. Vinkkejä: keskustelu, esiintyminen, opettaminen, ideointi, tutkimustyö, lukeminen, kirjoittaminen, maalaaminen, soittaminen, urheilu, tanssiminen, luonnossa liikkuminen, eläinten hoito, johtaminen, ystävien kanssa oleilu, matkustaminen, pelien pelailu, taide… Täyttyikö paperiarkki?

Seuraavaksi pisteytät tekemisesi. 3 = Pääsen tekemään tätä asiaa niin paljon kuin haluan. 2 = Pääsen tekemään tätä asiaa jonkin verran, mutta en tarpeeksi. 3 = En pääse tekemään tätä asiaa juuri lainkaan.

Nyt seuraa tehtävän vaikein osa eli tulkinta. Olet täyttänyt paperin sinulle tärkeillä asioilla ja mukavilla jutuilla, joita haluaisit tehdä mahdollisimman paljon. Onko kuitenkin niin, ettet pääse tekemään niitä niin paljon kuin haluaisit? Ainakin minä havaitsin näin olevan. Mitä nyt? Katso sanalistaasi tarkasti ja mieti, mitä asioita voisit mahdollisesti muuttaa. Muutoksen ei tarvitse olla maata kaatava (irtisanoutuminen työpaikasta), vaan se voi olla jotain pientä, joka kuitenkin vapauttaa sinut tekemään jotakin omasta mielestäsi tärkeämpää. Kun katsoin omaa kutsumuskarttaani, tulin siihen tulokseen, että pystyn muuttamaan jotakin tehdäkseni enemmän sitä, mitä oikeasti haluan. Ehkä joskus kerron teille, mikä toimi minun kohdallani.

Nyt joku sanoo, että helppohan se on sinulla, mutta kun on ruuhkavuodet, työ, lastenhoito ja harrastaakin pitäisi, ehkä myös ottaa välillä rennosti, niin ala siinä sitten värkkäämään kutsumuskarttoja. I feel you, ihan tosi, ymmärrän. Pointti tässä kuitenkin on se, että ehkä pienellä muutoksella saat jotakin hyvää aikaan omassa elämässäsi.

Tässäkö tämä Martela sitten on? Opettaako hän, että kivaa pitää olla ja positiivista draivia mahdollisimman paljon? Älä ymmärrä väärin, sillä tämä oli vain pieni otos kirjasta. Martelan tarkoitus on tehdä meistä (=saada meidät tekemään itsestämme) valonöörejä, henkilöitä, jotka hyvää tekemällä valaisevat kanssaihmisten (ja omaa) elämäänsä. Martela on sitä mieltä, että elääkseen hyvää elämää, ihmisen täytyy tyydyttää neljä perustarvetta, joita ovat: vapaaehtoisuus, kyvykkyys, läheisyys ja hyvän tekeminen. Sana ”yksilö” aiheuttaa hänelle lähinnä päänsärkyä, ja hän korvaa sen mielellään termillä ”suhdelo”.

Palaan asiaan, kunhan olen edennyt lukemisessani. Ja nyt heti aion tehdä jutun, joka antaa minulle enemmän lisäaikaa muuhun, minulle tärkeämpään tekemiseen. Kirjoitan sähköpostin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Frank Martela, Valonöörit, elämän tarkoitus

Testi

Maanantai 15.4.2019 - Pirkko Jurvelin

                                  Testi

 

Monenlaisia testejä on kehitetty ja julkaistu aikojen kuluessa, niin että meillä – jotka emme ole psykologiaan kovin perehtyneitä – olisi mahdollisuus oppia tuntemaan itsemme paremmin ja sitä kautta ehkä mahdollisesti myös oppia uusia, hyödyllisiä käyttäytymismalleja tätä elämää varten. Ja kukapa ei haluaisi tuntea itseään, oman elämänsä tärkeintä henkilöä? Tutustu tähän testiin huolella ja vastaa rehellisesti. Laske vastauksista saamasi pisteet yhteen ja katso arvio nykyisestä elämästäsi.

 1. Elämääni voi kuvata parhaiten seuraavalla seuraavilla laulun sanoilla:

a. ”Ota löysin rantein, älä jännitä, ota vastaan, mitä tarjoo elämä...”   

b. ”Paljon ois aihetta lapsella kiittää...”                                               

c. ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää...                                                

d. ”Sielu niin kuin jäinen rauta murtui murheen painolla...”                

