Ihmeellistä

Lauantai 20.6.2026 - Pirkko Jurvelin

Ihmeellistä

Olen käynyt jo viisi kertaa Montenegrossa, ja koska maa on pinta-alaltaan pieni, myös sen tärkeimmät nähtävyydet on tullut katseltua useampaankin kertaan. On kyllä sanottava, että minulle yksi tämän maan parhaista nähtävyyksistä on kuitenkin luonto, joka yhä uudestaan jaksaa lumota katselijansa kauneudellaan.

Ostrogin luostari on paikka, jossa en ollut aikaisemmin käynyt, ja joka nyt kesäkuussa oli must see- listallani. Kävin ostamassa retken eräästä rantakadulla sijaitsevasta pienestä matkatoimistosta, ja maksoin päivän reissusta 25 e eli halpaa lystiä. Tähän hintaan ei kylläkään kuulunut opastusta eikä ruokailuja, mutta onhan meillä puhelimessamme opas, ja tauoilla oli mahdollisuus ostaa syötävää.

Ostrogin luostari on ortodoksikristittyjen pyhiinvaelluspaikka. Se sijaitsee melkein pystysuorassa kallion päällä, Ostroska Gredan suuren kallion yläpuolella. Voitte kuvitella, kuinka mielenkiintoinen tuo ajomatka oli noilla kapeilla teillä, joissa tuskin on ohitusmahdollisuuksia. Kyllä kuski sai peruuttaa aika monta kertaa, jotta vastaantuleva pääsisi ohittamaan, eikä se peruuttaminenkaan niin helppoa ollut korkealla vuoristomaisemissa. Kaikki kunnia kuljettajan ammattitaidolle, ja sen kyllä hänelle kerroinkin.

Ostrogin luostari on omistettu sen perustajalle Pyhälle Basileiokselle (1610-1671). Luostarissa on kaksi kirkkoa, yläkirkko ja alakirkko. Pyhän Basileioksen ruumiilla uskotaan olevan ihmeellisiä parantavia voimia, ja jäänteitä säilytetään alakirkossa olevassa pyhäinjäännöslippaassa. Luostarissa vieraileekin vuosittain yli satatuhatta kävijää, ja onneksemme emme sattuneet paikalle pyhiinvaellusjuhlien aikana, vaan olimme siellä ihan tavallisena sunnuntaina.

Perillä pääsimme heti jonottamaan satunnaisen suomalaisen matkakumppanin kanssa. Koska emme ymmärtäneet oppaan puhumaan montenegroa sanaakaan, asetuimme vain jonon jatkoksi. Päättelimme, että jotain tärkeää siellä edessä olisi, kun vierailijat haluavat välttämättä mennä sinne. Juttelimme jotakin, kunnes eräs paikallinen pisti sormen huulilleen, siis hiljaa, te turistit. Myöhemmin hän otti kukkarostaan isohkon rahasumman, näytti sitä meille ja osoitti luolan suuaukkoa. Aha, sinne sai jättää lahjoituksen.

Meidän jonomme ohi virtasi jatkuvasti ihmisiä, joilla oli tietyistä syistä oikeus nopeampaan vierailuun. Näimme todella paljon ihan pieniä lapsia, kehitysvammaisia aikuisia, sokeita, liikuntarajoitteisia apuhenkilöineen, ihmisiä, joita elämä oli kolhinut niin, että he tarvitsivat apua jokapäiväisessä arjessaan. Koska olin jo aiemmin perehtynyt katolisen ja ortodoksisen kirkon oppiin ihmeparantumisista, en ollenkaan kummastellut näiden kävijöiden suurta määrää, onhan luonnollista, että ihminen tekee kaikkensa paranemisensa eteen. Retkikumppanini näki asian toisin: Hänen mielestään oli sairaiden kiusaamista, kun heidät raahattiin sinne korkeuksiin, vaikka mitään paranemista ei oikeasti ollut odotettavissa. No, minun mielestäni toivo on ihana asia, ja jo pelkkä toivominen ilman konkreettista paranemisihmettä tuo elämään jotakin hyvää.

Kun meidän vuoromme oli lopulta päästä luolaan pyhäinjäännösten luokse, se kävi niin äkkiä, ettei aikaa havainnointiin oikeastaan jäänyt (kuvia ei tietenkään saanut ottaa). Katsoin lasiarkussa olevaa jotakin, jonka päällä oli punainen peitto, enkä nähnyt enkä tuntenut mitään erityistä. Ja heti kohta meidät ohjattiin ulos. No, niin, hmh, olisin ehkä halunnut kokea jotakin, mutta ei kun ei. Toivon mukaan joku muu tunsi rauhaa, onnea, seesteisyyttä, valoa, jotakin hyvää.

