Kun elämästä on jäljellä vain hengittäminen

Perjantai 7.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Kun elämä on vain hengittämistä

Viime talvena lehtien otsikoissa oli tapaus, jossa yli 80-vuotias miespuolinen omaishoitaja oli surmannut hoidettavana olevan vaimonsa ja sen jälkeen itsensä. Kunnan sosiaalitoimen tekemisistä ja tekemättä jättämisistä keskusteltiin paljon, samoin mahdollisten tuttavien ja naapureiden vastuusta. Miksi kukaan ei ollut huomannut, että tilanne oli liian kuormittava hoitajalle? Vai oliko kyseessä ”kyllä tässä pärjätään”-asenne, jonka vuoksi tarjottua apua ei haluttu ottaa vastaan? Pian tuli kuitenkin muita otsikoita, entistä räväkämpiä ja sitten tietysti tämä korona, jonka ansiosta hittiotsikoita riittää vielä ainakin vuodeksi eteenpäin.

Jos kuitenkin pysähtyy miettimään uutisissa mainitun avioparin tilannetta, niin on pakko todeta, ettei heillä ollut elämästään jäljellä enää muuta kuin hengittäminen, eikä sekään liene tarpeeksi hyvä syy olla hengissä. Ei ainakaan tämän pariskunnan mielestä (vai oliko kyseessä murha ja itsemurha vai avusteinen itsemurha ja oma itsemurha?). Niin, sitä voi jokainen pysähtyä miettimään: riittääkö elämisen syyksi pelkästään elossa oleminen, hengittäminen?

Olen vieraillut muutaman kerran keskitysleireissä ja lukenut aika paljon Hitlerin hallituskauden aikaisista tapahtumista. Tiesittekö te, että keskitysleireissä tehtiin todella vähän itsemurhia? Leirien vankeihin kuului lähinnä juutalaisia, ja voidaan tietenkin olettaa, että uskonnollinen vakaumus esti tehokkaasti itsemurha-ajatukset. Toisaalta, eivät kaikki juutalaiset ole hengellisiä (eiväthän kaikki kristitytkään ole), ja sitä paitsi leirin vankeihin kuului paljon myös poliittisin perustein pidätettyjä, homoja, mustalaisia, kehitysvammaisia jne. Mikä sai ihmiset sinnittelemään päivästä toiseen tuossa pelon, kauhun, raakuuksien, epätoivon ja epäinhimillisyyden ilmapiirissä? Toivo! Edes pieni mahdollisuus päästä vapaaksi joskus, ehkei ihan vielä, ei ihan piankaan, mutta joskus. Ajatus siitä, että jonakin päivänä saa kävellä portista vapaana ulos, – vaikkakin ruumiillisesti ja sielullisesti pahoinpideltynä ja runneltuna – sai ihmiset kestämään.

Mutta jos elämässä on jäljellä pelkkä hengittäminen, ei muuta, niin mikä silloin pitää kiinni siinä? Ehkä ei enää mikään.

Olimme äitini kuolinvuoteen äärellä. Hoitaja soitti minulle aamulla, ja pitkin päivää perheenjäsenet tulivat ja menivät, kukin aikataulunsa mukaan. He kävivät jättämässä jäähyväiset äidilleen, mummolleen, siskolleen. Happimaski oli ollut äidin kasvoilla koko päivän, ja jo iltapäivällä oli selvää, ettei hän enää ollut tajuissaan. Lauloimme virsiä, juttelimme, pidimme häntä kädestä kiinni. Sitten tuli se hetki, jolloin sairaanhoitaja katsoi minuun mitään sanomatta, minä nyökkäsin hiukan, ja hän irrotti maskin äitini kasvoilta. Muutama henkäys, ja äiti oli kuollut. Se päivä oli ollut pitkän hoitojakson viimeinen päivä, ja kuitenkin jouduin miettimään, olisiko minun sittenkin pitänyt päättää toisin. Olisiko äidille pitänyt vielä antaa happea, jotta hän olisi pysynyt hengissä? Mutta kun elämästä oli jäljellä vain hengittäminen.