Ihmisen hengellinen puoli

Sunnuntai 1.10.2023 - Pirkko Jurvelin

Ihmisen hengellinen puoli

Olin tänään, Mikkelinpäivänä, jumalanpalveluksessa Oulun Karjasillan kirkossa. Kirkkosali oli lähes täynnä kuulijoita, messu eteni tutun kaavan mukaan, saarna oli myös tuttu ja turvallinen. Mikkelinpäivän (lasten ja enkelien päivä) vuoksi paikalla oli myös poikakuoro, jonka laulajat olivat hyvin nuoria. Pienin pojista oli varmaan viiden ikäinen, eivätkä vanhimmatkaan näyttäneet kymmentä vuotta vanhemmilta. Lapset lauloivat innolla ja kauniisti, messusta jäi lämmin, turvallinen olo, ja mielessä pyörivät lopun päivää pikkupoikien laulaman kertosäkeen sanat:”Älä pelkää, älä pelkää…”

Ihmisessä on kaksi puolta:maallinen ja hengellinen, ja tätä määritelmää voi sitten jokainen laajentaa tietojensa ja mielipiteidensä mukaan, mutta tämä on tuollainen karkea jako. Maallisen puolen me tunnistamme, mutta onko todella niin, että meistä löytyy myös se hengellinen puoli, vaikka emme sitä itsestämme välttämättä tunnistaisikaan.

Maailmassa on viisi maailmanuskontoa: buddhalaisuus, kristinusko, hindulaisuus, islam ja juutalaisuus, joiden sisältä löytyy lukuisia muunnelmia ja alaryhmiä. Näiden uskonnollisten ryhmien lisäksi on olemassa myös uskonnottomien joukko.

Yle esitteli vuonna 2015 ilmestyneessä artikkelissa mielenkiintoisia tutkimustuloksia. Pew Research Center on yhdysvaltalainen puolueeton tutkimuslaitos, joka teki uskontoihin liittyvää tutkimusta kuusi vuotta, ja sitä varten kerättiin tietoja 234: stä valtiosta tai muusta alueesta. Tutkimustuloksiin vedoten PRC tuli siihen johtopäätökseen, että maapallon väestö on tulevaisuudessa uskonnollisempaa kuin nyt, ja lähes kaikkien uskontojen harjoittajien määrä lisääntyy. Eniten tulee näiden tietojen mukaan lisääntymään kristittyjen ja muslimien määrä siten, että vuonna 2050 muslimeja olisi maapallon väestöstä lähes kolmasosa. Kristittyjen määrän arvioidaan samanaikaisesti nousevan myös voimakkaasti, mutta ei niin paljon kuin islaminuskoisten. Tutkimustulokset ennustavat seuraavaa vuoden 2050 väestöstä: kristityt 31,4%, muslimit 29,7%, uskonnottomat 13,2% ja hindut 14,9%. Muslimien määrän rajuun nousuun lienevät syinä väestönosan nuoruus sekä heidän korkea syntyvyysasteensa, ja tämä toimii kääntäen hindujen kohdalla.

Mielenkiintoinen osuus kyseisessä tutkimuksessa on myös se ennuste, uskontoon kuulumattomien määrä jatkaa kasvuaan mm. Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta maailmanlaajuisesti heidän prosentuaalinen osuutensa laskee kuitenkin 13%:iin.

Kaikkein merkittävintä minusta kuitenkin tässäkin tutkimuksessa on se, että suurin osa maailman väestöstä kuuluu jonkin uskonnon harjoittajiin, ja se on mielestäni osoitus siitä, että ihminen kaipaa ja tarvitsee jotakin muutakin kuin mitä tämä näkyvä maailma pystyy tarjoamaan. Tämä elämä on pisimmilläänkin aika lyhyt, ja uskon, että useimmat meistä pohtivat joskus sitä, mitä tapahtuu, kun elämä kohdallani loppuu. Uskonnot antavat vastauksia näihin hengellisiin pohdintoihin. Joillekin sana ”hengellinen”voi olla liian tyrkyttävä tai osoitteleva, ja he tarttuvat mieluummin käsitteeseen ”henkinen”, joka antaa erilaisen mahdollisuuden rakentaa toista todellisuutta.

Suomen presidentti toivottaa perinteisesti uuden vuoden puheessaan kansallemme ja maallemme ”Jumalan siunausta”. Myös hyökkäyssotaa käyvän Venäjän presidentti on kuvauttanut mielellään itseään ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusmenoissa. Yhdysvaltain presidentti Joe Biden on puolestaan kertonut, että etsiessään inspiraatiota tai lohtua elämänsä haastavissa tilanteissa, hän on aina turvautunut katoliseen kristilliseen uskoonsa. Siinä meillä on kolme valtionjohtajaa, jotka kaikki jollakin tavoin tuovat esille kristinuskon, ja merkillepantavaa on se, että kansalaiset suhtautuvat myötämielisesti johtajiensa uskonnolliseen ulostuloon.

Jos et vielä ehtinyt katsoa lyhyttä video -esitystä poikakuoron laulusta, niin se löytyy osoitteesta:Facebook Pirkko Jurvelin.

Ihme

Sunnuntai 16.4.2023 - Pirkko Jurvelin

Ihme

Oletko kokenut joskus ihmeen? Minä en – ainakin ajattelen niin. Tietysti se, että miehelleni tehtiin keuhkojensiirto kolme vuotta sitten, ja että hän pystyi aloittamaan kokonaan uuden elämän, on luokiteltava ihmeeksi. Tässä kohtaa ajattelen kuitenkin, että tämän ihmeen takana on Suomen upea terveydenalan osaaminen ja yhteiskunta, jossa vaativia leikkauksia ja niiden jälkeisiä vuosikausia kestäviä jatkotutkimuksia ja hoitoja annetaan kansalaisille lähes ilmaiseksi. Se on ihmeellistä, mutta mielestäni varsinainen ihme on kuitenkin asia tai tapahtuma, jota ei voi järjellä selittää.

Tutustuin jokin aika sitten Espanjassa reissatessani mukavaan naiseen, joka toimi eräällä retkellä ryhmämme oppaana. Hän oli hyvin avoin ja puhelias ja mainitsi jossakin välissä, ettei uskalla syödä koko päivänä oikein juuri mitään vatsavaivojensa vuoksi. Vessan piti olla aina lähellä, jos hän kävi istumaan ruokapöytään. Mietin ääneen, että oliko hänellä mahdollisesti keliakia, joka minulle mahavaivoineen on tuttu juttu.

- Ei, minulta on leikattu paksusuoli, ja siitä nämä ongelmat johtuvat.