Kävimme myös ylhäällä pienessä kappelissa, ja hienot, luolan seinille maalatut freskot tekivät vaikutuksen. Turistikauppa luostariaukealla oli tarjonnaltaan runsas, mutta minulta pääsi melkein itku, kun kirjakaupan kaikki kirjat oli kirjoitettu paikallisella murteella. Ne näyttivät niin mielenkiintoisilta, mutta ei, ne oli pakko jättää sinne hyllyyn. Vieläkin harmittaa. - Kun seuraavan kerran lähden Montenegroon, menen Ostrogin luostariin uudestaan. Silloin pidän huolen siitä, että opas puhuu joko suomea, ruotsia, englantia tai saksaa, espanjakin kelpaa, sillä haluan tutustua paremmin tuohon mielenkiintoiseen paikkaan.

P.s. Jos luit edellisen blogini, jossa kerroin tapahtumista Dubrovnikin lentokentällä, niin minulla on uutinen: Ihme on tapahtunut! Viikon kuluttua siitä, kun lähetin virkailijoille valitukseni, sain vastauksen, jossa asiaa pahoiteltiin syvästi ja luvattiin huolehtia siitä, ettei kyseisen kaltaisia asioita enää tapahdu. Tuo vastaus on kyllä jo ihme!

Lourdesin ihmeiden jäljillä

Sunnuntai 1.2.2026 - Pirkko Jurvelin

Lourdesin ihmeiden jäljillä

Lento Oulu - Helsinki - Pau - taksimatka asemalle, junamatka Lourdesin kaupunkiin eteläiseen Ranskaan lähelle Espanjan rajaa; lähdöstä oli kulunut puoli vuorokautta, kun olimme päässeet päämääräämme. Helpompaa ja halvempaa olisi ollut lentää auringon perään jonnekin etelään noutopöytien ääreen, mutta minä en ollutkaan auringon vaan ihmeiden perässä. Mukanani oli nuorin tyttäreni, matka-avustaja, seuralainen, tietotekniikan puoliammattilainen.

Tekeillä olevan kirjani otsikko ”Elä kauemmin, elä terveemmin – tutkimusmatkoja luostarimaailmaan” oli johdattanut minut monen mutkan kautta katolisen maailmaan suureen pyhiinvaelluskohteeseen. Lourdesin pieni kaupunki – vain 15000 asukasta – saa vuosittain vieraakseen lähes neljä miljoonaa turistia, jotka tulevat kuulemaan tytöstä nimeltään Bernadette Soubirous. Tämä tyttö kohtasi Neitsyt Marian Massabiellen luolan luona 18 kertaa 14-vuotiaana. Hän oli sairaalloinen, pienikokoiseksi jäänyt lapsi, joka tuli vaatimattomista oloista eikä osannut edes lukea. Kun tiedot Marian ilmestymisistä levisivät, Bernadetten mukana luolan luokse saapui tuhansia ihmisiä ilmestystä katsomaan.

Yleinen – jopa tytön omien vanhempien – mielipide oli kuitenkin, että lapsi oli sairas, hermoheikko, joka vain kuvitteli näkyjä ja sepitteli tarinoita. Hälyn vuoksi myös poliisi tutki asiaa, mutta ei osannut kuitenkaan sanoa, mistä oikein oli kyse. Lopulta paikkakunnan pappi puhui Bernadetten kanssa, ja koska tämä oppimaton lapsi osasi yllättäen käyttää kirkollista kieltä ja tunsi teologista sanastoa, pappi tuli vakuuttuneeksi siitä, että hän oli todellakin kohdannut Neitsyt Marian.

Bernadette kuoli 35:n vuoden ikäisenä nunnaksi vihkiytyneenä toisella paikkakunnalla monista sairauksista kärsien. Lähdettyään kotikaupungistaan hän ei enää koskaan halunnut palata sinne, sillä julkisuus ja ihmisten kiinnostus vaivasivat häntä. Katolinen kirkko julisti Bernadetten pyhimykseksi 8.12.1933.

Koska oli tammikuu eli turistisesongin ulkopuolinen aika, pääsimme oppaamme mukana tutustumaan kohteisiin, joihin muutoin on vaikea mennä. Ihailimme Neitsyt Marian patsasta, joka on kallionkielekkeellä, nojasimme luolan seinämään (se kuulemma kuvastaa Kristukseen tukeutumista) ja saimme luvan mennä myös rakennukseen, joka sisälsi pieniä kylpyhuoneita. Jokaisessa niistä oli allas, jossa esimerkiksi halvaantuneita tai muutoin huonokuntoisia kylvetettiin pyhässä vedessä, joka tuli suoraan Bernadetten esiin kaivamasta lähteestä. Meille annettiin mahdollisuus hiljentyä, sitten pesimme kätemme ja kasvomme lähdevedellä ja lopuksi joimme sitä. Otimme tätä lähdevettä mukaamme suoraan hanasta myös omaan pulloon.

