Pitääkö elämästä nauttia?

Keskiviikko 16.9.2026 - Pirkko Jurvelin

Pitääkö elämästä nauttia?

”Ihanaa, nyt nautitaan”, huokaisi ystäväni, kun istuimme vierekkäin lentokoneessa ja kuulimme, kuinka koneen moottori käynnistyi ja aloimme rullata hiljalleen kohti kiitorataa. Matkamme oli alussa, kauan odotettu loma edessäpäin.

”Voi, että, minä nautin nyt elämästä”, totesi tuttavani minulle. Olin esittänyt hänelle osanottoni puolison kuoleman vuoksi, ja minun täytyi yrittää pitää kasvoni peruslukemilla kuultuani yllättävän toteamuksen. Toki tiesin, että avioliitto vaikean puolison kanssa oli ollut haastavaa, ja viimeinen vuosi puolison sairastuttua todella rankka. Ja kuitenkin vastaus yllätti minut rehellisyydellään.

Me täällä Euroopassa hyvinvointikulttuurin keskellä elävät etsimme ja löydämme monenlaisia tapoja nauttia elämästä. Jollekin se on mielenkiintoinen työ, jonka lisäksi tulevat mahdollisesti mukavat työkaverit, jollekin toiselle se on oma, rakas perhe ja ehkä lemmikki, joku nauttii erilaisista harrastuksista, menemisistä, konserteista, taiteesta, luonnosta, ystävistä, hyvästä ruuasta ja kirjoista, mielenkiintoisista tai hauskoista ohjelmista, uusien asioiden oppimisesta… Oikeastaan meidän hyvinvointimaailmamme on täynnä asioita, joista voimme nauttia.

Kääntöpuolena on kuitenkin se, että hyvin, hyvin usein elämässämme on asioita, joista emme pidä, ja jotka vaikeuttavat arjen menoa. On asioita, joita suorastaan vihaamme, inhoamme ja pelkäämme, ja joiden kanssa emme haluaisi olla missään tekemisissä, mutta joita emme voi kuitenkaan väistää. Ne kulkevat mukanamme, aiheuttavat surua ja murhetta, saavat arjen tuntumaan vaikealta ja turhalta ja koko elämän raskaalta, joskus jopa merkityksettömältä. Ja kuitenkin meidän on jatkettava elämäämme.

Kenenkään ei ole pakko olla iloinen tai onnellinen. Ei elämästä tarvitse nauttia täysillä joka hetki – ja harva niin tekeekään, sillä suuri osa elämästämme on sitä perusarkea. Toki perusarki voi olla todella hyvää ja tehdä iloiseksi ja tyytyväiseksi, siis onnelliseksi, sekin riippuu monesta seikasta. Tämä yhteiskunta, jonka keskellä elämme, aiheuttaa onnellisuus- ja hyvinvointipaineita. Totuushan on kuitenkin se, että elämään kuuluu myös surua, väsymystä, kyllästyneisyyttä, pelkoa.

Elämä ei ole suoritus, vaikka siltä joskus tuntuu, jos ja kun lukee tai kuulee jonkun henkilön mielenkiintoisesta, vaihtelevasta ja rikkaasta elämästä.

Elämästä nauttiminen on ihmiskunnan historiaa ajatellen kuitenkin aika nuori käsite. Tuskinpa luolamies tuhlasi aikaansa mokomien ajatusten pyörittelyyn, sillä hänen suurin tarpeensa oli pysyä hengissä. Elossa selviytyminen onkin ollut kautta ihmiskunnan historian tavallisen kansanosan tärkein tavoite, sillä se eliitti, joilla on ollut varaa ja mahdollisuuksia toteuttaa omia mielihalujaan ja pyrkimyksiään, on ollut vähälukuinen. Kaikki muut – suuri enemmistö – on keskittynyt selviytymään hengissä.

Antiikin Kreikassa Epikuros opetti, että hyvä elämä perustuu kohtuulliseen nautintoon, ystävyyteen, mielenrauhaan ja pelkojen vähentämiseen. Hänen mukaansa suuri nautinto ei siis ollut jatkuva juhliminen, vaan rauhallinen ja tasapainoinen elämä. Toinen antiikin suuntaus, stoalaisuus, jota edustivat esimerkiksi Seneca ja Marcus Aurelius, korosti, että onnellisuus syntyy hyveellisestä elämästä ja siitä, että hyväksyy asiat, joita ei voi muuttaa. Nykyinen onnellisuustutkimus osoittaa, että pitkäaikaista hyvinvointia tuovat erityisesti läheiset ihmissuhteet, elämän merkityksellisyyden kokeminen, terveys ja liikunta, kiitollisuus sekä tunne siitä, että kuuluu johonkin yhteisöön.

Lähdin viikonlopuksi Turkuun ryhmä/opintomatkalle. Kun istahdin linja-autossa omalle penkilleni (kyllä, jokaiselle oli kaksi paikkaa, ylellistä!), en kauhistellut edessä olevaa pitkää matkaa, vaan iloitsin tulevasta reissusta niin, että hymyilin itsekseni. Tässä minä vain istun, mitään ei tarvitse tehdä, ruokataukoja on monta, voin katsella maisemia ihan kaikessa rauhassa tai laittaa äänikirjan kuulumaan. Että minä nautin!

Luotko itsesi uudelleen, vai hyväksytkö elämäsi sellaisena kuin se on?

Maanantai 13.7.2026 - Pirkko Jurvelin

Luotko itsesi uudelleen vai hyväksytkö elämäsi sellaisena kuin se on?

Kuten jo edellisessä blogissani mainitsin, työpöydälläni on Joe Dispenzan teos nimeltä ”Plasebo, lumevaikutuksen teho”. Aika tuhti tietopaketti, joka sisältää valtavasti tapauskertomuksia ihmisistä, jotka ovat parantuneet mitä vaikeimmista sairauksista ajatuksen = meditaation voimalla. Kirjasta löytyy myös kasatolkulla tutkimustuloksia ihmiskokeista kuten esimerkiksi sellainen, että sinulle kerrotaan, että saat oksennuksen aiheuttavaa lääkettä ja alat oksentaa, vaikka olet saanut lumelääkettä. Tutkimuksista löytyy myös monenlaisia kaavioita ja piirroksia, ja kaikki tämä saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että Dispenza, joka on kiropraktiikan tohtori, epigenetiikan, neurotieteiden ja kvanttifysiikan tutkija, kansainvälinen luennoitsija ja kirjailija tietää, mistä puhuu ja kirjoittaa. Ei epäilystäkään.

Plarasin kirjaa läpi päästäkseni asian ytimeen, jonka löysinkin teoksen loppupuolelta: Meditoi kerran päivässä noin tunnin ajan kaikessa rauhassa, ja elämässäsi alkaa tapahtua niitä muutoksia (esimerkiksi terveyden suhteen), joita kaipaat. Ymmärrän pointin: rauhoitu, keskity, hiljenny, unohda ikävät asiat, tähtää hyvään eli luo itsesi uudelleen. Tämä on varmasti hyvä konsepti, mutta minusta tuntuu, etten millään jaksa/ehdi meditoida tunnin verran joka päivä. Eikö vartti riittäisi? Sananlasku sanoo, että ”ihminen on tottumustensa orja”, ja juuri tästähän tässäkin on kysymys: Vaihda ne vanhat tunkkaiset ajatukset uusiin ja positiivisiin. Kyllä minäkin – sitten joskus, kun on joutilasta aikaa (jolloin makaan mieluiten sohvalla lukemassa vaikka Joe Dispenzan kirjaa).

Aika lailla vastakkaisia ajatuksia luin Tommy Hellstenin haastattelusta Kotiliedessä. Hellsten,74, on teologi, kouluttaja ja kirjailija, joka on viime vuosien aikana sairastanut paljon. Hän sanoo omasta sairastamisestaan: ”Emme voi valita, mitä meille tapahtuu, mutta voimme valita, miten suhtaudumme kokemuksiimme.” Hän jatkaa myös:”Ihminen oppii, kun ei vastusta kokemuksiaan. Kärsimyksen ja kivun kautta löytyy katkeruuden sijalle kiitollisuus niistä monista asioista, jotka ovat hyvin – jopa kiitollisuus kärsimyksistä. Jos aina valittaa sitä, mitä ei ole, sokeutuu sille, mitä on.”

Dispenza ja Hellsten ovat viisaita miehiä, jotka kohtaavat elämän vaikeudet eri tavoin. Dispenza etsii keinoja taistella kärsimyksiä vastaan, hän haluaa löytää parempia vaihtoehtoja ja kehottaa näkemään vaivaa (meditaatio) muutoksen eteen. Hellsten puolestaan haluaa oppia hyväksymään vaikeudet ja ymmärtää ajan myötä, että ne ovat tuoneet kaikesta huolimatta jotain hyvää mukanaan.

Kumman valitset: Luot itsesi uudelleen vai hyväksyt ja sopeudut elämässäsi oleviin vaikeisiin asioihin?

Toivo

Lauantai 28.2.2026 - Pirkko Jurvelin

V

Toivo

Sain lahjakortin kirjakauppaan, ja tuo mieluinen muistaminen aiheutti aika lailla pohdintaa: Mikä on se kirja, jonka haluan omistaa? Päädyin nyt jo edesmenneen paavi Franciscuksen muistelmateokseen ”Toivo” (toimittanut Carlo Musso). Olin vajaa vuosi sitten Roomassa ja tietysti vierailin myös Vatikaanissa ja poseerasin Vatikaanin aukiolla kuten muutkin turistit. Tuolloin paavi itse oli sairaalahoidossa, ja yleisesti arveltiin, ettei hän eläisi enää pitkään. Paavi Franciscus kuoli 21.4.2025 88-vuotiaana. On hienoa, että hän ehti paneutua omaelämäkertaansa, sillä ”Toivo” on kaikkien aikojen ensimmäinen paavin muistelmateos.

Minun yleissivistykseni nousi ihan uusiin lukemiin (ja pysyy niin kauan kuin muisti pelaa…), sillä teoksessa oli todella paljon uutta tietoa. Tietämättömyyteni määrä johtunee osittain myös siitä, että olen periluterilaisen kirkon kasvatti. - Paavi Franciscus oli ensimmäinen jesuiittapaavi, myös ensimmäinen Latinalaisesta Amerikasta valittu paavi ja ensimmäinen Franciscus- nimen ottanut paavi. Hänen vanhempansa muuttivat aikoinaan Italiasta Argentiinaan paremman elämän toivossa, ja paavin elämän vaatimattomat lähtökohdat tulevat hänen elämäntyössään esiin siinä, että hän puhui ja toimi paljon köyhien ja syrjäytettyjen puolesta. Franciscus muistetaan sosiaalisesti aktiivisena johtajana, joka halusi itseään kohdeltavan tavallisena kirkon työntekijänä. Hän oli myös hyvin uudistusmielinen, mikä herätti hyväksynnän lisäksi kritiikkiä.

Koska tämä teos oli kaikkea muuta kuin mitä olin osannut odottaa (en tiennyt, että paavi piti klassisen musiikin ohella tangosta, oli suuri kirjojen ystävä ja innostunut jalkapallofani), suosittelen sitä aiheesta kiinnostuneille. Seuraavassa jaan muutaman lukuelämyksen suoraan kirjasta.

”Melankolia on paikka, johon silloin tällöin ajaudun ja joka on käynyt minulle tutuksi. Itseasiassa tarvitsenkin sitä, sillä minun on hyvä pysähtyä sinne toisinaan miettimään asioita. Sumu, olemassaolon usva, on itsensä kohtaamispaikka. Jos joudun sinne, on se merkki, että on kyse jostakin tärkeästä ja että minun on oltava tarkkana, että jotain on tapahtumassa ja että elämä haluaa minulta vastauksen” (s. 96).

”Meidän on hyvä luottaa Jumalaan ja Hänen armollisuuteensa, joka pystyy saamaan meissä muutoksen aikaan, jos vain sitä haluamme. Jumalan anteeksianto on hyväily, ei viileä asetus. Jos kristitty haluaa kaiken selvänä ja varmana, hän jää vaille etsimäänsä… Olen varma, että Jumala on läsnä jokaisen elämässä, Jumala on kaikkien elämässä. Vaikka ihmisen olemassaolo olisi täysin sekaisin, ja hän olisi paheiden, huumeiden tai minkä tahansa pahan tavan runtelema, Jumala on läsnä hänen elämässään. Jumalaa voi ja täytyy etsiä jokaisesta inhimillisestä elämästä” (s. 145).