Myöhemmin nainen kertoi minulle koko tarinansa. Kävelimme yhdessä kohti erästä kirkkoa, ja hän puhui sairaudestaan ja kaikesta, mitä sen mukana oli seurannut. Paksunsuolensyöpä oli löydetty silloin, kun hän oli vielä ollut nuori rouva, pienen lapsen äiti ja miehensä kanssa monessa touhussa mukana. Valitettavasti monista leikkauksista ja hoidoista huolimatta erikoislääkäri ilmoitti lopulta, että potilaalla oli elinaikaa enää muutama kuukausi.

Tuohon aikaan pääkaupunkiseudulla oli paljon esillä eräs naissaarnaaja, jonka pitämiin tilaisuuksiin ihmiset menivät sankoin joukoin, sillä evankelioimispuheen jälkeen kuulijoilla oli mahdollisuus mennä hänen luokse parannettavaksi. Uusi tuttavani oli kuullut myös kyseisestä ihmeparantajasta ja meni erääseen tilaisuuteen. Puheen loputtua ihmiset jonottivat ihmeidentekijän luokse. Hän oli kuulemma kysynyt sairauden nimen, siunannut naisen ja ilmoittanut, että tauti on parantunut.

Kysyin tältä uudelta tuttavalta, että tunsiko hän tuona hetkenä mitään erityistä. Ei, ei yhtään mitään. Joka tapauksessa seuraavalla kontrollikäynnillä lääkäri oli todennut, että jostakin syystä tauti näytti hävinneen. Lääkärin oli kuitenkin vaikea uskoa tätä, sillä hänen mukaansa 30:n vuoden aikana ainoastaan kolme henkilöä oli parantunut syövästä, joka diagnoosin mukaan oli ollut parantumaton. Tästä naisesta tuli siis lääkärin potilaista neljäs täysin syövästä selvinnyt henkilö, vaikka ennuste oli ollut jotain aivan muuta.

Oppaamme kertoi vielä, että toki sairaus leikkauksineen oli jättänyt jälkensä, mutta että hän oli vuosikymmenet saanut elää terveen ihmisen elämää, viimeiset kymmenen vuotta miehensä kanssa Espanjassa. Hän sanoi kokeneensa Jumalan armosta ihmeparanemisen, josta hän oli hyvin onnellinen.

Juttelimme myös tuosta naissaarnaajasta, jonka tunnistin useiden lehtijuttujen perusteella. Muistelin, että hän sai aikoinaan ehdottoman tuomion talousrikosten vuoksi ja hävisi julkisuudesta. Uusimpien tietojen mukaan nainen on vaihtanut etunimeään ja myös kirkkokuntaansa, sillä hänestä on tullut ortodoksisen kirkon jäsen.

Minun on myönnettävä, että tämän satunnaisen tuttavan kertoma tarina on hieno osoitus siitä, että ihmeitä tapahtuu, ja mielestäni se on hyvin lohdullista. Meidän ei tarvitse uskoa pelkästään faktoihin, vaan voimme ajatella, että elämässämme on paljon sellaisia vaikuttajia, joista me ihmiset emme tiedä mitään.

Pääsiäisen sanoma - tipu ja suklaamuna?

Sunnuntai 2.4.2023 - Pirkko Jurvelin

Pääsiäisen sanoma – tipu ja suklaamuna?

Tänään on palmusunnuntai. Se on kristillisen kirkkovuoden juhlapäivä, jota vietetään viikko ennen pääsiäissunnuntaita. Palmusunnuntai aloittaa hiljaisen viikon, jolloin muistellaan Jeesuksen kärsimyksiä ja elämän viimeisiä vaiheita. Palmusunnuntaina muistellaan myös tapahtumaa, jolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin, ja ihmiset heittivät palmunoksia tielle, jota pitkin hän ratsasti.

Tähän päivään kuuluu Suomessa myös virpomisen perinne. Tiedän, että minunkin lapsenlapseni ovat vanhempiensa avustuksella tehneet pajunoksista koristelemalla virpomisvitsoja, ja vitsat mukanaan lapset kiertävät naapurustossa, lausuvat lorun ja hyvät toivotukset, antavat oksan ja saavat joko karkki- tai rahapalkan. Näin minäkin tein lapsuudessani, ja tästä perinteestä on mukavia muistoja ja valokuvia.

Kiirastorstain, pitkäperjantain ja välilauantain jälkeen seuraavat sitten kaksi pääsiäisen pyhää. No, kaikki tämä on tuttua meille vanhemmille traditioineen kaikkineen. Viime vuosina olen alkanut kovasti miettiä sitä, kuinka tänä yliherkkyysaikana, jolloin sensitiivisyys kaikkea uskonnollista kohtaan on nostettu huippuunsa täällä Suomessa, meidän jälkipolvemme pääsevät mukaan kristillisen pääsiäisen sanomaan ja traditioihin. Viime jouluna eräässä päiväkodissa järjestettiin joulupolku, ja koska vanhempien mielestä heidän lapsensa oli joutunut altistumaan kristilliselle kulttuurille, he saivat rahallisen korvauksen. Kuinka vaikeaksi tämä oikein menee? Kuka häviää, kun lapsen elämästä otetaan pois mahdollisuus tutustua länsimaisen kulttuurin peruspilariin – kristinuskoon?

Tulin juuri Espanjasta, jossa pääsiäinen on vuoden suurin juhla (joulu jää kovasti jalkoihin). Katselin kaupoissa, millaisia pääsisäiseen liittyviä tuotteita siellä olisi myynnissä, mutta eipä juuri mitään erityistä näkynyt. Suklaamunia näin jossakin, ja olikohan jollakin hyllyllä myös tipuja. Pääsiäinen on Espanjassa voimakkaasti kristillinen juhla. Siihen liittyvät upeat kulkueet, joissa miehet kantavat Jeesusta ja Neitsyt Mariaa esittäviä patsaita. Ne ovat äärettömän painavia, kantamiseen tarvitaan paljon vapaaehtoisia, joiden pitää myös harjoitella, koska liikkuminen tapahtuu ihan tietyllä tavalla. Kulkueet ovat pitkiä, patsaita on paljon, ja vaikka kaikki tämä tapahtuu myöhään illalla tai oikeastaan alkuyöstä, niin kadut ovat täynnä ihmisiä, lapsia, nuoria ja vanhempia. Olen ollut joskus katsomassa näitä pääsiäiskulkueita, ja kyllä ne ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Tunnelma kaduilla on harras, kukaan ei naura tai pilkkaa, ei tietenkään, espanjalaiset osaavat käytöstavat.

