Kun elämästä on jäljellä vain hengittäminen

Perjantai 7.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Kun elämä on vain hengittämistä

Viime talvena lehtien otsikoissa oli tapaus, jossa yli 80-vuotias miespuolinen omaishoitaja oli surmannut hoidettavana olevan vaimonsa ja sen jälkeen itsensä. Kunnan sosiaalitoimen tekemisistä ja tekemättä jättämisistä keskusteltiin paljon, samoin mahdollisten tuttavien ja naapureiden vastuusta. Miksi kukaan ei ollut huomannut, että tilanne oli liian kuormittava hoitajalle? Vai oliko kyseessä ”kyllä tässä pärjätään”-asenne, jonka vuoksi tarjottua apua ei haluttu ottaa vastaan? Pian tuli kuitenkin muita otsikoita, entistä räväkämpiä ja sitten tietysti tämä korona, jonka ansiosta hittiotsikoita riittää vielä ainakin vuodeksi eteenpäin.

Jos kuitenkin pysähtyy miettimään uutisissa mainitun avioparin tilannetta, niin on pakko todeta, ettei heillä ollut elämästään jäljellä enää muuta kuin hengittäminen, eikä sekään liene tarpeeksi hyvä syy olla hengissä. Ei ainakaan tämän pariskunnan mielestä (vai oliko kyseessä murha ja itsemurha vai avusteinen itsemurha ja oma itsemurha?). Niin, sitä voi jokainen pysähtyä miettimään: riittääkö elämisen syyksi pelkästään elossa oleminen, hengittäminen?

Olen vieraillut muutaman kerran keskitysleireissä ja lukenut aika paljon Hitlerin hallituskauden aikaisista tapahtumista. Tiesittekö te, että keskitysleireissä tehtiin todella vähän itsemurhia? Leirien vankeihin kuului lähinnä juutalaisia, ja voidaan tietenkin olettaa, että uskonnollinen vakaumus esti tehokkaasti itsemurha-ajatukset. Toisaalta, eivät kaikki juutalaiset ole hengellisiä (eiväthän kaikki kristitytkään ole), ja sitä paitsi leirin vankeihin kuului paljon myös poliittisin perustein pidätettyjä, homoja, mustalaisia, kehitysvammaisia jne. Mikä sai ihmiset sinnittelemään päivästä toiseen tuossa pelon, kauhun, raakuuksien, epätoivon ja epäinhimillisyyden ilmapiirissä? Toivo! Edes pieni mahdollisuus päästä vapaaksi joskus, ehkei ihan vielä, ei ihan piankaan, mutta joskus. Ajatus siitä, että jonakin päivänä saa kävellä portista vapaana ulos, – vaikkakin ruumiillisesti ja sielullisesti pahoinpideltynä ja runneltuna – sai ihmiset kestämään.

Mutta jos elämässä on jäljellä pelkkä hengittäminen, ei muuta, niin mikä silloin pitää kiinni siinä? Ehkä ei enää mikään.

Olimme äitini kuolinvuoteen äärellä. Hoitaja soitti minulle aamulla, ja pitkin päivää perheenjäsenet tulivat ja menivät, kukin aikataulunsa mukaan. He kävivät jättämässä jäähyväiset äidilleen, mummolleen, siskolleen. Happimaski oli ollut äidin kasvoilla koko päivän, ja jo iltapäivällä oli selvää, ettei hän enää ollut tajuissaan. Lauloimme virsiä, juttelimme, pidimme häntä kädestä kiinni. Sitten tuli se hetki, jolloin sairaanhoitaja katsoi minuun mitään sanomatta, minä nyökkäsin hiukan, ja hän irrotti maskin äitini kasvoilta. Muutama henkäys, ja äiti oli kuollut. Se päivä oli ollut pitkän hoitojakson viimeinen päivä, ja kuitenkin jouduin miettimään, olisiko minun sittenkin pitänyt päättää toisin. Olisiko äidille pitänyt vielä antaa happea, jotta hän olisi pysynyt hengissä? Mutta kun elämästä oli jäljellä vain hengittäminen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: keskitysleiri, toivo, elämän loppuminen

Dietrich Bonhoefferin uskontunnustus

Tiistai 18.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Dietrich Bonhoefferin uskontunnustus

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.”