”Saakoot niiden lasten hiljainen tuska, jotka isällisyyden ja henkisen oppaan sijasta löysivät kiduttajan, tekopyhyyden ja vallanhalun puuduttamat sydämet vapisemaan. Vaikka tilastojen mukaan suurin osa lasten hyväksikäyttötapauksista tapahtuu perheessä tai sen lähipiirissä, ja tätä kärsimystä aiheuttavaa kirousta tapahtuu kaikissa yhteiskunnan osissa, se ei poista vastuuta kirkon harteilta. Se on meidän häpeämme ja nöyryytyksemme” (s. 185).

”Isovanhempieni, vanhempieni ja kaikkien jälkikasvustaan huolehtivien kasvot, työllään leivän perheelleen ansaitsevien kasvot, sairaiden kasvot, iäkkäiden pappien ja näkymättömissä kaikkensa antavien nunnien kasvot ovat minun silmissäni kirkon pyhät kasvot, Jumalan kansan kasvot. Kirkko on kaikkien koti, ei vain harvojen kappeli, johon mahtuu vain valittujen ihmisten suppea ryhmä. Maailmanlaajuisen kirkon syliä ei voida alentaa vain omaa haavoittuvuuttamme suojelevaksi pesäksi” (s. 212).

”Meille kristityille tulevaisuudella on nimi, ja se nimi on toivo. Toivossa eläminen ei merkitse naiivia optimismia ja tietämättömyyttä ihmiskunnan julmuuksista. Toivo on sellaisen sydämen hyve, joka ei sulkeudu pimeyteen, ei seisahdu menneisyyteen eikä elää kituuta nykyisyydessä, vaan katsoo luottavaisesti kohti valoisampaa huomista” (s. 364).

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Lauantai 21.2.2026 - Pirkko Jurvelin

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Elämässä tulee usein eteen ”miksi?” kysymyksiä, joihin emme saa koskaan vastauksia. Toisinaan tuntuu kohtuuttomalta, että väärin ja epärehellisesti elävä henkilö onnistuu tekemisissään ja menestyy elämässään, kun taas joku toinen, joka kovasti yrittää, ei silti kuitenkaan onnistu tavoitteissaan. Se tuntuu epäreilulta, mutta siihen meidän täytyy ilmeisesti tyytyä, koska emme muutakaan voi.

Elämän ja kuoleman kysymysten edessä olemme usein vielä enemmän ymmällämme. Entinen koulukaverini, ystäväni, älykäs ja paljon opiskellut henkilö on joutunut hoivakotiin. Hän ei pysty fyysisesti ilmaisemaan itseään eikä liikkumaan, mutta hänen siskonsa kertoi, että tämä lapsuudentuttuni jollakin tasolla kuitenkin ymmärtää puhetta ja tunnistaa ihmisiä. Hän osaa itkeä. Nuoruudenystäväni aviomies hoiti vaimoaan niin kauan kuin se kotona oli mahdollista, mutta lopulta hoivakoti oli ainoa mahdollinen asumismuoto. Kuitenkin tämä mies, joka itse kulkee rollaattorin avulla, käy joka päivä syöttämässä vaimoaan. Potilas syö hitaasti, ja kuten tiedämme, hoitolaitoksissa työntekijöiden määrä on harvoin riittävä, ja näin omaisen tuoma lisäapu on tarpeen.

Toisen tuttavani aviopuoliso on ollut pari vuotta hoivakodissa. Miehen tilanne on nyt sellainen, ettei hän enää reagoi ympäristöönsä ja on myös fyysisesti täysin hoitajien varassa. Miehen vaimo, ystäväni, käy säännöllisesti puolisonsa luona, myös syöttää hänet ja yrittää jutella ja muistella ja kertailla vanhoja, tuttuja asioita yhteisestä elämästä. Ilmeisesti mies ei tajua kuulemaansa, sillä hän ei enää reagoi puheeseen. Kuitenkaan kukaan ei voi varmuudella tietää, ymmärtääkö hän vai ei.

En hyväksy eutanasiaa, sillä minun mielestäni ihmiselämä on alusta loppuun ylemmissä käsissä. Tähän luotan ja uskon. Ja vaikka joku saattaa ajatella, että laitoshoidossa olevat ihmiset ovat ”turhia” ja vievät vain yhteiskunnan voimavaroja ja rasittavat taloutta, niin kuitenkin ajattelen, että nämä hoidettavat henkilöt ovat opettamassa meille jotakin. He opettavat, että ihmiselämä on monimuotoista, ja että kaikella on aikansa: aktiivisella ja tuotteliaalla, yhteiskuntaa taloudellisesti hyödyttävällä elämällä, sekä myös vuosien lisääntyessä sillä rauhallisella, maltillisella, hoivaa tarvitsevalla ajanjaksolla, joka kertoo meille, että elämällä on alku ja loppu.

Tänään eräs tuttavani tuli luokseni kuntosalilla (siellä riittää porinaa ja pohdintaa, suosittelen!) järkyttyneenä. Hän kertoi, kuinka oli edellisenä päivän ollut menossa kotiinsa. Kerrostalon pihalla tuttavani oli nähnyt samassa talossa asuvan 17-vuotiaan tytön, joka oli nojaillut huonovointisen näköisenä puunrunkoon. Äkkiä tämä nuori nainen kaatui maahan, paikalle tuli nopeasti ambulanssi ja poliisi ja viimein ruumisauto, johon tämän nuoren ihmisen ruumis nostettiin mustassa säkissä.

”Turha kuolema” tulee ensimmäisenä mieleen, kun ajattelee tätä nuorta tyttöä. Me emme tiedä hänen elämänsä ongelmista ja vaikeuksista, mutta hänen tekonsa kertoo, kuinka raskaaksi, ylitsepääsemättömän vaikeaksi hän on kokenut tilanteensa. On tapana sanoa, että kyllä apua löytyy, kunhan sitä osaa ja jaksaa hakea. Joskus ei vaan enää jaksa.

”Kaikella on määrähetkensä,

aikansa joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä

ja aika kuolla,

aika on istuttaa

ja aika repiä maasta,

aika surmata

ja aika parantaa,

aika purkaa

ja aika rakentaa

aika itkeä,

ja aika nauraa…” (Saarnaaja 3)

Kiitollisuus kannattaa

Lauantai 8.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Kiitollisuus kannattaa

Lääkäri soitti kolmen maissa iltapäivällä. Hän kertoi, että leikkaus oli nyt onnistuneesti ohi, uudet keuhkot ovat paikoillaan, ja elimistö alkaa totutella vähitellen muuttuneeseen tilanteeseen. Paljon muutakin hän sanoi, mutta en muista, mitä kaikkea. Olin kiitollinen ja onnellinen siitä, että mieheni sairastama keuhkofibroosi oli parannettu näin radikaalilla tavalla. Kiitos, huippulääkäri, kiitos Suomen terveydenhuolto!

Malagan lentokentän asiakashissi oli tilapäisesti pois käytöstä. Katsoin alaspäin tuota valtavaa portaikkoa, jota pitkin minun oli siis raahattava painava matkalaukkuni. Huh, huh! Ei auttanut muu kuin ruveta töihin, paitsi että takanani oleva mies keskeytti ponnisteluni kysymällä espanjaksi ”voinko auttaa” ja vastausta kuuntelematta sieppasi laukkuni ja kantoi sen alas junaraiteiden viereen. Muchas gracias, paljon kiitoksia! Mies hymyili ja lähti seurueensa kanssa pois. Ihana, kun löytyy kohteliaita ihmisiä.

Minun piti tehdä hienot syntymäpäiväkutsut whatsappiin. Kutsussa täytyi olla tekstiä, musiikkia, kauniita kuvia… No, en minä nyt mitään sellaista osaa tehdä, mutta tyttäreni riensi apuun. Kiitos, jälleen kerran!

Kiitollisuus ei ole vain pienen hetken ajan lämmittävä tunne, vaan tutkimusten mukaan se vaikuttaa yllättävän monipuolisesti aivoihin. Kiitollisuus lisää dopamiinin ja serotoniinin tuotantoa. Nämä ovat välittäjäaineita, jotka liittyvät mielihyvään, motivaatioon ja hyvinvointiin. Kiitollisuus aktivoi myös niitä aivoalueita, jotka liittyvät sosiaalisen yhteyden ja empatian kokemiseen. Ilmeisesti tämän johdosta kiitollisuutta tuntevat ihmiset kokevat usein parempia ihmissuhteita ja vähemmän yksinäisyyttä.

Tutkimustulokset kertovat, että kiitollisuus myös alentaa kortisolitasoja ja aktivoi samalla parasympaattista hermostoa, ja tämä kaikki auttaa meitä rentoutumaan ja palautumaan. Kaiken tämän edellä luetellun lisäksi kiitollisuus vahvistaa etuotsalohkoa, joka vastaa mm. tunnesäätelystä, päätöksenteosta ja ajattelun selkeydestä, ja kiitollisuutta harjoittamalla näiden toimintojen hermoradat vahvistuvat ajan mittaan. Edelleen on todettu, että kiitollisuutta tuntevat ihmiset nukkuvat paremmin, ja kuten yllä jo mainittiin, heidän stressitasonsa pienenee ja sosiaalinen kanssakäyminen on helpompaa ja mukavampaa.

Kaikkien näiden tutkimustulosten vuoksi asiantuntijat sanovat, että meidän kannattaisi pitää jokapäiväistä kiitollisuuspäiväkirjaa saadaksemme kaikki nämä yllä mainitut (ja monet muut) hyödyt itsellemme. Jo sen toteaminen, että tänään olen voinut olla kiitollinen niin monesta asiasta, tapahtumasta, kohtaamisesta, tekee hyvää aivoillemme eli siis meille itsellemme.

Kiitollisuuspäiväkirja

Päivämäärä

1. Kolme asiaa, joista olen tänään kiitollinen.

2. Miksi olen kiitollinen näistä asioista?

3. Miltä kiitollisuus tuntuu kehossani ja mielessäni?

4. Mitä opin tänään?

5. Kenelle voisin osoittaa kiitollisuutta?

Viisi minuuttia päivässä riittää työskentelyyn tämän asian parissa, ja mikäli tutkijoihin on uskominen, näiden pienten tai suurten asioiden muistamisella ja muistiin merkitsemisellä on suuri myönteinen vaikutus elämäämme!

Mutta. Elämässämme on varmasti hetkiä, tunteja, päiviä, viikkoja jopa pahimmillaan vuosia, jolloin ahdistus, pelko ja suru ovat voimakkaimmat tunteemme. Onko tuolloin edes mahdollista tuntea kiitollisuutta? Vanha testamentti kertoo Jobista, joka oli merkittävä, hurskas ja kaikin puolin hyvin toimeen tuleva suuren perheen isä. Lopulta hän menettää kaiken: omaisuutensa, perheensä ja valtansa. Kuinka mies suhtautuu tilanteeseen? ”Silloin Job nousi ja repäisi viittansa. Hän ajoi päänsä paljaaksi, kumartui maahan ja sanoi:

-Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!”

P.s. Jobin tarinan jatkon löydät vanhasta testamentista netistä tai raamatusta, jos sellainen sattuu olemaan talossa.

Parasta elämää

Torstai 16.10.2025 - Pirkko Jurvelin

Parasta elämää

Ystäväni lapsi menehtyi sairastettuaan puoli vuotta. Suru oli raastava, ja muistan, kun äiti sanoi kerran:”Voi, kun saisin vielä joskus elää sitä ihan tavallista elämää.”

Hyvin usein se paras elämä on tässä juuri nyt, mutta emme osaa tunnistaa sitä. Arjen väsyttävä, puuduttava pyöritys, mahdolliset terveys- ja rahahuolet, toteutumattomat haaveet ja kaikki ne minun pitäisi- jutut väsyttävät ja turhauttavat. Tuntuu siltä, että elämä kuluu parempia päiviä, parempaa tulevaisuutta odotellessa. Raahaudumme arkipäivästä toiseen, teemme pakolliset jutut – tai ehkä jätämme tekemättä -, tai mahdollisesti kiiruhdamme paikasta, tapaamisesta ja ihmisestä toiseen etsien sitä onnea, jonka olemme mielestämme ansainneet, mutta joka tuntuu karttelevan meitä.

Oletteko huomanneet, että vanhat ihmiset ovat usein tyytyväisiä, vaikka voisi luulla toisin? Eihän heillä ole enää suuria odotuksia, suunnitelmia tulevaisuudelle, ja menneisyyskin on täynnä läheisten kuolemia, sairauksia, ystävien menettämistä, kaiken maallisen hiljaista hiipumista. Miksi siis olla tyytyväinen? Ehkä syynä on juuri se, että ikä ja kokemukset auttavat hyväksymään elämän sellaisena kuin se on. Voisiko sitä kutsua kypsymiseksi?