Tällä reissulla huomasin myös, kuinka vapaasti ihmiset liikkuivat kirkossa messun aikana. Kirkkoon tultiin enemmän tai vähemmän myöhässä ja poistuttiin, kun siltä tuntui. Kukaan ei katsonut paheksuvasti.

Espanjan ilmapiiri näyttää olevan huomattavasti suomalaista suvaitsevampi, sillä uskonnollisuus, sen esittäminen ja esiintuominen ei herätä kiihkeää kieltämistä ja paheksuntaa kuten meillä Suomessa nykyisin saattaa käydä. En tiedä, mistä se johtuu. Ollaanko sielläkin joskus tulossa tähän ylisensitiiviseen kieltämiskulttuuriin, joka meillä Suomessa jo näyttää olevan, sen näyttää tulevaisuus. Ehkä espanjalaiset kuitenkin ovat avarakatseisimpia tässä suhteessa kuin me yliherkät suomalaiset: monenlainen kulttuuri – myös uskonnollinen – saa olla esillä.

Ne asiat, jotka nykyisessä päiväkoti- ja koulumaailmassa hyväksytään pääsiäisen sanomasta ovat luultavasti pajunoksat, suklaamunat ja tiput. Kaikki, mikä luiskahtaa uskonnon puolelle, on hankalaa. Tässä mielessä koulujen ja päiväkotien kannattaisi kyllä tarkistaa vielä linjaansa, ettei tule lisää sakkoja. Luin nimittäin juuri äsken Rauhan Tervehdyksestä, millaisia merkityksiä pääsiäiseen liitetyillä asioilla on.

Pajunoksa = pohjoinen vastine palmunlehville, joita levitettiin Jeesuksen tielle hänen ratsastaessaan Jerusalemiin

Pääsiäismuna = munan kuori symboloi Jeesuksen hautaa, jonka läpi elämä murtautuu ulos, muna on uuden elämän symboli sekä vertauskuva ikuisesta elämästä ja ylösnousemuksesta

Tipu = liittyy uuteen elämään, kuvaa ylösnoussutta Kristusta

Rairuoho = symboloi kevättä ja uutta elämää, juontaa juurensa Jeesuksen puheeseen vehnänsiemenestä, jonka piti kuolla, jotta siitä syntyisi uusi elämästä

Tässä oli muutama esimerkki symboliikasta, jota emme tosin tule juuri lainkaan ajatelleeksi. Saapa nähdä, milloin lasten vanhemmat herkistyvät myös näille asioille.

Toivotan hyvää ja rauhallista pääsiäistä!

"Uskonto vaikuttaa politiikassa, mutta sitä ei sanota ääneen", Kalevan kolumnin otsikko

Sunnuntai 20.11.2022 - Pirkko Jurvelin

”Uskonto vaikuttaa politiikassa, mutta sitä ei sanota ääneen”

Kalevan kolumnin otsikko 20.11. 2022

Sunnuntain 20.11.2022 Kalevassa päätoimittaja Sanna Keskinen pohtii uskonnon vaikutusta politiikassa. Aihe on ajankohtainen meneillään olevien kirkollisvaalien vuoksi ja ilmeisesti muutenkin. Keskinen viittaa syksyn aikana eduskunnassa puhuttaneisiin abortti- ja translakikeskusteluihin, joissa hänen mukaansa poliitikot välttelivät puhumasta uskonnollisesta vakaumuksestaan ja käyttävät puheissaan mieluummin sellaisia ilmaisuja kuin ”omantunnon kysymys” ja ”arvopohja”.

Keskinen kirjoittaa, että suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen havaittavissa vahva luterilainen sävy. Esimerkkeinä hän mainitsee työn ja perheen arvostamisen sekä vastuun kantamisen yhteisestä hyvästä. Tästä hän vetää sen johtopäätöksen, etteivät esimerkiksi edes lainsäätäjät itse tiedosta, milloin heidän näkemystensä taustalla vaikuttaa uskonto ja milloin ei. - Voi, Sanna, onko aivan hirveää, jos 1500-luvulta Saksasta Suomeen rantautunut reformaatio yhä vieläkin näkyisi esimerkiksi työn ja perheen arvostamisena sekä vastuun kantamisena? Ja eikö ihminen voi kannattaa näitä arvoja ilman, että hänellä on hengellinen vakaumus?

”Äänestäjän kuluttajansuojan (!) kannalta voi kuitenkin olla ongelmallista se, jos päättäjät eivät tuo avoimesti näkyviin omia poliittisia motiivejaan ja asioita, jotka heijastuvat päättäjien kantoihin olennaisesti.”(S.K.) Äänestäjän kuluttajansuoja on kyllä aika hauska ilmaisu, mutta eihän kukaan poliitikko/ehdokas voi luvata olevansa sama tyyppi, samoja arvoja kannattava, muuttumaton ihminen vielä muutaman vuoden kuluttua. Onhan näitä nähty.

Sanna Keskitalo, nyt tekisi mieleni käyttää muotisanaa ”uskontoallergia” ja siksipä käytänkin sitä. Jo vuosisatoja tunnettu fakta on, että ihminen on kokonaisuus, jonka ovat monet seikat muokanneet. Lapsuus on eittämättä yksi niitä perusasioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ihmiselämään. Jos lasta on kohdeltu huonosti, häntä ei ole kuunneltu, hän on kärsinyt väkivaltaa – ulkoista tai sisäistä -, tai jos häntä on kohdeltu kuin kallisarvoista aarretta, rakastettu, kuunneltu, hyväksytty, niin kaikki tämä – hyvä ja huono – vaikuttavat ihmisen persoonallisuuteen. Hän voi olla vahva ja varma, tai ehkä hän joutuu hakemaan omaa elämäntapaansa monen mutkan kautta.

Koulutus ja kokemukset muokkaavat ihmistä. Joku voi menestyä upeasti ilman sen kummoisempia opiskeluja, toinen taas hakee tietoa ja kokemuksia sekä kotimaasta että ulkomailta. On ymmärrettävästi selvää, että koko elämänsä suunnilleen samoilla perukoilla asunut henkilö ajattelee asioista eri tavalla kuin se, joka on kiertänyt useissa maissa ehkä opiskellen, ehkä erilaisissa työtehtävissä kokemusta hakien. Toki nykyaikainen tiedonvälitys takaa sen, ettei kenenkään tarvitse pysytellä henkisesti kotona, vaan tietoa ja virtuaalikokemuksia voi hankkia nappia painamalla.