Dietrich Bonhoefferin kirjoittama runo on sävelletty ainakin viisikymmentä kertaa, ja meidän virsikirjassamme runo on Erkki Melartinin säveltämänä numerolla 600. Tämä virsi tuli minulle entistä tutummaksi ja tärkeämmäksi, kun etsin musiikkia veljeni hautajaisiin. Vielä suuremman merkityksen runo sai, kun tutustuin Bonhoefferin elämänkertaan ja hänen muuhun tuotantoonsa. Bonhoeffer on kuuluisin 1900-luvun saksalainen teologi, jonka kirjallinen tuotanto on erittäin laaja, ja jonka teokset kiinnostavat sekä luterilaisia että katolisia. Useita hänen kirjojaan on myös suomennettu.

Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käsiin elämämme. Hän itse meille rauhan valmistaa.”

Dietrich Bonhoeffer (4.2.1906 – 9.4.1945) syntyi monilapsiseen perheeseen, jonka isä oli huomattava psykiatri ja neurologi ja äiti opettaja. Lasten musiikkiharrastuksia ja omia valintoja tuettiin, ja vaikka vanhemmat olivat odottaneet pojan jatkavan isänsä uraa, tämä tunsi kutsumuksekseen teologian opiskelun. Saatuaan opintonsa päätökseen, Bonhoeffer vietti vuoden Yhdysvalloissa tutkijan virassa ja perehtyi samalla Harlemin köyhälistön olosuhteisiin. Myös matka Kuubaan avasi hänen silmänsä näkemään, kuinka erilaisissa olosuhteissa ihmiset joutuvat tulemaan toimeen.

Bonhoeffer opetti systemaattista teologiaa Berliinin yliopistossa, hänet vihittiin papiksi vuonna 1931, ja hän osallistui aktiivisesti Ekumeenisen maailmanliiton toimintaan. Mies ei pelännyt ottaa kantaa natsien mielivaltaan, ja turvallisuussyistä hän muutti Lontooseen, jossa toimi kahden saksalaisen seurakunnan pastorina.

Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.”

Jo vuonna 1934 saivat saksalaiset oppilaat lukea koulukirjasta seuraavanlaisen tekstin: ”Aivan samalla tavalla kuin Jeesus vapautti ihmiset synnin ja kuoleman vallasta, niin Hitlerkin pelastaa Saksan sitä uhkaavalta täydelliseltä tuholta. Sekä Jeesusta että Hitleriä vainottiin. Mutta kun Jeesus joutui ristiinnaulittavaksi, pääsi Hitler kansleriksi… Jeesus rakensi taivasten valtakunnan varaan, mutta Hitler rakentaa Saksan maan kamaralle.” Bonhoeffer palasi Saksaan huhtikuussa 1935 ja alkoi kouluttaa pappeja laittomalle Tunnustuskirkolle, joka halusi opillaan ja teoillaan erottua valtionkirkon natsiaatteita myötäilevästä toiminnasta.

Sodan kuluessa Bonhoeffer, joka oli aikaisemmin puhunut passiivisen vastarinnan puolesta, toimi aktiivisesti vastarintaliikkeen palveluksessa kaksoisagenttina. Lokakuussa Bonhoeffer joutui Gestapon käsiin, hänet kuljetettiin aluksi Buchenwaldin keskitysleirille, josta hänet siirrettiin myöhemmin Flossenburgin keskitysleiriin.

Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä, kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.”

Runon, jonka tunnemme virsikirjamme virtenä, Bonhoeffer kirjoitti kihlatulleen ja perheelleen joulun alla kirjeessään keskitysleiriltä. Hän tahtoi lohduttaa, rohkaista ja valaa uskoa läheisiinsä. Bonhoeffer hirtettiin keskitysleirillä aamunkoitteessa huhtikuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1945. Kymmenen vuotta myöhemmin paikalla ollut SS -lääkäri muisteli tapausta seuraavasti:

Tuon päivän aamuna viiden ja kuuden välillä vangit, heidän joukossaan amiraali Canaris, kenraali Oster, kenraali Thomas ja Saksan korkeimman oikeuden jäsen tohtori Sack, tuotiin selleistään ja heille luettiin heille langetetut sotaoikeuden syytteet. Yhden parakin puoliksi avoimen oven takana ennen vankivaatteiden riisumista näin pastori Bonhoefferin polvistuneena rukoilemassa hartaasti. Tämän äärettömän sympaattisen miehen tapa rukoilla antaumuksella ja siihen luottaen, että Jumala kuuli häntä, kosketti minua mitä syvimmin. Myös vielä teloituspaikalla hän lausui lyhyen rukouksen ja nousi sitten rohkeasti ja tyynesti hirttolavalle. Kuolema seurasi muutamassa sekunnissa. Tuskin olen viidenkymmenen vuoden lääkäriurani aikana nähnyt ketään toista, joka olisi kuollut niin vahvasti Jumalaan luottaen.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Dietrich Bonhoeffer, usko, keskitysleiri