Juttelin jokin aika sitten ystäväni kanssa puhelimessa. Häneltä on löydetty kaksi syöpäkasvainta, jotka on poistettu. Parin viikon jälkeen hän saa tietää tulokset uusimmista koepaloista. ”Ei kahta ilman kolmatta”, hän totesi minulle tyynesti. Kun yritin rohkaista ja lohduttaa, hän sanoi iloisesti:”En minä ajattele tätä asiaa, enkä sure ollenkaan. Katsotaan sitten.” Hän on malliesimerkki siitä ihmisestä, joka minäkin haluaisin olla - onnekseni hän on ystäväni.

Nykyinen epävarma ja uhkaava maailmanpoliittinen tilanne, Euroopassa käynnissä oleva sota, johon myös Suomen on otettava aktiivisesti kantaa entistä enemmän ja myös annettava taloudellista tukea, synkistää arjen maailmaa. Se on kuin taustamelu kaupassa tai kuntosalilla, jota ei voi sietää, mutta josta ei pääse eroon. Elämäämme ei tunkeudu ainoastaan sota, vaan somen kautta myös kaikenlaiset rikokset, eettisten arvojen halveksiminen ja jopa hylkääminen ja kaikenlainen pinnallinen sälä, jota tyrkytetään, ja jolla ihmisiä yritetään koukuttaa.

Olen lukemassa mielenkiintoista teosta ”Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää” (Steven C. Hayes yhteistyössä Spencer Smithin kanssa). Ihan kirjan ensimmäisillä sivuilla tekijä toteaa:” Ihmiset kärsivät. Emme usko, että ihmiset ovat luonnostaan onnellisia ja vain jokin henkilökohtainen tragedia tai biologinen häiriö voisi rikkoa tämän rauhan. Uskomme sen sijaan, että kärsimys on normaalia ja mielenrauhan löytäminen harvinaista. Emme vastaa siihen miksi näin on. Tässä kirjassa on kyse juuri tästä arvoituksesta.”

Olen edennyt teoksessa vasta neljäkymmentä sivua, mutta se vaikuttaa tehtävineen todella mielenkiintoiselta ja oikeastaan aika lailla järkeen käyvältä. Kunhan etenen pidemmälle, palaan asiaan blogissani.

Mutta mennäänpä alkuun ja siihen, kuinka ystäväni ajatteli haikeudella sitä tavallista arkielämää, jota he olivat perheenä saaneet viettää ennen lapsen kuolemaa. Luulen, että hän tuli tuossa tilanteessa ilmaisseeksi suuren totuuden: Se tavallinen arkinen elämä on yhtä kuin onni. Meidän täytyy kuitenkin kasvaa ja kehittyä, ehkä kokea monenlaista, jotta ymmärrämme sen omalla kohdallamme.

Huomenna menen kuntosalille heti herättyäni. Sieltä tullessani käyn ruokakaupassa, valmistan kotona miehelleni ja itselleni lounaan, ja sen jälkeen minun pitäisi siivota muutama makuuhuone ja ehkä pestä parvekkeen matto, pari kirjoitustehtävää muistuttaa taustalla myös koko ajan siitä, että niitäkin tulisi miettiä ja jossain välissä naputella koneelle. Illalla onkin sitten espanjantunnin vuoro. Näin on hyvä.

Älä usko siihen, mitä ajattelet!

Tiistai 22.7.2025 - Pirkko Jurvelin

Älä usko siihen, mitä ajattelet!

Haeskelin matkalukemista Frankfurtin lentokentän kirjakaupasta, ja käteeni osui mukavan ohut ja mielenkiintoisella nimellä varustettu teos: ”Hör auf zu glauben, was du denkst”. Suomennettuna se tarkoittaa: ”Lopeta uskomasta siihen, mitä ajattelet”. Kirjoittaja on Joseph Nguen- niminen kansainvälinen best - sellereiden kirjoittaja ja mindfulness-opettaja, josta en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Eikä ole ihmekään, sillä tämän kuuluisuuden kirjaa ”Don´t Believe Everything You Think” (eli ostamani teoksen ensimmäistä painosta), joka on käännetty yli 30: lle kielelle, ei luonnollisestikaan ole käännetty suomeksi. - Itken tässä taas tätä suomenkielisten teosten pientä myyntialuetta, eli kirjoja ei kannata kääntää suomeksi. - Teoksen takakansi vakuutti minut siitä, että tämä kirja kannattaa hankkia, eikä se pettänyt lupaustaan.

Kiinalainen filosofi Laozi on sanonut:” Lakatkaa ajattelemasta, niin ongelmannekin loppuvat.” Kirjailija Nguen painottaa ”ajatus” ja ”ajatteleminen” sanojen merkityseroja. Ihmisen päässä liikkuu päivittäin noin 60 000-80 000 ajatusta, eli keskimäärin 2500-3300 ajatusta tunnissa. Suurin osa niistä on toistuvia tai samanlaisia kuin edellisenä päivänä. Noin 70-80 % ajatuksista on negatiivisia, varsinkin jos ihminen on kiihtyneessä tilassa. On myös huomioitava, että ajatukset eivät ole läheskään aina vahvasti ja tietoisesti mielessämme, vaan ne liikuskelevat omatoimisesti jossain mielenmaailmamme perukoilla. Esimerkiksi meditaatio- harjoituksen aikana tämä ajatusten poukkoilu hidastuu, mutta palaa sitten taas usein ennalleen.

Joseph Nguyen kertoi, että oli monin eri tavoin yrittänyt saada rauhaa ja tasapainoa elämäänsä, mutta vasta oivallettuaan eron ajatuksen ja ajattelun välillä, hän alkoi saada asioihin selkeyttä. Tiedämme siis nyt, että päämme on täynnä sinne tänne sinkoilevia ajatuksia, jotka valitettavasti usein ovat negatiivisia. Kun alamme pohtia niitä, tarkkailla, tutkia, elämämme täyttyy negatiivisista tunnetiloista, peloista, kauheista uhkakuvista, onnettomuuden odotuksista, yleisestä pessimismistä.

Ja nyt tulee se oivallus, joka meidän jokaisen täytyy sisäistää: Lopeta pohtimasta sitä satunnaista ajatusta, joka tuli mieleesi! Otetaanpa pari esimerkkiä. Ajatus: Ulkona sataa. Ajatteleminen: Voi, ei! Taas menee pilalle kaikki suunnitelmat! Kannattaako tänään lähteä minnekään, kastuu kuitenkin. Ei auta kuin pysyä kotona. Tylsää. Toinen ajatus: Syöpä. Ajatteleminen: Ihan kauhea sairaus. Varmasti minäkin siihen sairastun ja kuolen, vaikka suvussa ei tapauksia juuri ole. Ahdistaa, vatsa tuntuu oudolta, kädet hikoilevat. Mitä tämä on? Varaanko lääkäriajan? Tähänkö tämä loppuu?

Jos rupeat erittelemään ja pohtimaan niitä 80 000:aa, usein negatiivista ajatusta, joista pääsi täyttyy, niin kyllä elämä on raskasta ja onnetonta. Ei siis auta kuin tarttua toimeen: Kun ikävä ajatus singahtaa mieleen, pyyhkäiset sen pois. Älä kiinnitä siihen huomiota! Sinä päätät itse! Eihän se ole helppoa, koska usein tuntuu siltä, että on parempi ajatella kaikkea pahaa, niin on hyvin valmistautunut, kun se sitten joskus kuitenkin tapahtuu. ”Ajatteleminen on kaiken tuskan alku”, sanotaan tässä kirjassa viisaasti.

Teosta lukiessani tuli mieleeni ajatus, jonka sanotaan olevan peräisin uskonpuhdistajaltamme Martin Lutherilta:”Et voi estää lintua lentämästä pääsi yli, mutta voit estää sitä rakentamasta sinne pesää.” Juuri näin. Vuonna 2008 Barack Obaman presidentinvaalin kampanjalauseena oli ”Yes we can!” Otetaan se käyttöön, vaikka emme olekaan vaalitilanteessa: ”Kyllä me pystymme!”Jokainen meistä kykenee torppaamaan ikävät ja turhat ajatukset, jättämään ne omaan arvoonsa ja elämään tasapainoisempaa elämää, – vaikka harjoitteluahan se vaatii.

Sisar Ursulaa tapaamassa Arenbergin luostarissa

Keskiviikko 16.7.2025 - Pirkko Jurvelin

Sisar Ursulaa tapaamassa Arenbergin luostarissa

Vietin juuri yhdeksän päivää Saksassa. Matkan tarkoituksena oli päästä pitkästä aikaa katselemaan tuttuja, kauniita maisemia, olenhan aikoinani asunut Saksassa. Toinen pääasiallinen tarkoitus – ehkä vielä tärkeämpi – oli päästä keräämään aineistoa uusinta käsikirjoitustani varten, joka käsittelee… Olkoon, antaa sen vielä jäädä salaisuudeksi.

Meitä oli kiva viiden hengen porukka ikäjakaumalla 74 – 6 vuotta, joten voitte kuvitella, että matkanteko oli sujuvaa. Mieleeni jäi kauniiden Reinin- ja Moselin- laaksojen maisemien ohella se, kuinka autossa oli aina meneillään joko lastenlaulutuokio (esimerkiksi ”Prinsessa Ruusu linnassa”) tai jokin sanaleikki. Tulipa opittua jälleen jotain uutta, ja matka meni nopeasti. Onneksi silloin tällöin pidettiin hiljaisuuskilpailuja.

Ensimmäinen luostari, johon pääsimme kunnolla tutustumaan, oli Arenbergin luostari lähellä Koblenzia. Finnairin lakkouhkauksista johtuen vietimme tuolla aikaa hiukan aiottua pitempään eli kolme vuorokautta ja nautimme suuresti! Huoneet olivat tarpeeksi suuria, siistejä ja hyvin rauhallisia. Meille kuului täyshoitoruokailu, ja ruoka oli kasvispainotteista, hyvin maukasta ja sitä oli enemmän kuin tarpeeksi.

Luostaria ympäröi laaja puisto- ja piha-alue, ja kun tutustuimme paikkoihin, löysimme kappelin ja hautausmaan, yrttitarhan, kanalan, mehiläispesät ja vuohia. Ulkopelejä oli myös käytettävissä, ja sieltä täältä löytyi alueita, joissa saattoi puiden varjossa hiljentyä istuskelemaan tai makoilemaan puutarhasängyillä.

Luostarirakennus oli taitavasti uudistettu siten, että kaksi valtavaa vastakkain olevaa taloa oli yhdistetty niiden keskelle rakennetulla talokompleksilla. Tämä uudisrakennus sisälsi ruokalan, kahvilan, uima-altaan, liikuntatilat sekä tilat taideterapialle, kirjastolle, hiljaisuuden huoneen… En tiedä, mitä siellä olisi vielä pitänyt olla. Paikka oli täydellinen.

Yksi matkani tarkoitus oli päästä keskustelemaan jonkun luostarisisaren kanssa. Olinkin jo etukäteen onnistunut sopimaan tapaamisesta sisar Ursulan kanssa, ja kohtasimme toisemme matkamme toisena päivänä vastaanotossa. Sisar Ursula oli kookas nainen, jonka ikää oli vaikea arvioida (40-50 vuotta?). Kuten myöhemmin kävi ilmi, hän vastasi luostarin keskustelukohtaamisista.

Päädyimme minun toivomuksestani istumaan ulkona, olihan Suomen kesä tuohon saakka ollut todella viileä, ja minä nautin Saksan lämmöstä. Keskustelun aluksi kerroin jotain itsestäni ja meneillään olevasta kirjoitusprojektista. Sisar Ursula puolestaan kertoi siitä, miten oli päätynyt luostariin. Hän oli apteekkarisuvun jäsen, joka oli perinteen mukaisesti opiskellut itselleen apteekkarin ammatin. Ollessaan tekemässä humanitääristä työtä ulkomailla, hän oli ruvennut ajattelemaan omaa elämäänsä ja sen tarkoitusta. Tällöin hän oli alkanut viettää eripituisia jaksoja luostarissa, kunnes oli tullut aika tehdä lopullinen päätös sitoutua luostarielämään.

”En halua lähteä pois. Vaikka olen tämän lupauksen vuoksi joutunut luopumaan omasta perheestä ja mahdollisuudesta saada omia lapsia, en kuitenkaan halua lähteä pois. Tämä on minun kotini, ja täällä on minun suuri perheeni. Meillä on myös hyvä kymmenen hengen tiimi, joka koostuu nunnista ja maallikoista, ja jonka tehtävänä on kehitellä luostarin toimintaa niin, että saamme katettua kaikki kulut. Tiukkaa se tekee, mutta uskon, että onnistumme.”