”Osa äänestäjistä kokenee vain hyväksi sen, jos esimerkiksi kansanedustajilla on uskonnollinen vakaumus ja hän noudattaa sen arvopohjaa ja kokemuksia työssään. Osa voi kuitenkin arvostaa enemmän sitä, että päätöksiä tehdään puhtaan rationaalisesti ja esimerkiksi tutkimustietoon perustuen.” (S.K.)

Ihminen ei tee koskaan päätöksiä ”puhtaan rationaalisesti”, koska hän on lapsuutensa, koulutuksensa, työelämänsä, elämänkokemustensa ja monen muun asian summa, eikä ihmiseltä voi muuta vaatiakaan. Siksi meillä on kaikenlaisissa vaaleissa aina niin paljon ja niin erilaisia ehdokkaita. He ajattelevat asioista eri tavalla monesta syystä johtuen, he toimivat eri tavalla, he haluavat tehdä erilaisia päätöksiä. Jos ihmiset olisivat rationaalisia, hallitusten ei tarvitsisi kiistellä eikä hajota, ei edes meidän yksityishenkilöiden tarvitsisi kuohahdella, pahastua ja suuttua, koska kanssaihmiset eivät ”ymmärrä” meitä.

Ihmisten erilaisuus on rikkaus. Voimme oppia toisiltamme, ja voimme myös – jos hyvin sattuu – opettaa toisiamme, vaikka meidän arvopohjamme (uskonnottomuus, kristinusko, buddhalaisuus, islam…) poikkeaisi toisistamme. Meidän ei tarvitse vaatia, mutta me voimme ymmärtää ja olla kiinnostuneita.

Kolumnin otsikko oli: ”Uskonto vaikuttaa politiikassa”. Sen voisi muuttaa otsikoksi:”Ihminen vaikuttaa politiikassa”.

Kuka minä olen ja onko pakko?

Maanantai 31.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Kuka minä olen ja onko pakko?

Vietin muutaman päivän Kuopiossa Rauhalahden kylpylässä Keliakia- ja Kilpirauhasliiton sponsoroimalla lomalla. Meitä oli kaiken kaikkiaan viisitoista naisihmistä – miehiä ei ilmeisesti kiinnosta – saamassa lisäselvitystä ja oppia näistä autoimmuunisairauksista, jotka olivat kolahtaneet kohdallemme. Minulta diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, mutta pilleri aamulla pitää vaivat loitolla. Keliakiani todettiin kymmenkunta vuotta sitten, ja sen diagnoosin kanssa oli enemmän opettelemista, varsinkin kun sain tiedon sairaudestani Espanjaan kirjeitse. Muistan, kuinka viimeisenä iltana ennen ruokavaliolle rupeamistani ahdoin mahaani herkullisia sämpylöitä ja sitä ihanaa moniviljajogurttia, ja sitten se oli loppu. Iäksi!

Me ahkerat opiskelijat kuuntelimme tuntitolkulla joko etä- tai lähiluentoja kyseisistä autoimmuunisairauksista, jotka hyvin usein kulkevat käsi kädessä. Ne ovat perinnöllisiä, ja tämä seikka näkyy kyllä kiitettävästi jälkikasvussani. Istuimme (vieläkin selkääni särkee), kuuntelimme, kyselimme ja söimme paljon. Itse en kokenut saavani juurikaan uutta tietoa, mutta kyllähän kylpylässä oleminen meikäläiselle kelpaa.

Yksi asia jäi minua vaivaamaan. Meiltä kyseltiin ja tentattiin, että mitenkä sairastuminen ja sairaus on vaikuttanut perhesuhteisiini, ystävyyssuhteisiini, arjen elämään jne. Kurssilaisilta siis haettiin tietoa siitä, kuinka sairas ihminen pystyy selviytymään tässä yhteiskunnassa, kuinka vaikeaa se oikeasti on. Minun vastaukseni ei ehkä ollut se, mitä kysymyksillä etsittiin.

”Tähän asti en ole ajatellut tai ymmärtänyt olevani sairas. Kilpirauhasvaivoihin sain lääkkeet, enkä ole vaivannut päätäni asialla sen kummemmin, miksi olisin? Keliakia hoituu ruokavaliolla, joka toki saattaa olla hidaste (eli ylimääräiset leivät matkalaukussa), mutta ei todellakaan mikään ihmeellinen juttu.” Teki mieleni kysyä, että onko minun ihan pakko olla sairas, vaikka en halua. En kysynyt. Päätin jatkaa elämääni yhtä terveenä kuin ennenkin.

Hyvin moni asia määrittää ihmisen elämää. Nyt on jälleen nostettu esiin vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyneet/esiintyvät pedofiliatapaukset. Mikäli ihminen kuuluu kyseiseen uskonnolliseen liikkeeseen, saa yleensä kuraa niskaan, vaikka ei sitä ansaitsisikaan. Hyvin usein juuri uskonnollinen viitekehys – olkoon se sitten vaikka islam, buddhalaisuus, mormoni-uskonto, kristilliseen kirkkoon kuuluva liike tai vastaava – vaikuttaa oman minäkuvan luomiseen. Paineet tulevat hyvin paljon ulkoa päin, koska asiasta ulkopuolella olevat muodostavat omat käsityksensä, jotka antavat leimansa ihmiseen, halusi hän sitä tai ei, ansaitsi hän sen tai ei.

Oletko persu, kokoomuslainen, kommari vai joku muu? Mitä se toisille kuuluu? Minä olen minä ihan tällaisenani. Mikäli sitten tuon vaikkapa sitä vihreää tai sinivalkoista aatettani näkyvästi esille, niin se on jo eri asia. Jos sinulle esitellään joku henkilö seuraavilla sanoilla: ”Tässä on perussuomalainen, ortodoksikirkkoon kuuluva, suomenruotsalainen, haavaista paksunsuolentulehdusta sairastava Kalle”, niin et sinä lopultakaan tiedä, millaisen henkilön kanssa olet tekemisissä.

Tapasin pitkästä aikaa lenkillä ollessani erään mukavan naisihmisen. Meillä riitti juttua, ja hän alkoi päivitellä eräitä etäisiä sukulaisiaan, jotka ovat rokotevastaisia. Tuttavani mielestä rokotevastaisuus liittyi heidän hengelliseen viitekehykseensä. Ennen kuin hän jatkoi juttuaan, minä huomautin nopeasti väliin, että minullakin on tietty viitekehys teemaan liittyen, mutta rokotukset ovat kelvanneet. Tuttava tuumi viitekehyksestäni, että ”ei se haittaa”, ja jatkoimme iloisesti tarinointiamme. Minusta tuo oli ihanasti sanottu:”Ei se haittaa!” Sinä olet sinä, ja minä olen minä, ja me tulemme hyvin toimeen keskenämme.