       

2. Mikä seuraavista ilmaisuista kuvastaa perhesuhteitasi parhaiten?

a. Ne on niin lutusia koko sakki.                                                   

b. Ihan ok.                                                                                    

c. Siis minä luulin, että vanhempainvapaa tarkoittaa siis oikeasti

 vapaata. Mua on petetty!                                                          

d.  Mikä perhe?                                                                                  

 

3.Mikä seuraavista lauseista kuvaa parhaiten työelämääsi?

a. Minä niin saan toteuttaa itseäni, ja palkkakin on hyvä.           

b. Töihin mennään ja sieltä tullaan, ei kai siinä sen enempää

oo vouhottamista.                                                                         

c. Suhtaudun työelämään positiivisesti, jopa niin, että olen

ajatellut kokeilla sitä itse - ehkä.                                                   

d. Evvk                                                                                            

 

4. Anna yleisarvio koko elämästäsi.

a. Jee, jee, fantastico!                                                              

b. Näillä mennään.                                                                    

c. Parempi karvas totuus kuin makea valhe.                            

d. Mitä se sulle kuuluu.                                                             

 

                                     Testitulokset

                 a = 4 p. b = 3 p. c = 2 p. d = 1 p.

 16-100 p. Hei, kamoon,  tähän piti vastata rehellisesti! Tuloksesi hylätään.

 12-15 p. Jokin tässä pistemäärässä tuntuu oudolta. Mietipä uudestaan. Kai siellä perheessä jokin tökkii, edes appiukko tai se karmea anoppi? Työelämä on ainakin ihan.... Suosittelen testin tekemistä uudelleen avoimin mielin.

 6-10 p. Onnittelen sinua, sinä rehellinen suomalainen! Testituloksesi osoittaa, että kuulut maailman onnellisimman kansan joukkoon.

 0-4 p. Elämäsi on ihan p....  Hae hyvä ihminen apua! Soita Sipilälle tai Kelaan tai arkkipiispalle! Niille maksetaan siitä, että ne hoitavat ihmisten asioita. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin, ei edes sinun, vaikka olet tuollainen...hmh...tuollainen...hmh...ööö...lähimmäinen.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: testi, elämä, onni, suomalainen

Ihana elämä

Maanantai 18.3.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                          Ihana elämä

Luonamme asuu 16-vuotias lapsenlapsi Tilda, joka on halunnut käydä lukionsa Oulussa. Meillä menee oikein hyvin, uusi perheenjäsen on kotiutunut luoksemme ihan huomaamatta.

Satuimme keskiviikkona aamupalalle yhtä aikaa. Minä join kahvia ja istuskelin mukavasti sohvalla. Juttelimme laiskahkosti, ja Tilda totesi: ”Mummo, kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain juot kahvia ja sitten menet kavereiden luo kirjapiiriin.”

Torstai-aamuna olin jo kahvini juonut ja makoilin sohvalla netissä surffaillen. Tilda katsoi minuun ja sanoi: ”Kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain sohvalla makaat ja katselet kenkiä netistä.”

Tuota piti ihan miettiä. Voisin ajatella, että 16-vuotiaan nuoren elämä on ihanaa: hyvä terveys, mukava koulu, kivat kaverit, sopivasti menemistä ja tekemistä. Toisaalta olen huomannut, että koulupaineet ovat melkoiset, koeviikko saattaa olla töisevä ja ahdistava, suorituspaineet kovat. Ei, ei kuullosta kovin ihanalta.

Eilen juttelin parin tuttavan kanssa onnesta, miten me sen koemme eri-ikäisinä, kuinka vähän lopulta onneen (tai ihanaan elämään) tarvitaan. Joku sanoikin:” Kuulkaa, se on niin vähästä kiinni. Jos ulkona sataa, niin, oho, ei olo ole lainkaan niin onnellinen. Tai jos kärsii mahavaivoista, tai jos jokin pienikin asia harmittaa, niin onnen tunne katoaa äkkiä."

Kun tämä blogi julkaistaan, niin minulla on ihana elämä. Olen lähdössä Fuengirolaan kahdeksi viikoksi. Ensimmäisellä viikolla tytön perhe on mukana, eikä ohjelmasta ole pulaa. Toisen viikon olen yksin, mutta en yksin, sillä minulla on tuolla paljon tuttavia. Kyllä, elämä on ihanaa.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämä, onni