Kuten aikaisemmin mainitsin sisar Ursula vastasi suurelta osin luostarin tarjoamasta keskusteluavusta. Tällaisia keskusteluja käydään vuosittain noin 1600, ja jotkut vieraat tulevat luostariin useamminkin huojentamaan mieltään elämän kriisitilanteiden keskellä. Sisar Ursula kertoi, että hänen päätehtävänään on kuunteleminen, mikä monesti tuntui raskaalta. Hän iloitsi kuitenkin siitä, että ihmiset luottavat heihin niin paljon, että uskaltavat lähestyä elämänsä vaikeiden asioiden kanssa.

Keskustelimme noin tunnin verran, ja kun nunna vilkaisi kelloaan, kiitin mahdollisuudesta saada tavata ja jäin istumaan hänen jo rientäessään seuraavaan tehtävään. Uskon, että sisar Ursula on tyytyväinen siihen työntäyteiseen ja hengellisesti rikkaaseen ja turvalliseen elämään, jonka hän on aikoinaan valinnut.

Ajatuksia elämästä

Keskiviikko 18.6.2025 - Pirkko Jurvelin

Ajatuksia elämästä

Kaiken maailmanlopun uutisoinnin keskellä halusin löytää elämää kannattelevia ajatuksia. Etsin kirjahyllystäni teoksen ”Elämän viisauden kirja” ja tutkin myös ajatelmia sivustolta tiedonportailla.fi. Totesin, että ihminen on viisas niin halutessaan.

”Päivä oli onnellinen. Sumu hälveni varhain, tein töitä puutarhassa. Kolibrit seisahtivat kuusaman kukkien ylle. Maan päällä ei ollut tavaraa, jonka olisin halunnut omistaa. En tuntenut ketään, jota minun olisi kannattanut kadehtia. Unohdin kaiken tapahtuneen pahan. En hävennyt ajatusta: olen sama kuin ennenkin. Ruumiissani ei tuntunut mitään tuskaa. Kun suoristin selkäni, näin sinisen meren ja purjeet.” (Czeslav Milosz)

”Sängyssä loikoilu olisi kertakaikkisen täydellinen ja ihana kokemus kun vain olisi niin pitkä värikynä, että ylettyisi piirtelemään kattoon.” (G.K.Chesterton)

”Jos etsit todella onnellista ihmistä, löydät hänet rakentamassa venettä, säveltämässä sinfoniaa, opettamassa lastaan, kasvattamassa daalioita puutarhassaan tai etsimässä dinosauruksen munia Gobin erämaassa. Hän ei pyri tietoisesti onneen onnen itsensä vuoksi. Hän on todennut olevansa onnellinen eläessään 24 täyttä tuntia vuorokaudessa.” (W.Beran Wolfe)

”Onni! Voi, se on yksinkertaista! Se on hyvä terveys ja huono muisti.” (Ernest Hemingway)

”Eikö onni voisi olla vain sitä, ettei ole onneton?” (Pearl S. Buck)

”Ihmiskunta muistuttaa jotenkin matkustajia täyteen ahdetussa autossa, joka ilman valoja kiitää alamäkeä hirvittävällä nopeudella kuljettajanaan nelivuotias lapsi. Kaikissa tienvarren suuntaviitoissa lukee ”Edistys”.” (Lordi Daunsany)

”Miksi pelätä joutavia, varsinkin sellaista, jolle ei kuitenkaan mahda mitään. Miksi olla aina katkera ja tyytymätön, miksi arvostella. Eli kuten Rinteelän Aleksilla on tapana julistaa:”Helvettiäkö te outatte, mitä outatte. Teijän pittää ellää joka päivä, pittää hiplotella.” (Veikko Huovinen)

”Kun olin 5-vuotias, äitini aina kertoi minulle, että onnellisuus on elämän avain. Kun menin kouluun, siellä kysyttiin, mikä minusta tulee isona. Vastasin, että onnellinen. He sanoivat, etten ymmärtänyt tehtävänantoa. Minä sanoin, että he eivät ymmärrä elämää.” (John Lennon)

”Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka kulkevat edellä ja saavat jotain aikaan, ja niihin, jotka kulkevat jäljessä ja arvostelevat.” (Seneca)

”Me, jotka elimme keskitysleirissä, voimme muistaa ihmisiä, jotka kulkivat parakeissa lohduttaen muita, antaen pois viimeisen leipäpalansa. Heitä oli ehkä lukumääräisesti vähän, mutta he antavat riittävän todisteen siitä, että ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta – vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annettuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä.” (Viktor Frankl)

”Älä murehdi turhia, syö kolme tukevaa ateriaa päivässä, rukoile rukouksesi, ole kohtelias velkojillesi, pidä vatsasi kunnossa, harjoita ruumiinliikuntaa, kulje hitaasti, äläkä epäröi.” (Abraham Lincoln)

”Minun elämäni yhtenä johtotähtenäni on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, voi olla onnellinen.” (Arvo Ylppö) - Toivotan jokaiselle omannäköistä juhannusta!

Sattuma vai kohtalo?

Keskiviikko 7.5.2025 - Pirkko Jurvelin

Sattuma vai kohtalo?

”Sattumien summa”, ”sattuma korjaa satoa”,”sattuman kauppaa” - nämä sanonnat kuvastavat jotakin, mitä ei ole ennalta suunniteltu, mikä ei ole ollut tarkoituksellista. Kaikkeahan sattuu :). Joskus pakkaa kuitenkin tuntumaan siltä, että sana ”sattuma” vähättelee asioiden kulkua, ja silloin joutuu miettimään, mistä oikein on kysymys.

Jotta ymmärtäisitte, mitä tarkoitan, kerron koko elämäni kulkuun vaikuttaneesta ”sattumasta”. Hain vaihto-oppilasohjelmaan lukion jälkeen. Minun piti rastita esitteestä kaikki ne maat ja maanosat, joissa olin halukas viettämään vuoden vieraan perheen kanssa. Indonesia, Japani, Australia… Aivan upeaa! Rastia vaille jäivät vain Saksa ja USA. Pääsin mukaan vaihto-ohjelmaan, ja vietin ikimuistoisen vuoden – Saksassa. Alun pettymys maan varmistuttua unohtui, kun sain kokea mielenkiintoisia uusia asioita, tutustua uusiin, mukaviin ihmisiin ja tapoihin ja vaihtarivuoteni aikana myös uusiin maihin. Se oli eräs elämäni parhaimpia vuosia!

Elämysvuoden jälkeen aloitin opiskelun, menin naimisiin ja mukaan työelämään. Koulussamme alettiin jossakin vaiheessa tarjota saksaa ylimääräisenä valinnaisena kielenä. Katselin aikani sivusta, kun epäpätevät (ei opintoja) opettajat vaihtuivat ja tilanteeseen tympääntyneenä hakeuduin yliopistolle opiskelemaan saksaa, jotta saisin pätevyyden myös opettaa sitä. Siinä vaiheessa puhuin kyllä kieltä sujuvasti. Vuosi siinä meni, ja sitten koulussamme oli pätevä saksanopettaja.

En kuitenkaan malttanut jättää opintoja (oli niin kivaa!), vaan jatkoin harrastuksenomaisesti yliopistolla kulkua, kunnes olin gradua vailla oleva maisteri. No, tein gradun, vaikka en ollut ikinä suunnitellut sellaista. Työtäni ohjasi mukava saksalainen professori, joka antoi minun valita graduni aiheeksi Martin Lutherin (hyvin poikkeuksellinen aihe), ja sain työni tehtyä ja maisterin paperit käteeni.

Yksi asia jäi harmittamaan. Olin todella panostanut gradun tekemiseen, ja aina kun olin käynyt Saksassa, vietin aikaani myös kirjastoissa materiaalia hankkien. Nyt tuo kovan työn tulos oli jossain yliopiston kellarivarastossa (toki myös omassa hyllyssäni) hyödyttämättä ketään.

Otin yhteyttä Kirjapaja – kustantamoon ja ehdotin kirjan aiheeksi Lutherin ajatuksia miehestä, naisesta ja avioliitosta. Kiinni veti! Tämän jälkeen Kirjapaja tilasi myös toisen samantyyppisen kirjan minulta. Tästä alkoi urani kirjojen kirjoittamisen parissa (en kehtaa käyttää sanaa ”kirjailija”), ja sitä uraa on jatkunut yli 20 vuotta, eikä loppua näy – onneksi!

Mainitsin joskus aikaisemmassa blogissani, että olen lähdössä kesällä Saksaan. Tarkoitukseni on mennä kiertämään luostareita, haastattelemaan nunnia/munkkeja, ottamaan valokuvia ja keräämään monenlaista materiaalia uusimpaan teokseeni. Tunnen Saksan ja saksalaisen luonteen jo aika hyvin, kieli ei tuota minkäänlaisia ongelmia, ja matkaseurani on pätevää ja mukavaa sisällyttäen autonajajan, teknisen avun, uimakaverit, shoppailuavustajat ja ruokakriitikot (pelkään pahoin, että suosituin ruokapaikka tuolla matkalla tulee olemaan McDonald`s).

Mutta JOS… Jos minä olisin päässyt vaihto-oppilaaksi Intiaan, Japaniin, Australiaan, Ruotsiin… Millaiseksi minun elämäni olisi sitten muodostunut? Kuten tekstistäni käy ilmi, tämä yksi ”sattumanvarainen” asia on johtanut toiseen, yksi valinta (vastoin omaa tahtoani) on vaikuttanut suuresti koko elämäni kulkuun. Oliko vaihtovuosi juuri Saksassa pelkkää sattumaa? Jos näin pitää uskoa, niin kyllä minua onnisti!

Elämänrohkeus

Lauantai 5.4.2025 - Pirkko Jurvelin

Elämänrohkeus

Juttelin puhelimessa ystäväni kanssa. Hänellä on todettu vaikea sairaus, ja vaikka osa syövästä on saatu hoidettua hyvin, niin nyt hän odotti puhelua, jossa lääkäri kertoisi koetuloksista ja uusista kokeista ja mahdollisista jatkohoidoista.

- Jännittääkö sinua? minä kysyin.

- Ei, minä nautin jokaisesta päivästä niin kauan kuin tilanne on tämä, enkä mieti, mitä se tulee joskus olemaan.

Loppupuhelun ajan keskustelimmekin sitten matkasuunnitelmista ja tulossa olevista mukavista perhejuhlista. En kuitenkaan ole saanut mielestäni pois ystäväni sanoja siitä, kuinka hän nauttii elämästä juuri nyt tällaisenaan. Kaiken lisäksi hän on ihminen, jolla on ollut elämässään niin paljon raskaita kokemuksia, etten edelleenkään ymmärrä, miten hän on selvinnyt kaikesta yhä edelleen teräväpäisenä, positiivisena ja huumorintajuisena.

Myös eräs toinen pitkäaikainen ystäväni on saanut syöpädiagnoosin. Olemme tukeneet toisiamme erilaisissa elämäntilanteissa, mutta nyt leskeksi jäätyään hän on joutunut kokemaan tämän raskaan sairauden yksin. Onneksi on olemassa lapsia ja ystäviä – ja puhelin! Raskaiden hoitojensa ajan ystäväni on linnoittautunut kotiinsa, sillä hän ei halua saada ylimääräisiä tartuntoja, ja sitä paitsi hoidot ovat niin väsyttäviä, ettei hän juurikaan jaksa kohdata ihmisiä kuin vähän aikaa kerrallaan.

- Minä en edes halua kuulla, mihin kaikkialle tauti on levinnyt. Parempi kun ei tiedä! Papereissa lukee, että hoitovaste on hyvä, eli kyllä ne kamalat hoidot kannattavat.

Nämä ystäväni ovat malliesimerkkejä elämänrohkeudesta ja positiivisesta elämänasenteesta. Mutta mistä sellaisen asenteen saa? Minusta on alkanut tuntua, että elämänrohkeus on suurelta osin sisäsyntyinen asia eli toisin sanoen luonnekysymys. Toki sitä voi varmasti myös opetella, tsempata itseään, jutella vaikka ammattilaisen tai jonkun muun kanssa, joka ymmärtää asian päälle.

Mutta jos pelottaa? Pelon aiheuttaja voi olla poliittinen uutinen, kummallinen olo vatsassa tai outo vihlaisu selässä, asioita, joihin joku ei ehkä kiinnitä mitään huomiota, mutta jotka saattavat toisen ihmisen paniikin valtaan.