Kun ikää rupeaa kertymään, niin toisten ihmisten mielipiteet alkavat menettää merkitystään, ja minä nautin tästä tunteesta. Yks hailee! Evvk! Mitä sillä on merkitystä! Toki haluan säilyttää keskinäisen kunnioituksen ja ystävällisyyden ilmapiirin esimerkiksi keskustellessani vieraiden ja tuttujen kanssa, mutta kuitenkin: Sinä olet sinä, ja minä olen minä.

Uskontoallergia

Lauantai 21.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Uskontoallergia

Heinäkuun lopussa sai ensi-iltansa lastenelokuva ”JP ja murtovaras”. Elokuva perustuu Tytti Salon lastenromaaniin, joka kertoo kolmesta lapsesta, jotka lähtevät seikkailemaan kesäyönä ja luulevat näkevänsä varkaan tihutyössä. Lapset päättävät perustaa salapoliisiryhmän, jonka nimeksi tulee ”Jeesuksen poliisit”. Elokuva on rahoitettu joukkorahoituksella, ja jo nyt on osoittautunut, että lapsiyleisö on löytänyt sen. Kaikkia elokuvan sisältö ei ole kuitenkaan miellyttänyt, ja esimerkiksi Helsingin Sanomien arvostelija oli sitä mieltä, että katsojia pitäisi varoittaa elokuvan kristillisestä sisällöstä. Kyseisen sanomalehtikirjoituksen jälkeen Finnkino täydensi elokuvan esittelytekstiä kertomalla filmin sisältävän ”lapsenmielisesti myös kristillisiä teemoja kuten uskoa ja rukousta”.

Ystäväni Ruut-Lea pääsi perheineen parin vuoden tauon jälkeen käymään Israelista Suomessa. Lähinnä perhe tuli tapaamaan Ruut-Lean iäkkäitä vanhempia, mutta onneksi aikaa riitti myös muille sukulaisille ja ystäville. Meitä oli pyhäaamuna koolla muutama opettajataustainen henkilö, keskustelu kävi vilkkaana, ja jostakin syystä se päätyi koulun kristilliseen kasvatukseen. Kerroin, että minä pidin aikoinani kristillisiä päivänavauksia, mutta että nuoremmat opettajat eivät nykyään pidä minkäänlaisia (helpompi näin). Tämän kuultuaan Israelista tullut vieraamme oli aivan kauhuissaan: Hän ei voisi opettaa, jos ei saisi tuoda esille omaa kristillistä vakaumustaan! Hän ei siis voisi enää toimia Suomessa opettajana. Ruut-Lea kertoi myös siitä, kuinka onnellinen oli ollut, kun perheen kuudennelta luokalta pääsevä kuopus oli tullut päättäjäispäivänä koulusta mukanaan Vanha Testamentti (juutalaisten pyhä kirja), jollainen lahjoitettiin jokaiselle kuudesluokkalaiselle. Me suomalaisopettajat mietimme, että vieläköhän Gideon-järjestö saa jakaa kouluissa Raamattuja. Ennen oli näin – muistaakseni viidennellä luokalla -, mutta luulenpa, ettei tämäntyyppistä toimintaa enää sallita koulumaailmassamme.

Suomessa on 830 kirkkoa. Ne kertovat tämän maan historiasta ja myös sen uskontohistoriasta. Viime aikoina maassamme on keskusteltu kiivaasti siitä, onko koululla lupa viedä oppilaat kirkkoon jumalanpalvelukseen esimerkiksi jouluna. On keskusteltu myös siitä, saako kevätjuhlissa laulaa suvivirttä. Espoon seurakunta julkaisi tässä kuussa seuraavanlaisen tiedotteen:” Koulukirkot pidetään lähtökohtaisesti kirkoissa ja kappeleissa. Lakisääteiset koulujen päivänavaukset seurakunnan työntekijän pitämänä ovat tästä eteenpäin yleissivistäviä.”

Lapset ja nuoret altistuvat tänä päivänä seksiä, pornoa, väkivaltaa, huumeita ja sairasmielistä rikollisuutta sisältäville ohjelmille, peleille, kirjallisuudelle ja erilaisille tietokoneiden välittämille sivustoille. He eivät voi peittää silmiään ja korviaan, ja kun vanhempien suojeleva ote heltiää lapsista (jos sitä on ollutkaan), ei heitä suojele enää kukaan. Yhteiskunnan ainoa tapa varjella lapsia ja nuoria vahingollista materiaalia sisältäviltä ohjelmilta on niiden ikärajamerkintä. Ja sekin on pelkkä merkintä. Kun alaikäiset surmaavat koulutoverinsa, yhteiskunta havahtuu ja säikähtää – vähäksi aikaa.

Olen pohtinut kovasti sitä, miksi ja mitkä tahot pelkäävät kristillistä sanomaa niin paljon, ettei sitä saisi näkyä enää missään. Mistä juontuu nykyaikainen uskontofobia? Kuka tai ketkä hyötyvät kristinuskon poistamisesta suomalaisesta yhteiskunnasta? Ovatko kyseessä kaupalliset tahot (miksi?) vai ehkä omanlaista aatesuuntaa (mitä?) ajavat suuntaukset? Jos lastenelokuvassa olisi ollut buddhalainen tai islamilainen kaveriporukka, olisiko se hyväksytty ”laajakatseisena” ja ”suvaitsevaisuuden osoituksena”? Tätä suvaitsevaisuutta kaipaan myös silloin, kun kysymyksessä on kristillinen sanoma.

Suomessa on vapaa lehdistö, näin ainakin väitetään. Perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran mielipiteitä Afganistanin sodan pakolaisista välitetään innokkaasti lukevalle ja kuuntelevalle yleisölle. Hänen mielestään pakolaiskiintiön nostaminen on ”tekopyhää” ja ”itsekorostusta”, eikä hengenvaarassa olevia ihmisiä saa ottaa turvaan maahamme. Mietin, olisiko lehdissä voitu/haluttu julkaista tämän keskustelun yhteydessä sellaisia Raamatun tekstejä kuin ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” tai ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Ehkä ei, joku olisi voinut pahoittaa niistä mielensä.

Uskonnonvapaus

Perjantai 4.6.2021 - Pirkko Jurvelin

Uskonnonvapaus

Uskonnonvapaus on perusoikeus, johon kuuluu vapaus uskoa, vapaus olla uskomatta, ja valtion tasapuolinen suhtautuminen eri vakaumuksiin. Uskonnonvapaus ei edellytä valtion erityistoimia, ja esimerkiksi koulun velvollisuus uskonnon opetukseen ei ole uskonnon vapauden osa. Valtion tasapuolinen kohtelu tarkoittaa vakaumusten tasa-arvoa: mitään uskontoa ei suosita toisen kustannuksella, uskontoja ei suosita uskonnottomuuteen verrattuna, eikä uskonnollisten järjestöjen toimintaa rajoiteta muita järjestöjä enempää (uskonnonvapaus.fi).

Suomen perustuslain 11§: Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen teki huhtikuun loppupuolella syyteharkinnan kristillisdemokraattien kansanedustajan Päivi Räsäsen puheista ja kirjoituksista. Ne tutkitaan Toiviaisen mukaan ”sananvapauden, uskonnonvapauden ja syrjimättömyyden näkökulmasta”. Vanhin tarkastelun alla oleva kannanotto on vuodelta 2004, jossa Räsänen ilmaisee mielipiteensä kirjoittamalla, että ”homous ei ole terve seksuaalisuuden variaatio”. Muita arvioitavia julkaisuja ovat Räsäsen some-julkaisu kirkon ja Pride-tapahtuman yhteistyöstä sekä hänen puheensa radiossa loppuvuodesta 2019.

Toiviainen on sitä mieltä, että on rikos, jos ihminen käyttää raamatun tekstiä tukemaan omia halventavia ajatuksiaan ja käsityksiään toisesta ihmisryhmästä. Räsänen itse on ilmoittanut puolustavansa sanan- ja uskonnonvapautta niin pitkälle kuin on tarve. Hän on ilmaissut myös huolensa nykyisestä, yhä uskontokielteisemmäksi käyvästä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Räsänen on todennut, että monet kristityt joutuvat ”elämään kaapissa”.

Pari päivää sitten uutisoitiin, että Päivi Räsänen oli saanut tukea yllättävältä taholta: Joukko tunnettuja professoreita ja muita vaikuttajia Yhdysvalloista vaatii avoimessa kirjeessään asettamaan taloudellisia pakotteita Suomen valtakunnansyyttäjää vastaan. Kirje on osoitettu Yhdysvaltojen kansainvälisen uskonnollisen vapauden komitealle. Kirjeen mukaan Toiviainen rikkoo mm. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artiklaa no:18: ”Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.”

Minun lapsuudessani kristilliset arvot loivat perustan yhteiskunnalle ja kasvatukselle. Tietenkään se ei tarkoittanut sitä, että kaikki olisivat uskoneet kristinuskon sanomaan tai pitäneet raamattua tärkeimpänä ohjekirjana, ei niin, mutta yhteiskunnan perusarvot pohjautuivat raamatun arvoihin, eikä niitä kukaan käynyt ainakaan julkisesti kyseenalaistamaan.

Nyt elämme aikaa, jonka arvoja voisi kuvailla sanoilla yksilöllisyys, monimuotoisuus, vapaamielisyys, yhdenvertaisuus, sallivuus, rajoittamattomuus jne. Yhteisön sääntöjen sijalle ovat tulleet yksilön oikeudet ja halut ja lupa toteuttaa itseään lain sallimissa puitteissa. Myös lait ovat muuttuneet paljon viime vuosikymmenien aikana.

Nykyinen salliva yhteiskunta osoittautuu kuitenkin usein tiukasti omista aatteistaan ja vaatimuksistaan kiinni pitäväksi. Se vaatii meitä kaikkia uskomaan omalla, vapaalla, rajattomalla tavallaan ja haluaa laittaa ruotuun ne, jotka eivät näe ja koe asioita samalla tavoin. Meidän kaikkien, tavallisten Suomen kansalaisten,valtaa pitävien ja päättäjien tulee olla herkällä mielellä ja tutkia, onko mahdollista, että uskonnonvapaus kääntyy itseään vastaan, emmekä uskalla enää rangaistuksen pelossa tuoda esiin omaa uskoamme. Se ei ole enää vapautta.

Uskonnonvapaus tulkitaan usein siinä mielessä, että ihminen on vapaa uskonnoista. On erittäin olennaista ymmärtää, että se tarkoittaa myös sitä, että ihminen on vapaa uskomaan.

Tarvitsemmeko uutta uskonpuhdistusta?

Lauantai 3.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Tarvitsemmeko uuden uskonpuhdistuksen?

Oulun seurakuntalehdessä, Rauhan Tervehdyksessä, Kiimingin kirkkoherra ja kyseisen lehden hallituksen puheenjohtaja kertoo tuntemuksistaan Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen johdosta. Tämän päätöksen mukaan ”hiippakunnan papisto on piispan ja tuomiokapitulin erityisen ohjaus- ja valvontavallan alaista.” Ilmoituksessa on siis vastaus kysymykseen, voiko yksityinen pappi vihkiä samaa sukupuolta olevia henkilöitä, vaikka se ei ole kirkkojärjestyksen mukaista. Yksittäiset papit (jopa jokunen piispakin) ovat suorittaneet kyseisiä vihkimisiä, vaikka ovat pappisvalassaan sitoutuneet muuhun. Niemelä toteaakin hyvin:”Jokaisella yhteisöllä on järjestyksensä, myös kirkollamme. Sitä on viranhaltijoiden, myös pappien noudatettava.

Lehden seuraavassa numerossa oli kaksikin vastinetta Niemelän kirjoitukselle. Mirja-Liisa Sassi-Puitti aloittaa vastineensa siteeraamalla Jeesuksen sanoja Matteuksen evankeliumin luvussa 19, jae 6:”He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”. Jostakin syystä kirjoittaja oli napannut kyseisestä evankeliumin kohdasta tekstiinsä vain yhden jakeen, jonka sisältö yksinään ei avaa asiaa. Matteus 19:”Ja kun Jeesus oli lopettanut nämä puheet, lähti hän Galileasta ja kulki Jordanin tuota puolta Juudean alueelle. Ja suuri kansan paljous seurasi häntä, ja hän paransi heitä siellä. Ja fariseuksia tuli hänen luoksensa, ja he kiusasivat häntä sanoen:”Onko miehen lupa hyljätä vaimonsa mistä syystä tahansa?” Hän vastasi ja sanoi:”Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa” loi heidät mieheksi ja naiseksi” ja sanoi:”Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi? Niin eivät he enää ole kaksi vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” - On sanomattakin selvää, että kontekstistaan irrotettu ajatus kääntyy tässä päälaelleen.

Sassi-Puitti ilmoittaa tekstissään myös, että ”Jumalan yhdistämiä ovat myös avoparit”sekä ihmettelee, että ”voisivatko kaksi ihmistä edes vastustaa rakkautta, joka syttyy heidän välilleen?”Myös hän kyselee, eikö Jumalalla ole valtaa estää tällainen (rakkaus), jos hän ei sitä haluaisi sallia.