Luin Apulannan Toni Wirtasen 50- vuotishaastattelun Helsingin Sanomista. Minulla ei ole hajuakaan kyseisen muusikon urasta tai genrestä, mutta tekstin otsikko oli hyvin muotoiltu: ”Musiikki ei merkitse minulle mitään”. Kirjoittaja tiivisti artikkelin lauseeseen:”Toni Wirtanen on kriisien keskellä tempoileva hittivelho, jolle musiikki ei merkitse mitään”. Opin, että kyseinen henkilö on rockmiljonääri, joka sanoittaa hulppean menestyselämänsä lauseeseen:”Mä olen sellainen ihminen, että katselen aika paljon kumpujen yöhön ja aikojen syvään kuiluun. - Pitäisi hyväksyä se, että elämäntyö on periaatteessa paketissa, ja tämä on nyt viivytystaistelua ennen lopullista kaatumista aaltoihin.” Wirtanen sanoittaa hyvin sielunsa sisimmät ajatukset. Ymmärrän häntä, mutta haluaisin kuitenkin taputtaa miehen kaljua päälakea ja sanoa, että kuule, sinulla on urasta puolet jäljellä ja että kannattaisiko myös puhua näistä sisimmistä asioista ja tuntemuksista ammattilaisen kanssa. Minun sanani ”ammattilainen” sisältää terapeuttien lisäksi myös kirkon työntekijät.

Taannoin päiväni pelasti 90-vuotiaan Elisabet Rehnin syntymäpäivähaastattelu (jälleen Hesarissa). Jo otsikko oli upea: ”Minä teille kriisit näytän”. Rehn on ollut mukana 8- vuotiaana lottatyttönä jatkosodassa, hän on ollut lentokoneessa, joka syöksyi maahan Rovaniemellä, hän on kokenut henkilökohtaisen konkurssin, aviomiehen rakastumisen toiseen naiseen, hän on ollut tappouhkausten kohteena, hän oli selvittelemässä Serbrenican kansanmurhaa, hän on sairastanut kaksi syöpää… Tarkastellessaan maailmanpoliittista tilannetta nyt Rehn sanoo: ”Ei se mitään. Jäitä hattuun, suomalaiset. Näistäkin selvitään.”

En ole tavannut koskaan isäni äitiä, Martta-mummoa. Kun tutkin hänen valokuviaan ihan nuoruudesta lähtien sinne noin 60- vuotiaaksi, jolloin hän kuoli, niin näen kuvissa aina vakavan, hymyttömän naisen. Hän näyttää kuitenkin ystävälliseltä, mutta perusilme on totinen. Olen lukenut Martan kirjoittamia runoja, ja ne ovat täynnä ahdistusta ja surua. Ymmärrän ne vanhemmalla iällä otetut kuvat, jolloin kahden lähes aikuisen tytön menettäminen on ollut varmasti ylitsepääsemätön suru. Haluaisin kuitenkin keskustella sen nuoren, totisen Martan kanssa. Voisimme jutella siitä, miten hän kokee ympäröivän maailman, onko hän tyytyväinen elämäänsä. Ja siltä vanhemmalta Martalta voisin kysyä, onko mahdollista jatkaa elämäänsä pohjattoman suuren menetyksen jälkeen.

Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 - haaveita ja suunnitelmia

Sunnuntai 29.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 – haaveita ja suunnitelmia

Yleensä tähän aikaan vuodesta olen kirjoittanut blogin, jonka aiheena on ollut vanhojen ennustajien – kuten Dostradamuksen ja Baba Vangan – tulevaa vuotta koskevat profetiat. Useimmiten nämä ennustukset ovat olleet täynnä toinen toistaan karmeampia tapahtumia, sotia, maanjäristyksiä, kulkutauteja ja muita kamaluuksia, jotka ovatkin tietyissä määrin toteutuneet jossain päin maapalloa. Mieleeni ei ole kyllä jäänyt mikään erityinen profetia, joka olisi kolahtanut kohdalleen ihan sellaisenaan ja oikeaan aikaan. Siispä ennustus- aiheeseen kyllästyneenä päätin muuttaa vuoden viimeisimmän blogini otsikoksi ”Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 – haaveita ja suunnitelmia” ja pyydänkin sinua, lukijani, ottamaan nyt esille kirjoitusvälineet (olivatpa ne sitten perinteiset paperi ja kynä tai sähköiset) ja alkamaan suunnitella ikiomaa tulevaisuuttasi vuonna 2025. Mitä sinä itse haluat sinulle tapahtuvan? Anna toiveiden ja unelmien tulla esiin vapaasti, mitään rajoittamatta, listaasi voit merkitä pieniä asioita ja suuria asioita, mutta pidä kuitenkin jalat maassa sen verran, ettet suunnittele matkaa kuuhun.

Mikä sinua kiinnostaa? Mitä haluaisit tehdä, kokea oppia? Listaa asioita, jotka on mahdollista toteuttaa. Ei haittaa, vaikka ne olisivatkin hieman outoja näin äkikseltään mietittynä, kirjoita, mitä mieleesi juolahtaa. Haluaisitko antaa itsellesi mahdollisuuden tutustua ja kokea esimerkiksi jotakin seuraavista asioista:

- luova toiminta (maalaaminen, piirtäminen, soittaminen, kuorolaulu, kokkaaminen…)

- uusi paikkakunta tai maa (se voi olla jokin kaupunki tai luontokohde Suomessa, joka on kiinnostanut sinua jo pidemmän aikaa, ehkä jokin Aasian maa, Ruotsin Haaparanta…)

- uusi ruokalaji tai juoma (olisiko jo aika kokeilla kiinalaista ruokaa tai sitä kamalan näköistä mämmiä…)

- sisäistä minää kasvattava asia (vapaaehtoistyö, lahjoitukset, sosiaaliset tapahtumat, verenluovutus…)

- liikunta (kokeiletko jumppaa, kestävyysjuoksua, maastopyöräilyä, lenkkeilyä, soutua, lentopalloa, jääkiekkoa…)

- terveyteen liittyvä uudistus ( lopetat tupakoinnin, menet vihdoinkin hierotuttamaan ne kipeät hartiat, kävelet autoilun asemasta, mietit ruokavaliotasi…)

- seikkailu tai toiminta (benjihyppy vihdoinkin! matkustat ihan yksin, olet metsässä teltassa yön, hankit kissan tai koiran, lähdet ulkomaanmatkalle, vaikka lentäminen pelottaa, osallistut mielenosoitukseen…)

- kulttuurielämys (kirjamessut, konsertti, festivaali, musikaali, taidenäyttely…)

- sivistät itseäsi (opettelet uutta kieltä, osallistut erilaisille kursseille, luet maailmankirjallisuutta, teet jatko-opintoja…)

- otat yhteyttä sukulaiseen tai ystävään, josta et ole kuullut pitkään aikaan (tämä voi tapahtua vaikka facebookissa, puhelimessa, instagramissa jne)

Kuten huomaat, tässä on jo aika lailla ehdotuksia, ja sinä keksit vielä paljon lisää juuri niitä sinun omia juttujasi. Jos sinulla on hyvä ystävä tai puoliso, voitte tehdä oman listan lisäksi myös yhteisen listan. Mitä haluatte kokea ja tehdä seuraavan vuoden aikana? Menettekö yhdessä maalauskurssille tai kokeilemaan benjihyppyä? Ehkä haluatte kokata yhdessä jonkin monimutkaisen ruokalajin ja kutsua hyvät ystävät jakamaan makuelämyksenne… Oikeasti, maailma on täynnä uusia asioita ja mahdollisuuksia.

Kun kirjoitin tätä blogitekstiä, minulle tuli iloinen ja toiveikas mieli. Hei, kaikkea uutta ja erilaista voi kokeilla, eikä koskaan tiedä, mihin se uusi polku johtaa. Vaikka en hyppäisikään benjihyppyä (en ikinä!!!), niin maalauskurssille voin mennä. Parempi on hypistellä kaupassa erivärisiä maaliputkia ja siveltimiä kuin miettiä, että milloinkas se ydinsota alkaakaan, ja joko joku yksinvaltias kolkuttelee jälleen uuden maan porttia asejoukko mukanaan.

”Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.”

Anthony De Mello

Haluatko elää pitkän elämän? Mene siis luostariin!

Perjantai 20.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Haluatko elää pitkän elämän? Mene siis luostariin!

Olin viime kesänä jälleen kahteenkin otteeseen Valamon luostarissa. Toisella kerralla vedin myös ryhmällemme opastetun kierroksen hautausmaalla,joka on pieni ja aika vaatimaton mutta täynnä mielenkiintoista historiaa. Olen kuljeskellut tuolla hautausmaalla usein ja tutkiessani hautakiviä olen pannut merkille, että hyvin monet munkit ja nunnat ovat eläneet pitkän elämän.

Aikoinaan Valamossa eli myös isä Akaki, Venäjän puolelta toisen maailmansodan aikana toisten munkkien kanssa Suomeen paennut Jumalan palvelija. Hän oli jo lapsuudestaan saakka ollut hyvin huonokuuloinen, eikä varusmiespalveluksen suorittaminen Venäjän armeijassa tuntunut kovinkaan houkuttelevalta. Toisaalta hän myös tiesi, että luostarissa elämä tulisi olemaan tasaista ja ruokaakin olisi riittävästi – toisin kuin hänen kotioloissaan. Päätös luostariin menosta oli siis helppo.

Isä Akaki oli suuri hevosten ystävä, ja niin kauan kuin Suomen Valamossa oli hevosia, hänellä oli aina makupaloja mukanaan niitä varten. Luostarielämä sopi Akakille hyvin, mutta kun hän täytti 107 vuotta, tapahtui jotakin yllättävää: Heinäveden kunta ilmoitti, että Akakin oli aika aloittaa peruskoulu muiden samanikäisten 7- vuotiaiden kanssa. Ilmeisesti tietokonejärjestelmä ei pystynyt hyväksymään henkilön iäksi 107 vuotta, vaan muutti sen 7:ksi vuodeksi. Isä Akaki oli kuulemma ollut hyvin riemuissaan ja huvittunut kutsun saatuaan. Kuollessaan tämä Jumalan palvelija oli 111 vuotta ja silloin Pohjoismaiden vanhin asukas.

Vaikka isä Akaki olikin poikkeuksellisen iäkäs kuollessaan, niin tutkimusten mukaan luostarien asukkaat elävät keskimäärin kauemmin kuin muut ihmiset. Saksassa ja Itävallassa toteutettu yhteinen tutkimus osoitti, että keskimääräinen elinajanodote on luostarin asukkailla 5 vuotta enemmän kuin luostarin ulkopuolella elävillä. Yhdysvalloissa vuonna 1990 aloitettu ja yhä jatkuva tutkimus osoittaa puolestaan, että nunnat elävät pidempään ja sairastavat vähemmän alzheimerin tautia ja dementiaa kuin luostarin ulkopuolella asuvat naiset.

Kreikan Athos-vuoren munkkien keskuudessa on tehty useitakin tutkimuksia. Tulosten mukaan munkit sairastavat vähemmän sydän- ja verisuonitauteja sekä syöpää kuin Kreikan miespuolinen väestö keskimäärin ja elävät myös pidempään.

Miksi ihmiset elävät luostareissa kauemmin kuin sen ulkopuolella? Kaikissa tutkimuksissa on tullut ilmi muutamia yhteisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisen elinikää pidentävällä tavalla. Luostarissa vietettävä stressitön arki, säännöllinen elämänrytmi, rukoilu ja mietiskely sekä ruumiillinen työ nousevat yleensä aina esiin, kun etsitään syitä pidempään elinikään. Athos- vuoren munkkien keskuudessa tehdyissä tutkimuksissa on pantu merkille myös se, että niin sanotulla Välimeren ruokavaliolla, johon kuuluu runsaasti terveellisiä kasviksia, hyviä öljyjä, siemeniä ja pähkinöitä sekä kohtuullisesti kalaa, kananmunia ja maitotuotteita, on terveyttä edistäviä vaikutuksia.

Hyvä on, nyt siis tiedämme (jälleen kerran), kuinka meidän tulisi elää, jotta pysyisimme mahdollisimman pitkään mahdollisimman terveinä. Uskon, että jokainen meistä tietää, mikä ruoka on terveellistä ja mikä ei, ja kuinka paljon (=vähän) meidän tulisi syödä sitä ja tätä. Ruokasuosituksia olemme kuulleet viime aikoina jo aivan riittämiin.

Luostarielämään kuuluu useimmiten jonkinlainen ruumiillinen työ. Sitä ei voi verrata lenkkeilyyn (tiedän kyllä, että jotkut Suomen Valamon nuorista munkeista lenkkeilevät säännöllisesti) tai kuntosalilla käyntiin, mutta joka tapauksessa se pitää ihmisen liikkeellä. Ruokailuun ja liikuntaan osaamme panostaa, jos niin haluamme, mutta ehkä vaikein asia toteuttaa onkin se stressitön arki, rauhoittuminen ja hiljentyminen, mikä luostarissa kuuluu normaaliin elämään. Luulen, että juuri tämä on nykypäivän ihmiselle suurin haaste sekä myös se ajatus, että minä itse olen vain yksi muiden joukossa. Kuulun johonkin, olen osa jotakin, minun ei tarvitse olla yksin, tehdä kaikkea yksin.