Olli Kohonen kirjoitti myös vastineen Niemelän pääkirjoitukseen. Kohonen sanoo:”Näyttää nimittäin siltä, että esimerkiksi täällä Oulun seudulla ihan tavallisten ihmisten välinen rakkaus asetetaan jyrkän eriarvoiseen asemaan heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella.”

1500-luvun alkupuolella Saksassa eli ja vaikutti Martin Luther-niminen munkki. Munkkiuden ja raamatun käännöstyön myötä hänelle selvisi, kuinka kauas katolinen kirkko oli etääntynyt raamatun opista. Uskonpuhdistus eli reformaatio sai alkunsa yhden munkin ja papin, myöhemmin perheenisän, toimesta. - Olisiko aika palata jälleen tutkimaan raamatun tekstejä? Mitä siellä asioista sanotaan? Aivan niin, eihän se enää käy. Nyt ihmiset ilmoittavat, että kirja on aikansa elänyt, liian vanha, kulttuuri aivan muuta kuin meillä täällä, ei siihen voi peilata nykyaikaa. Ja voi kuitenkin.

Kirkossamme on tällä hetkellä paljon uudistajia. He haluavat muuttaa kirkon oppia sen mukaan kuin helpoimmalta/kätevimmältä/sopuisimmalta tuntuu. Kirkko ei kuitenkaan kaipaa sellaisia uudistuksia, jotka perustuvat ihmisen omaan mukavuudenhaluun, vaan oikeasti se tarvitsee nyt uskonpuhdistajaa. Kukaan ei kuitenkaan halua panna itseään likoon, sehän nyt on selvä. Ei Martin Luthereita ilmesty tuosta vain, rohkeita henkilöitä, jotka ovat valmiita taistelemaan puhtaan opin puolesta. Ei, ei uskonpuhdistajia löydy, mutta uskon uudistajista ei ole pulaa.

Olen usein tuntenut ahdistusta siitä, luterilaisen opin mukaista uskoa vähätellään ja panetellaan sekä kirkon piirissä että sen ulkopuolella. Onko niin, että minun on lähdettävä kirkosta ja jätettävä se näille uudistajille, jotka haluavat muokata siitä mieleisensä? Eikö olisi reilumpaa se, että ”vanhan kirkon” kannattajat saisivat pysyä valitsemansa instituution parissa, ja että uutta haluavat luovat omansa, kutsukoon he kirkkoaan sitten vaikka freestyle-seurakunnaksi. Mutta ei, en minä vielä luovuta. Mistä sen tietää, vaikka uskonpuhdistus olisi jo tulossa? Odotan ja toivon.

Miten löydän rakkauden?

Sunnuntai 29.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Miten löydän rakkauden (ja säilytän sen)?

Istahdin kylpylän ravintolassa erään puolitutun, vanhemmanpuoleisen pariskunnan pöytään. Olemme olleet silloin tällöin yhteisellä matkalla, mutta en ole aikaisemmin kuullut tarinaa siitä, miten heidän rakkautensa alkoi. Ruokailun aikana nainen kertoi, kuinka oli kymmenen vuotta sitten ollut viettämässä viimeistä lomailtaa hotellissaan Pärnussa. Hän oli huomannut miesryhmän, joka oli vasta saapunut ja vietti aikaa hotellin baarissa. Siitä sitten - miten lienee - illan mittaan mies ja nainen istuivatkin saman pöydän ääressä, ja kun naisen oli aika poistua pakkaamaan, mies oli pyytänyt hänen puhelinnumeronsa, jonka nainen olikin antanut. Hän puolestaan ei ollut halunnut ottaa miehen numeroa. ”Minähän en miehelle soita”, oli tämä leskinainen myöhemmin tokaissut tyttärelleen.

Jonkin ajan kuluttua mies oli kuin olikin soittanut uudelle tuttavalleen, ja tässä he nyt istuivat kymmenen vuoden jälkeen saman pöydän ääressä pariskuntana. Tosin etäsuhteen ylläpitäminen (he asuvat eri puolilla Suomea) on vaatinut viitseliäisyyttä, mutta kun on rakkautta, on myös halua nähdä vaivaa sen eteen.

Heitä katsellessani ja kuunnellessani tuli mieleeni, kuinka nykyisin rakkautta etsivillä on käytössään kaikenmaailman tinderit ja deittipalvelut ja älysovellukset, mutta kuitenkaan sitä oikeaa ei tunnu löytyvän. Oikean sijaan löytyy kuitenkin monta väärää, joiden kanssa ylläpidetään suhdetta sitä suurta rakkautta odotellessa. Vuoden vanhan selvityksen mukaan yksinasuvien suomalaisten määrä on kasvanut selvästi, ja nykyisin heitä on noin miljoona. Se on aika suuri luku verrattuna maamme asukaslukuun (5,5 miljoonaa v. 2018). Tämähän on kummallinen yhtälö: välineet parin löytämiseen ovat, mutta ihmiset elävät yhä suurenevassa määrin yksin.

Eräs suomalainen, jo iäkkäänpuoleinen ja paljon julkisuudessa ollut mieshenkilö, valitti yksinäisyyttään naistenlehdessä julkaistussa artikkelissa. Muistelin, kuinka olen vuosien, jopa vuosikymmenien ajan lukenut hänen naisseikkailuistaan. Meno oli ollut kovaa, ilmeisesti kysyntäkin oli ollut kiitettävää. Mikä meni sitten pieleen? Miksi hän on nyt yksin? - Muutama päivä sitten pohdiskelin aikuisten lasteni kanssa sitoutumiseen liittyviä asioita. Olimme samaa mieltä siitä, että hyvin moni avioliitossa/vakituisessa parisuhteessa elävä henkilö kohtaa liittonsa aikana jonkun, joka on puoleensavetävä, hyvännäköinen ja kiinnostunut tästä ihmisestä, joka on jo sattumoisin varattu. On hyvin inhimillistä, että toisen osapuolen ilmiselvä mielenkiinto imartelee ja houkuttelee. Sitten ollaankin siinä vaiheessa, että naimisissa oleva tai muutoin sitoutunut henkilö joutuu tekemään päätöksen, joka mahdollisesti muuttaa hänen elämänsä kokonaan - joko hyvään tai huonoon suuntaan. Tällaistahan ihmiselämä on, jatkuvaa päätösten tekoa. Joskus se on helpompaa: ok, otan mustan kahvin, en lattea - mutta joskus huomattavasti vaikeampaa.