Olen ollut paljon luostareissa turistina, kurssilaisena, oppaana. Nautin siitä levollisesta ilmapiiristä, joka valtaa Valamon, kun ilta saapuu, ja päiväturistit ovat jo lähteneet. Siinä on jotain tervehdyttävää, rauhoittavaa, ja minun on hyvin helppo uskoa kaikkia niitä tutkimustuloksia, joita maailmalla on saatu luostarielämän positiivisesta vaikutuksesta.

Kuolinvuoteen äärellä

Sunnuntai 15.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Kuolinvuoteen äärellä

Olin viikko sitten jättämässä viimeisiä hyvästejä ystävälleni. Hän oli viettänyt vaimonsa kuoleman jälkeiset vuodet hoivakodissa, ja koska olin ollut vaimon sydänystävä, jatkoin vierailuja lesken luona. Juttelimme politiikasta, perheasioista, yhteisistä tuttavista ja tietysti myös vaihtelevasta terveydentilanteesta. Kun ystäväni lähimuisti alkoi jo vähitellen hiipua, lapsuudenmuistot tulivat entistä tärkeämmiksi. En kuitenkaan aina voinut tietää, mitkä muistot olivat todellisia ja mitkä kumpusivat jostakin muualta, mutta ei sillä lopultakaan ollut väliä. Ystävyydellä oli.

- Nyt lääkärit sanoivat, että isän viimeinen vuorokausi on alkanut. Pojan puhelinsoiton saatuani lähdin hoivakotiin. Ystäväni makasi vuoteessaan silmät kiinni, sairaanhoitaja teki toimiaan, mutta kun hän lähti, jäimme huoneeseen neljästään: Esko,poika, tytär ja minä. Juttelin Eskolle, kerroin kuka olen ja että olen tullut tervehtimään. Silitin häntä ja uskon, että vaikka hänen silmänsä olivat kiinni, niin hän pystyi kuulemaan huoneessa olijoiden äänet ja aistimaan kosketukset. Juttelimme lasten kanssa monenlaisista arkipäiväisistä asioista – emmehän olleet tavanneet pitkään aikaan, mutta kun runsaan tunnin kuluttua huoneeseen alkoi lopulta tulla lisää sukua ja hoitohenkilökuntaa, totesin, että minun oli aika lähteä. Olin jättänyt hyvästini.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin kuolinvuoteen äärellä. Tähän ikään mennessä niitäkin kokemuksia on kertynyt, mutta kaikki lähdöt ovat olleet rauhallisia. Saattajille on jäänyt surullinen, mutta tyyni mieli.

Isäni kuolinvuoteelta muistan erityisen tunteen. Jouduin poistumaan sairaalasta joksikin aikaa, ja juuri sinä aikana isäni oli kuollut. Näky, jonka kohtasin tultuani takaisin, hämmensi minua: Eihän tämä ole isä. Kyllä, tietysti sairaalan vuoteella lepäsi isäni ruumis, mutta jotakin puuttui, jokin oli väärin. Kun sielu oli lähtenyt ruumiista, oli jäljelle jäänyt pelkkä kuori.

Olen saanut kokea usean lapsen syntymän. Kun rankan ja kipeän vaiheen jälkeen syliini on laskettu parkuva olento, en ole voinut muuta kuin parkua itsekin. Samalla on herännyt vahva suojeluvaisto ja jonkinlainen hätä: Tätä lasta ette vie, hänelle ei saa koskaan tapahtua mitään pahaa.

Syntymän ja kuoleman välinen aika saattaa olla hyvinkin lyhyt. Minulla on ollut kaksi minua vanhempaa veljeä, joita en ole koskaan saanut tavata, koska he menehtyivät jo vauvoina. Heidän äitinsä ja siis myös minun äitini, sai elää 93- vuotiaaksi. Muistan, kuinka äiti viimeisinä aikoinaan sanoi, että haluaisi jo päästä pois (hän sai asua kotona miltei loppuun saakka). Minä lohduttelin äitiä sanomalla, ettei tässä enää varmasti ole pitkää matkaa edessä.

Elämä ja varsinkin kuolema ovat niin suuria arvoituksia, että me hyvin usein olemme mieluummin ajattelematta niitä, emmekä usein edes halua pohtia näitä asioita kovin syvällisesti. Emme voi ymmärtää, miksi pieni lapsi sairastuu ja kuolee – eihän siinä ole järkeä. Toisaalta voi mieleen hiipiä ajatus, miksi hyvinkin iäkäs ihminen makaa kuukaudesta ja ehkä vuodesta toiseen hoivakodissa pystymättä itse tekemään juuri mitään. Me emme tiedä, me emme tiedä.

On aika hiljaa kiittää

ja kättä puristaa.

Nyt meidät yhteen liittää

vain muistojemme maa.

Jäi jälki sydämiimme,

jälki unelmiin.

Teille laulamme nyt:

näkemiin!

(Anna-Mari Kaskinen)

Elämän merkityksellisyyttä vahvistamassa

Tiistai 9.7.2024 - Pirkko Jurvelin

Elämän merkityksellisyyttä vahvistamassa

Olin Valamossa kolme päivää kestävällä kurssilla. Minullahan on tämä traditio, että kerran kesässä pitää päästä Valamoon, ja hyvä syy lähteä sinne on osallistuminen johonkin kurssiin. Muutaman vuoden olen toiminut Valamossa oppaanakin kesäisin, mutta sen jälkeen on tullut opiskeltua kirjoittamista, filosofiaa, psykologiaa ja jopa maalausta. Kokemukset ovat olleet aina antoisia ja kasvattavia.

Ote kurssikuvauksesta: ”Jokainen ihminen haluaa kokea elämänsä merkitykselliseksi. Se on kokemus siitä, että on todella oma itsensä ja tuntee elävänsä, vaikka arjessa olisi mutkia ja vastoinkäymisiä. Merkityksellisyys luo innostusta, iloa sekä elämään sävyjä ja värejä. Vaikeuksien keskellä se auttaa jaksamaan ja kannattelee. Ulospäin se heijastuu usein rohkeutena, luovuutena ja syvyytenä. Tällä kurssilla pysähdytään pohtimaan sitä, mistä omaan elämään voi löytää merkityksellisyyttä. Se tarjoaa mahdollisuuden oivaltaa, ymmärtää, sekä katsoa omaa elämää uusista, erilaisista näkökulmista…Opettajana kurssilla toimi filosofi, teologi ja tietokirjailija Samuel Salovuori, jonka rauhallinen, lempeä ja hyväksyvä lähestymistapa asioihin antoi meille rohkeutta jakaa asioitamme yhdessä ja erikseen. Samuel kävi läpi tiettyjä asioita, antoi meille kirjoitustehtäviä, jotka sitten purimme kolmen hengen ryhmissä, ja joista lopulta keskustelimme yhdessä koko ryhmän kanssa.

En ollut aikaisemmin tajunnut, kuinka paljon ajatteleminen voi väsyttää. Kun istut aamuyhdeksästä iltapäivällä viiteen, pohdit, keskustelet, kuuntelet, olet koko ajan läsnä jollakin tavalla, niin lopulta oletkin jo aivan poikki. Tämä ei ollut ainoastaan minun kokemukseni, vaan puhuimme yhdessä siitä, kuinka useampikin ryhmän jäsenistä oli mennyt joksikin aikaa nukkumaan kurssipäivän päätyttyä.

Mitä minä opin? Sainko uusia ajatuksia, ahaa-elämyksiä? Muuttuko elämäni tuon kurssin jälkeen? En tiedä. Yksi merkittävä asia minulle tuossa kurssissa oli kokemus siitä, että saat istua, pohtia, keskustella, eikä sinulla ole kiire minnekään, ei pakko mihinkään. Se oli ylellistä. Kun arkiaamuisin avaan silmäni, katsahdan kelloon ja aloitan aamurutiinit. Mietin ruuanlaiton, siivouksen, kaupassa käynnit, liikuntasuoritukset ja monet muut asiat, jotka kuuluvat minun normaaliin jokapäiväiseen elämääni. Ei minulla ole juurikaan aikaa tai vaihtoehtoja syventyä muuhun, kunhan saan kunnialla vietyä omaishoitajan päiväni aamusta iltaan. - Mitä voisivat olla ne omat, uudet näkökulmat? En tiedä – vielä. Tai ehkä tiedän. Sanoin jonkin keskustelun yhteydessä sanat ”päästää irti”. Ehkä rupean opettelemaan sitä ajatusta.

Tämä maailma myy käsitystä siitä, että onnellinen elämä on merkityksellistä elämää. Kuitenkin todellisuudessa elämämme sisältää paljon merkityksellisiä asioita, jotka eivät tuota onnea. Nykytrendinä on ”itsensä löytäminen” sekä hyvinvointibuumi, mutta toisaalta ihminen voi kokea itsensä epäonnistuneeksi ja ahdistuneeksi, koska elää juuri näiden onnellisuus- vaatimusten keskellä. Yhteiskuntamme opettaa, että ihmisen on saatava sitä, tätä ja tuota, kun taas inhimillisyyden nimissä meidän tulisi pohtia, mitä voimme antaa. Elämän rikkaus ei ole sitä, mitä me itse tuotamme, vaan mitä meille suodaan (tuossakin on miettimistä).

”Meidän ei pidä odottaa, että sade lakkaa, meidän pitää oppia tanssimaan sateessa.” Tämä ajatelma jäi mieleeni (valitettavasti en muista, keneltä se on peräisin). Meidän tulee myös vaikeuksien keskellä opetella elämään merkityksellistä elämää.

Tutkimusten mukaan, trauman kokemisella on usein kasvattavia vaikutuksia ihmiseen. Trauman kokeneet voivat tuntea itsensä vahvemmiksi, ihmissuhteet syvenevät, trauma voi avata uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia, sen kokenut kasvaa henkisesti.

Minä jään pohtimaan ja lukemaan.

Älä menetä toivoasi!

Lauantai 24.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Älä menetä toivoasi!

Olin ajatellut, että tämä blogi käsittelisi syntymättömän lapsen ihmisoikeuksia. Kävin nimittäin hiljakkoin keskustelun alan ammattilaisen kanssa, joka kertoi, että siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy, hän saa ihmisoikeudet. Sitä ennen hänellä ei ole oikeuksia, vain raskaana olevalla naisella on. Raskaana oleva voi esimerkiksi aika myöhäisessä vaiheessa ilmoittaa, ettei hänen mielenterveytensä kestä raskautta, ja tällöin synnytys käynnistetään (tämä tapahtuu siis synnytyssalissa). Toki lapsi lääkitään niin voimakkaasti, että harvoin nämä pienet ovat enää syntyessään elossa, joskus kyllä. Ette halua tietää enempää, enkä minä halua kirjoittaa. Ja tämä tapahtuu Suomessa, jossa vastasyntyneelle löytyisi varmasti hyvät adoptiovanhemmat.

Ajat ovat raskaat, enkä siis halunnut syventyä tarkemmin syntymättömän ihmislapsen olemattomiin ihmisoikeuksiin. Pohdiskelin, että tänä aikana tarvitaan enemmän kannustusta toivoon kuin paneutumista synkkiin aiheisiin. Siispä aloin miettiä, kuinka ihminen voisi säilyttää toivon kaiken toivottomuuden keskellä. Joku voi suuresti ahdistua tämänhetkisestä maailmanpoliittisesta tilanteesta, toista kalvaa tieto sairauksista, joku kamppailee perustoimeentulon kanssa, jollakin on opiskeluhuolia, ja lopulta mielen saattaa vallata ajatus, ettei mitään kannata tehdä, ei minkään asian vuoksi nähdä vaivaa, koska millään ei ole enää mitään merkitystä. Elämä on loppu.

1950-luvulla tiedemies ja professori Kurt Richter teki kokeita rotilla laittamalla ne vesisankoon. Aluksi rotat uivat vimmatusti, mutta parin minuutin kuluttua ne väsyivät, antoivat periksi ja hukkuivat. Richter toisti kokeen uusilla rotilla. Hän laittoi rotat veteen, mutta kun ne alkoivat väsyä uimiseen, hän otti ne pois vedestä. Sitten hän heitti samat rotat uudestaan veteen, ja ne jatkoivat uimista nyt paljon kauemmin, kunnes Richter pelasti ne jälleen. Kerta toisensa jälkeen rotat alkoivat uida uudestaan. Richterin mukaan jälkimmäiset rotat selviytyivät kokeesta, koska ne eivät menettäneet toivoaan. Ne luottivat siihen, että joku tulee pelastamaan ne, ja ne jaksoivat uida aina kauemmin ja kauemmin. Tiedemiehen suorittama koesarja oli julma, mutta lopputulos on selkeä, ja sitä voi soveltaa myös ihmisiin: Kun on toivoa, niin voimiakin löytyy.