Katsoin mielenkiinnolla ohjelman ”Tytöt Dubaissa”. Se kertoo kolmesta ruotsalaisnaisesta, jotka ovat lähteneet Dubaihin etsimään rahaa ja luksusta eli parempaa elämää. Yksi heistä toimi johtavassa asemassa, toinen elätti itsensä mallina ja some -tähtenä, kolmas työskenteli yökerhossa seuranpitäjänä. Kolmen vuoden kuluttua kukaan heistä ei ollut löytänyt aviopuolisoa (se oli yksi haave), ja aika kiinnostava ja silmiä avaava oli erään naisen kommentti asiaan. Hän nimittäin sanoi, että olisi helppoa, jos hänelläkin olisi perhe, joka etsisi hänelle kunnollisen aviomiehen kuten arabikulttuureissa yhä on tapana. Hän saisi tutustua tulevaan puolisoonsa sitten, kun asiaan kuuluvat muodollisuudet olisi hoidettu. Nainen jatkoi vielä ja sanoi, että oli vaikeaa löytää hyvää miestä, sydänsuruja kyllä riitti. Tämä naisen kommentti oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että olen joskus itsekin ajatellut - ja ääneen sanonut -, että vanhemmat voivat hyvinkin onnistua valitsemaan lapselleen paremman puolison kuin tämä itse. Erään ystävättäreni kanssa minulla oli tapana keskustella asiasta, päivitellä ja huokailla lasten seurustelukuvioita, ja molemmat olimme vakaasti sitä mieltä, että sillä elämänkokemuksella olisimme löytäneet lapsillemme parhaiten sopivat puolisot. Mutta arvatkaa, olisiko kukaan kuunnellut meitä?

Dietrich Bonhoefferin uskontunnustus

Tiistai 18.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Dietrich Bonhoefferin uskontunnustus

”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.”

Dietrich Bonhoefferin kirjoittama runo on sävelletty ainakin viisikymmentä kertaa, ja meidän virsikirjassamme runo on Erkki Melartinin säveltämänä numerolla 600. Tämä virsi tuli minulle entistä tutummaksi ja tärkeämmäksi, kun etsin musiikkia veljeni hautajaisiin. Vielä suuremman merkityksen runo sai, kun tutustuin Bonhoefferin elämänkertaan ja hänen muuhun tuotantoonsa. Bonhoeffer on kuuluisin 1900-luvun saksalainen teologi, jonka kirjallinen tuotanto on erittäin laaja, ja jonka teokset kiinnostavat sekä luterilaisia että katolisia. Useita hänen kirjojaan on myös suomennettu.

”Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käsiin elämämme. Hän itse meille rauhan valmistaa.”

Dietrich Bonhoeffer (4.2.1906 – 9.4.1945) syntyi monilapsiseen perheeseen, jonka isä oli huomattava psykiatri ja neurologi ja äiti opettaja. Lasten musiikkiharrastuksia ja omia valintoja tuettiin, ja vaikka vanhemmat olivat odottaneet pojan jatkavan isänsä uraa, tämä tunsi kutsumuksekseen teologian opiskelun. Saatuaan opintonsa päätökseen, Bonhoeffer vietti vuoden Yhdysvalloissa tutkijan virassa ja perehtyi samalla Harlemin köyhälistön olosuhteisiin. Myös matka Kuubaan avasi hänen silmänsä näkemään, kuinka erilaisissa olosuhteissa ihmiset joutuvat tulemaan toimeen.

Bonhoeffer opetti systemaattista teologiaa Berliinin yliopistossa, hänet vihittiin papiksi vuonna 1931, ja hän osallistui aktiivisesti Ekumeenisen maailmanliiton toimintaan. Mies ei pelännyt ottaa kantaa natsien mielivaltaan, ja turvallisuussyistä hän muutti Lontooseen, jossa toimi kahden saksalaisen seurakunnan pastorina.

”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.”

Jo vuonna 1934 saivat saksalaiset oppilaat lukea koulukirjasta seuraavanlaisen tekstin: ”Aivan samalla tavalla kuin Jeesus vapautti ihmiset synnin ja kuoleman vallasta, niin Hitlerkin pelastaa Saksan sitä uhkaavalta täydelliseltä tuholta. Sekä Jeesusta että Hitleriä vainottiin. Mutta kun Jeesus joutui ristiinnaulittavaksi, pääsi Hitler kansleriksi… Jeesus rakensi taivasten valtakunnan varaan, mutta Hitler rakentaa Saksan maan kamaralle.” Bonhoeffer palasi Saksaan huhtikuussa 1935 ja alkoi kouluttaa pappeja laittomalle Tunnustuskirkolle, joka halusi opillaan ja teoillaan erottua valtionkirkon natsiaatteita myötäilevästä toiminnasta.

Sodan kuluessa Bonhoeffer, joka oli aikaisemmin puhunut passiivisen vastarinnan puolesta, toimi aktiivisesti vastarintaliikkeen palveluksessa kaksoisagenttina. Lokakuussa Bonhoeffer joutui Gestapon käsiin, hänet kuljetettiin aluksi Buchenwaldin keskitysleirille, josta hänet siirrettiin myöhemmin Flossenburgin keskitysleiriin.

”Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä, kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.”

Runon, jonka tunnemme virsikirjamme virtenä, Bonhoeffer kirjoitti kihlatulleen ja perheelleen joulun alla kirjeessään keskitysleiriltä. Hän tahtoi lohduttaa, rohkaista ja valaa uskoa läheisiinsä. Bonhoeffer hirtettiin keskitysleirillä aamunkoitteessa huhtikuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1945. Kymmenen vuotta myöhemmin paikalla ollut SS -lääkäri muisteli tapausta seuraavasti:

”Tuon päivän aamuna viiden ja kuuden välillä vangit, heidän joukossaan amiraali Canaris, kenraali Oster, kenraali Thomas ja Saksan korkeimman oikeuden jäsen tohtori Sack, tuotiin selleistään ja heille luettiin heille langetetut sotaoikeuden syytteet. Yhden parakin puoliksi avoimen oven takana ennen vankivaatteiden riisumista näin pastori Bonhoefferin polvistuneena rukoilemassa hartaasti. Tämän äärettömän sympaattisen miehen tapa rukoilla antaumuksella ja siihen luottaen, että Jumala kuuli häntä, kosketti minua mitä syvimmin. Myös vielä teloituspaikalla hän lausui lyhyen rukouksen ja nousi sitten rohkeasti ja tyynesti hirttolavalle. Kuolema seurasi muutamassa sekunnissa. Tuskin olen viidenkymmenen vuoden lääkäriurani aikana nähnyt ketään toista, joka olisi kuollut niin vahvasti Jumalaan luottaen.”