Tapasin muutama päivä sitten ystäväni, ja tässä tapaamisessa oli voimakkaasti esillä uskon ja toivon näkökulma. Ystäväni pääsi vihdoin ja viimein Israelista käymään Suomessa sisaruksia ja vanhaa isää tapaamassa. Jo neljästi lennot oli peruttu, nyt viimeinkin tärppäsi. Tapasimme hoivakodissa, jossa ystäväni isä asuu, ja jossa käyn häntä usein tervehtimässä. Keskustelimme yli kaksi tuntia, välillä nauroimme makeasti, välillä meillä oli kyyneleet silmissä. Miten säilyttää toivon näköala sotivassa maassa, jossa pommihälytys voi tulla milloin vain, jossa tuttavien ja naapureiden sodassa taistelevat miehet ja naiset ovat kuolleet, jossa hermot ovat koko ajan kireällä, ainainen pelko takaraivossa?Ystäväni jaksaa hengellisen vakaumuksensa ansiosta. Hänen kristillinen uskonsa antaa hänelle luottamusta ja voimaa kohdata tulevaisuus, vaikka se on täynnä pelkoa ja epävarmuutta.

Olin noin 10- vuotias, kun isältäni leikattiin sappikivet. Pääsin tapaamaan häntä Oulun Diakonissalaitoksen sairaalaan, mutta jouduin odottelemaan jonkin aikaa ala-aulassa. Seinällä oli taulu, jossa luki:”Tänne tulevilla toivo, täällä olevilla lohdutus, täältä lähtevillä siunaus”. Teksti jäi mieleeni, olihan se niin lyhyt ja ytimekäs. Se lohdutti minua, joka olin huolissani isästä.

Olen usein miettinyt toisen maailmansodan aikana keskitysleireissä olleita vankeja. Tilastojen mukaan leireillä nimittäin tapahtui todella vähän itsemurhia. Miten ihminen on voinut sairaana, pahoinpideltynä ja nälkiintyneenä raahautua töihin joka päivä ilman, että hänellä on ollut minkäänlaista konkreettista toivoa siitä, että kaikki pahuus loppuu pian, ja että hän selviää?

Toivo on ihmisen elämän perusvoimavara ja suojaava tekijä, joka vaikeuksien keskellä auttaa suuntaamaan katseen eteenpäin. Toivo luo uskoa siihen, että tästäkin tilanteesta selvitään, vaikka kolhuja tulisikin. Jos tuntuu siltä, että itsessä ei enää löydy toivoa, kannattaa yrittää kääntyä toisen ihmisen puoleen. Yksi mahdollisuus ovat esimerkiksi eri yhdistysten apua tarjoavat puhelin- ja chat -päivystykset. Suosittelen myös ehdottomasti lukemaan Eddie Jakun (Abraham Jakubowicz 1920-2020) muistelmat, jotka hän julkaisi 100- vuotiaana nimellä ”Maailman onnellisin mies”. Kirja antaa toivoa ja näkökulmaa siihen, miten elämän haasteista voi selvitä, vaikka ne joskus tuntuisivatkin mahdottomilta.

Ennustava kirjoittaminen

Sunnuntai 18.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Ennustava kirjoittaminen

Minulle sattui muutama kuukausi sitten aika outo juttu. Olin marraskuussa Rovaniemellä Lapin kirjallisuusfestareilla, jotka järjestettiin tuolloin ensimmäistä kertaa. Koska olen Lapin Kirjallisuusseuran jäsen – minä Tornion kasvatti -, niin tuntui tosi mukavalta lähteä pohjoiseen esittelemään omia kirjoja ja tapaamaan kanssaharrastajia. Minulla olikin tuuria, kun pääsin pitämään yhteistä myyntipöytää erään kemiläisen kirjoittajan kanssa. Meillä ventovierailla riitti puhumista, ja opimme toisiltamme paljon.

Mutta se outo juttu. Luokseni tuli naishenkilö, joka kysyi, olenko minä Pirkko Jurvelin. Kun vastasin myöntävästi, hän kertoi olevansa Sari Hakko, kirjastovirkailija Kittilästä. Sari oli lukenut kirjojani ja myös kertomansa mukaan pitänyt niistä. Hän oli ollut mukana jossakin arvosteluryhmässä (tämä meni minulta jotenkin ohi, en nyt muista missä), ja kertoi tykästyneensä kovasti teokseeni ”Kun elämä yllättää”. Hänen mielestään tarina siitä, kuinka kirjan päähenkilö oli vuosien jälkeen sattumalta saanut selville sen, että hänellä oli olemassa sisko, oli ollut todella koskettava.

Tässä vaiheessa minun piti vetää hiukan henkeä ja tunnustaa, etten nyt oikein muista tarkkaan tuon romaanin sisältöä, koska sen kirjoittamisesta on kulunut aikaa jo kuusi vuotta, ja muutama romaani on ilmestynyt tuon kirjan jälkeenkin. Sari kertasi juonta sen verran, että aloin itsekin muistaa jotain. Eli kirjan päähenkilö, jolla ei enää ollut lähiomaisia elossa, oli saanut selville, että hänen isällään oli ollut rakastajatar Saksassa. Suhteen seurauksena oli syntynyt tyttölapsi. Siskopuoli oli jo kuollut, mutta tarinan päähenkilöllä oli elossa oleva siskonpoika, joka halusi tutustua suomalaisiin juuriinsa.

Niin, niinhän se juoni kulki, minäkin aloin muistella ja olin samalla todella häkeltynyt. Kerroin Sarille, että tämän asian muistaminen on minulle todella hämmentävää, koska sama asia on tapahtunut minulle hiljakkoin ihan oikeassa elämässä: Olen saanut tutustua siskopuoleeni, josta en ollut koskaan aikaisemmin tiennyt mitään.

”Tiesitkö, että tälle ilmiölle on olemassa oma nimi, sitä kutsutaan ”ennustavaksi kirjoittamiseksi” tai ”profeetalliseksi kirjoittamiseksi”, Sari sanoi. Siihen minä en osannut vastata enää mitään. Minä olen superrealisti, jalat maassa- olevaa tyyppiä, joka ei kovin mielellään usko ihmeisiin. Minusta ei saa naisprofeettaa tekemälläkään, mutta minunkin täytyy myöntää faktat: Olen kirjoittanut tekstin, jonka tapahtumat kävivät aika lailla toteen.

Ei ole kuitenkaan ainutlaatuista, että kirjallisen maailman kuvitellut tapahtumat toteutuvat reaalimaailmassa. Edward Bellamy (1850-1898) kertoi teoksessaan ” Vuonna 2000”, kuinka 1800-luvulla elävä päähenkilö vaipuu hypnoottiseen uneen ja herää vuonna 2000. Maailmasta oli tullut sosialistinen utopia, jossa Amerikan varat jaetaan tasapuolisesti kaikille. Bellamyn päähenkilö kävelee kauppaan ja maksaa ostoksensa luottokortilla, joka kirjan kirjoittamisen aikaan oli täysin käsittämätön asia.

Teoksessaan ”Fahrenheit 451” Ray Bradbury kuvaa vuonna 1953 (teos ilmestyi tosin vasta 1977) kuulokkeita, joiden tarkoitus oli kääntää huomio pois ulkomaailmasta. Bradburyn henkilöt käyttivät teoksessa Bluetooth- kuulokkeiden tapaisia laitteita, jotka virallisesti otettiin käyttöön vasta vuonna 2001.

Vuonna 1865 Jules Verne kirjoitti teoksessaan ”Maasta kuuhun”, kuinka ihminen laskeutui kuuhun. Tom Clancy puolestaan kertoo vuonna 1994 trillerissään ”Kunniavelka”, miten terroristi kaappaa suihkukoneen ja syöksee sen Washington Capitol Buildingiin syrjäyttääkseen hallituksen ja sen komentoketjun. Tapahtumat muistuttavat kovasti syyskuun 11. päivän hyökkäystä vuonna 2001.

Philip Roth julkaisi vuonna 2004 mestariteoksen ”Salajuoni Amerikkaa vastaan”, jonka tapahtumat ovat huomattavasti samankaltaiset kuin 12 vuotta myöhemmin Donald Trumpin vaalikampanjan yhteydessä.

Esimerkkejä ennustavasta kirjoittamisesta löytyy niin paljon, etten enää ihmettele, että sellainen tapahtumakulku sattui omalle kohdallenikin. Mutta ihan tosi, kyllä tämä panee miettimään!

Itsensä etsiminen

Keskiviikko 24.5.2023 - Pirkko Jurvelin

Itsensä etsiminen

Verkkolehdessä oli juttu, jossa joku julkisuuden henkilö (en tuntenut) kertoi muuttaneensa erilleen puolisostaan sekä valmisteli asuinpaikan muuttoa ihan pohjoiseen Lappiin, Ivaloon. Nämä muutokset olivat osa prosessia, jota hän kutsui ”itsensä etsimiseksi”.

Tämähän ei ole mikään uusi juttu, tuon tuostakin julkaistaan tämän tyyppisiä tarinoita. Mitä sitten merkitsee ”itsensä etsiminen”? Sinähän olet sinä, katso vaikka peiliin, et sinä ole hukassa, vai mitä tarkoitat? Kun jotakin etsitään, niin silloin jokin on hukassa. Miten ihminen voi hukata itsensä, kaikkein lähimmän olentonsa?

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin itsensä etsijä kokee, ettei ole saanut tehdä elämässään niitä asioita, joita on halunnut, eikä ole saanut elää ja olla siten kuin on juuri itse halunnut. Mikä tämän on sitten estänyt? Yleensä näyttää siltä, että uran suorittaminen ja esimerkiksi perheen etusijalle laittaminen on etsijöiden mielestä aiheuttanut sen, että heidän oma elämänsä on hukassa, ja että se löytyy jonkin muun työtehtävän parista, joltakin toiselta paikkakunnalta, ehkä jostakin toisesta parisuhteesta tai täysin uudesta elämäntyylistä.

Mutta hei, katsopa sinne peiliin, se sama tyyppi seuraa sinua, vaikka jättäisit entisen elämän taaksesi. Ennen oli yleisempää, että etsijä saattoi suunnata tiensä luostariin tai ylipäätään johonkin hengelliseen yhteisöön. Elämän tärkeimmäksi asiaksi tuli Jumalan palveleminen, ja samalla tämä elintapa merkitsi myös maailmasta vetäytymistä. Tosin on tärkeää muistaa, että luostarilaitos on ollut erittäin merkittävässä roolissa, kun ajatellaan hyväntekeväisyys- ja opetustyötä, siis yhteydet ulkomaailmaan saattoivat olla hyvinkin vilkkaat. Toisaalta tiedämme, että erakkomunkit ovat suorittaneet hartaudenharjoituksensa ja viettäneet elämänsä lähes täydellisessä yksinäisyydessä silloin ennen ja myös tänä päivänä. Tuollaisessa elämäntavassa on varmasti myös se oma itse tullut tutuksi.

Kuinka tärkeää sitten on löytää oma itsensä? Jos hypätään Suomen historiassa vaikkapa vain sata vuotta taaksepäin – sehän on lyhyt aika -, niin suomalaiset olivat jotenkuten selviämässä sisällissodan kauheuksista, toistensa tappamisesta, mutta samalla riemuitsemassa itsenäisestä maasta ja Venäjän uhkan loppumisesta. Toisaalta lähitulevaisuudessa teki tuloaan ensimmäinen maailmansota, kohta puolin siitä alettaisiin kuulla jo vaimeita ensihenkäyksiä. Tuon aikakauden suomalaisen elintaso oli hyvin matala, edes ruokaa ei aina riittänyt tarpeeksi kaikille, hygieniataso oli heikko, sairaudet jylläsivät, itsenäistä maata rakennettiin pala palalta. Kuinkahan moni silloin haaveili itsensä löytämisestä? Kuinka moni kyseli, kuka minä olen, mitä minä haluan, miten voin muuttaa elämäni? Varmasti heitäkin löytyi, ihminen on aina ollut etsivä, pohdiskeleva.

Minusta tuntuu kuitenkin siltä – saatan olla väärässä -, että mitä enemmän ihmisellä on aikaa ja mahdollisuuksia, mitä vähemmän hänellä on velvollisuuksia, tehtäviä ja hoidettavia asioita ja ihmisiä, sitä enemmän hänellä on aikaa pysähtyä miettimään, kuka minä olen, ja mitä minä haluan. Uskoakseni tuollaisia elämäntilanteita, ajanjaksoja tulee jokaisen eteen, eikä niitä ole aina helppo ohittaa, eikä edes pidä ohittaa. Kuka minä olen? Mitä minä tahdon? En oikein tiedä. Ok, annetaanpa ajan kulua, eiköhän se siitä kirkastu, ei tämä asia ihan heti selviä, vai selviääkö? Jos ihminen ei itsekään tiedä, mikä nykyisessä elämäntilanteessa tuntuu väärältä, niin kannattaa antaa itselleen aikaa, kyllä ne tahdot ja halut siitä selviävät. Tai sitten selviää, että juuri se elämäntilanne, missä nyt olet, on sinulle se oikea. Onko täydellistä elämää olemassakaan? Pitääkö edes olla?

Olin itse noin kolmikymppinen, kun minussa heräsi halu ja toive valmistua uuteen ammattiin. Olin siis opettaja henkeen ja vereen (myös vahvalla sukuperimällä), mutta nyt rupesin haaveilemaan kätilön ammatista. Olin saattanut maailmaan muutaman lapsen, ja tuossa yhteydessä ilmeisesti kyseinen ammatti näyttäytyi minulle tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena – niin kuin se onkin. Ainoa seikka, mikä esti kyseisen unelman toteuttamisen, oli raha – tai oikeastaan sen puute. En mitenkään pystynyt ottamaan virkavapaata opintojeni vuoksi, sillä yhden henkilön heikohkolla palkalla ei meidän kasvavaa perhettä elätetty eikä asuntovelkoja maksettu. Se siitä sitten. Jälkeenpäin olen ajatellut kauhulla sitä, että olisin päätynyt kätilön ammattiin. Ei ikinä! Never! Jo yksistään vuorotyö olisi ollut meikäläiselle, pienten lasten äidille ja huonosti nukkujalle ihan tappotuomio. Huh, olipa hyvä, ettei tuokaan haave toteutunut! Elämäntyö opettajana on ollut ihan parasta!

Elätkö itsesi näköistä elämää?

Perjantai 12.8.2022 - Pirkko Jurvelin

Elätkö itsesi näköistä elämää?

Lueskelin muutamia artikkeleita aiheesta ”Elätkö itsesi näköistä elämää?” Niissä toistuivat usein seuraavat kysymykset: Onko elämäsi sellaista kuin haluat? Kenen elämää elät, kenen ohjeita noudatat? Haluatko jättää kaiken vanhan taaksesi ja aloittaa alusta? Toteutatko elämässäsi omia arvojasi?Mikä on sinulle tärkeää? Millainen ihminen haluat olla? Elätkö täysillä?

Lukemani artikkelit korostivat sitä, että ihmisen tulisi tarkasti pohtia, mitä hän haluaa elämältään, millaisia arvoja hän haluaa vaalia, ja mitä hän haluaa elämälleen tehdä pystyäkseen toteuttamaan itselleen tärkeät asiat. Lukijaa kehotetaan pysähtymään ja rauhoittumaan tämän tärkeän kysymyksen ääreen, ja kun vastaus on hänelle kristallin kirkas, hän voi alkaa muuttaa elämäänsä sellaiseen suuntaan, että se alkaa näyttää hänen tavoitteidensa mukaiselta.

Muutos voi tietenkin vaatia uhrauksia. Onko opiskelu- tai työpaikkaa vaihdettava? Pitääkö nykyinen perhe jättää, jotta oma minuus pääsee voimakkaammin esille? Onko maa, jossa asut, varmasti se oikea sinulle, vai pitäisikö sinun hakeutua muualle? Jos elämässäsi eivät täyty sinulle tärkeät arvot, niin pitääkö sinun esimerkiksi muuttaa asumaan erämaahan (kulutuksen vähentäminen, ympäristön suojelu), tai ehkä omistaa koko elämäsi jonkin tietyn aatteen levittämiselle? Ihminen voi päätyä monen käänteentekevän kysymyksen ääreen pohtiessaan itsensä näköiseen elämään pyrkimistä.

Toisaalta - ehkä koko kysymys kannattaa unohtaa. Miksi tehdä tavallisesta, normaalista, ihan ok-elämästä, johon kuuluu huippuja ja kuiluja, liian vaikeaselkoista? Kysymys ”elätkö itsesi näköistä elämää?” on hyvin tyypillinen itsekeskeiselle länsimaisessa kulttuurissa elävälle nykyihmiselle, jonka elämän tärkein asia on minä itse. Jos mietimme esimerkiksi tavallisen suomalaisen elämää heti sotien jälkeen tai vaikkapa nykyihmisen elämää Intiassa, Afrikassa tai jossain muussa ei niin eurooppalaisessa kulttuurissa, niin koko kysymys ja ajatus siitä, että teet haluamiasi muutoksia noin vain ajattelematta lähimmäisiäsi, on irrationaalinen.

Tapasin muutamia tuttavia pihakahvien merkeissä. Sää oli mahtava, kahvi maistui, ja alkukankeuden jälkeen juttu rupesi luistamaan. Useampi ikäihminen kertoi viettävänsä päivänsä ainoana seuranaan televisio, ja joskus naapureiden satunnaiset tapaamiset pihapiirissä tai vaikkapa juttuhetki kaupassa piristävät arkea. Muutoin kaikki on hyvin, talous ja terveyskin ihan mallillaan. Elävätkö he itsensä näköistä elämää? En tiedä.

Nyt tämän tekstin lukija haluaa varmaankin esittää minulle saman kysymyksen, jota minä olen pyöritellyt yhden sivun verran. Selvä. En ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi elää toisenlaista elämää. Vaikka rahapula on välillä ollut ihan konkreettinen (siitä huolimatta, että olen ollut töissä lähes 40 vuotta), ja vaikka matkahaaveet ovat jääneet usein haaveiksi kuten monet muutkin arkea piristävät ja helpottavat asiat, niin silti en voi sanoa, että minulta olisi jäänyt puuttumaan mitään merkittävää, ja kukapa sitä elämässään nyt saisi kaikkea sitä, mitä sormellaan osoittaa. Onneksi olen luonteeltani arkirealisti.

Monet haaveet, joita en aikoinani perhe-, työ- ja opiskelusyistä voinut toteuttaa, ovat kuitenkin myöhemmin elämässäni olleet mahdollisia.

Tällä kirjoituksella en tarkoita sitä, että ihmisen tulisi hylätä haaveensa ja unelmansa ja sopeutua aina toisten vaatimuksiin ja mielipiteisiin. Ei, näin ei tarvitse tehdä. Suosittelen kuitenkin realistista lähestymistapaa ja lempeää ja toiveikasta suhtautumista asioihin. Kaikkea ei tarvitse saada ja saavuttaa juuri nyt (vaikka siltä tuntuisi), joskus hyviä asioita ja omien mielipiteiden ja halujen kirkastumista kannattaa odottaa. Ehkä se pakko tehdä -asia ei lopultakaan ole niin tärkeä kuin kuvittelemme.

Kaikki on hyvin tai jotain sinne päin - ihan sama

Maanantai 27.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Kaikki on hyvin tai jotain sinne päin – ihan sama

Minulla on ollut uimarantalukemisena – ja vähän muutenkin – Saku Tuomisen teos ”Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin”. Otsikko oli kikkailtu erilaista painotekstiä ja väritystä käyttämällä aika mielenkiintoisesti, mutta en nyt rupea sitä yrittämään. Kirja herätti positiivisia tunteita jo pelkällä ulkonäöllään, sillä se oli pienikokoinen, ja teksti oli ladottu jokaisen kappaleen sisällä vielä lyhyisiin kokonaisuuksiin, jotka pitivät itsessään jonkin ajatuksen tai tapahtuman. En tiedä, miten kokonaisuus toimii kuunneltuna, mutta minulle lukeminen sopii paremmin, vaikka olenkin BookBeatin jäsen.

Kirjailija Saku Tuominen on yrittäjä ja tietokirjailija. Tänään haen kirjastosta hänen uusimman teoksensa ”Kuinka puut kasvavat ja miksi antilooppi ravistaa”. Tämä ensiksi lukemani toimi hyvin alkulämmittelynä, ja pian pääsen siis sukeltamaan Tuomisen seuraavaan kirjaan.

”Onko kaikki hyvin?” ”Kaikki ok?” ”Miten menee?” ”Miten pyyhkii?” Tyypillisiä kysymyksiä, jotka sylkäistään suusta ensimmäiseksi, kun tavataan. ”Joo, mikäs tässä.” ”Eipä kummempia.” ”Ihan ok.” Siinäpä muutama myös tyypillinen vastaus, helppo ja odotettu.

Tapasin hiljattain leskeksi jääneen ystäväni torilla. Olimme sopineet tapaamisesta, ja odottelin häntä jonkin aikaa, sillä hän oli pankissa hoitamassa miehensä tilin sulkemisia ja muita virallisia asioita. En ehtinyt miettiä, mitä sanoisin, ja miten häntä tervehtisin, kun hän tuli jo halaamaan minua (tähänkin täytyy tottua koronarytäkän jälkeen). Toimme ruuan ravintolan ulkoterassille, ja oikeastaan voin sanoa, että menimme heti asiaan: suru, menetys, ikävä, yksinäisyys. Lopulta erosimme kyyneleet silmissä. - Miten tähän sopii kirjan otsikko ”Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin”?

Kaikki ei tietenkään voi olla aina hyvin, ei lähellekään sitä – siis ihan kaikki. Enimmäkseen kai elämän asiat ja koukerot ovat jotain sinne päin, ehkä kehnonlaisesti, jopa katastrofaalisesti esimerkiksi vakavan sairauden, taloudellisen romahduksen, sodan, lähimmäisen kuoleman tai muun ihmiselämään kuuluvan tapahtuman vuoksi. Mistä sitten tuo kirjan kummallinen otsikko?

Tuominen on perehtynyt onnellisuuden filosofiaan perinpohjaisesti, koska se on häntä itseään kiinnostanut ties kuinka kauan. Mies luettelee sujuvasti eri ajattelijoiden mietteitä sekä buddhalaisia pohdintoja. Minkäänlaista kristillishenkistä sanomaa en kirjasta löytänyt, mutta teoksesta henki kirjoittajan etsintä – ja ehkä jonkinlainen maaliin pääsy.

Lähes 50 kirjaa kirjoittanut amerikkalaislääkäri Deepak Chopra oli vierailulla suositussa podcastissa. Lopuksi hänelle esitettiin kysymys:” Jos sinun pitäisi antaa kuulijoille yksi elämänohje, mikä se olisi?” Chopra oli pitkään hiljaa ja vastasi sitten:”It`s ok.” Haastattelija pyysi vastaukseen tarkennusta, ja Copra sanoi:”Everything.” Sitten vielä lisäys:”Easy come, easy go.”

Tämän elämänohjeen voisi kääntää vaikka:” Ihan ok. Kaikki. Mikä helposti tulee, se helposti menee.”

Tähän ajatelmaan ymmärtääkseni myös Tuominen on päätynyt:”Yksioikoinen onnellisuuden tavoitteleminen on takuuvarma polku pettymyksiin ja sitä kautta ahdistukseen, koska joka päivä tapahtuu asioita, jotka tulevat onnellisuutemme tielle, ja aina löytyy ihmisiä, joilla jokin asia tuntuu olevan hieman paremmin.”

Minä muotoilisin ajatuksen seuraavasti: Kannattaa laskea rimaa. Tämä ei estä sitä, ettet haluaisi tehdä asioita tai tavoitella jotakin, mutta jos ja kun et tavoita päämäärääsi, niin suhtaudu siihen maltillisesti. Pieleen meni, mutta mitähän tästäkin seuraa? Ehkä jotain merkittävää – tai ei ehkä sittenkään. Et voi tietää. Ehkä löydät jonkin uuden polun tai ajatusmallin, vaikka tämä nyt näyttääkin olevan tässä. Esimerkkinä voisin kertoa tapahtuman omasta elämästäni. Hain vaihto-oppilaaksi erään järjestön kautta. Kävin haastattelussa ja täyttelin lappuja, joissa kysyttiin esimerkiksi, mihin maihin EN haluaisi lähteä. Listasin Yhdysvallat, pohjoismaat ja Saksan, ne eivät kiinnostaneet. Sain vaihto-oppilaspaikan Saksasta. Voi, ei! Se vuosi oli yksi elämäni parhaimmista, ehkä parhain.

Vielä tiivistäisin: Relaa! Opettele sanomaan: Yks`hailee. Mitä sitten? Älä ole niin tosissasi itsesi suhteen. Nämä neuvot koskevat yhtä paljon minua itseänikin kuin kanssalukijoita. Ja helppohan näin on kirjoittaa.

Suomalainen iskelmänikkari Veikko Lavi on onnistunut kiteyttämään elämänfilosofian seuraaviin laulun sanoihin:”Ota löysin rantein, älä jännitä. Ota vastaan, mitä tarjoo elämä. Eihän maailmassa mitään suremalla saa. Päivä päivältä lähestyypi maa.” Aikamoista filosofiaa! Mukavia uimareissuja!