Alueella oli kirkkoja, joiden seinät olivat upeiden maalauksien lisäksi täynnä kiitoslaattoja niiltä ihmisiltä, jotka olivat saaneet kokea täällä parantumisihmeen.

Katolinen kirkko on asettanut erillisen tutkimuskomitean selvittämään ihmeparantumisia. Tapausta seurataan lähes kymmenen vuoden ajan, ja mikäli parantuneen tila osoittautuu pysyväksi, se julistetaan ihmeeksi. Tällä hetkellä näitä ”virallisia” ihmeparantumisia on 70, mutta epävirallisia tuhansia.

Kävimme myös Ihmemuseossa, jossa oli valokuvia ja parantumiskertomuksia. - Tapahtuuko ihmeitä? Muistan, kuinka kesällä keskustelin samasta asiasta arkkimandriitta Mikaelin kanssa. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, että kaikkea tapahtunutta ja tapahtuvaa emme mitenkään voi selittää järjellä, vaikka se ihmismielelle olisikin mieluista. Ihmeitä tapahtuu.

Parhaimpana turistiaikana Lourdesin alue täyttyy pyörätuolijonoista, kynttiläkulkueista, pyhiinvaeltajista ja meistä uteliaista, ihmettelevistä turisteista. Lourdesin tapahtumia voi myös seurata päivittäin erilaisista videokameroista esimerkiksi osoitteessa: Lourdes Live TV.

Ihme

Sunnuntai 16.4.2023 - Pirkko Jurvelin

Ihme

Oletko kokenut joskus ihmeen? Minä en – ainakin ajattelen niin. Tietysti se, että miehelleni tehtiin keuhkojensiirto kolme vuotta sitten, ja että hän pystyi aloittamaan kokonaan uuden elämän, on luokiteltava ihmeeksi. Tässä kohtaa ajattelen kuitenkin, että tämän ihmeen takana on Suomen upea terveydenalan osaaminen ja yhteiskunta, jossa vaativia leikkauksia ja niiden jälkeisiä vuosikausia kestäviä jatkotutkimuksia ja hoitoja annetaan kansalaisille lähes ilmaiseksi. Se on ihmeellistä, mutta mielestäni varsinainen ihme on kuitenkin asia tai tapahtuma, jota ei voi järjellä selittää.

Tutustuin jokin aika sitten Espanjassa reissatessani mukavaan naiseen, joka toimi eräällä retkellä ryhmämme oppaana. Hän oli hyvin avoin ja puhelias ja mainitsi jossakin välissä, ettei uskalla syödä koko päivänä oikein juuri mitään vatsavaivojensa vuoksi. Vessan piti olla aina lähellä, jos hän kävi istumaan ruokapöytään. Mietin ääneen, että oliko hänellä mahdollisesti keliakia, joka minulle mahavaivoineen on tuttu juttu.

- Ei, minulta on leikattu paksusuoli, ja siitä nämä ongelmat johtuvat.

Myöhemmin nainen kertoi minulle koko tarinansa. Kävelimme yhdessä kohti erästä kirkkoa, ja hän puhui sairaudestaan ja kaikesta, mitä sen mukana oli seurannut. Paksunsuolensyöpä oli löydetty silloin, kun hän oli vielä ollut nuori rouva, pienen lapsen äiti ja miehensä kanssa monessa touhussa mukana. Valitettavasti monista leikkauksista ja hoidoista huolimatta erikoislääkäri ilmoitti lopulta, että potilaalla oli elinaikaa enää muutama kuukausi.

Tuohon aikaan pääkaupunkiseudulla oli paljon esillä eräs naissaarnaaja, jonka pitämiin tilaisuuksiin ihmiset menivät sankoin joukoin, sillä evankelioimispuheen jälkeen kuulijoilla oli mahdollisuus mennä hänen luokse parannettavaksi. Uusi tuttavani oli kuullut myös kyseisestä ihmeparantajasta ja meni erääseen tilaisuuteen. Puheen loputtua ihmiset jonottivat ihmeidentekijän luokse. Hän oli kuulemma kysynyt sairauden nimen, siunannut naisen ja ilmoittanut, että tauti on parantunut.

Kysyin tältä uudelta tuttavalta, että tunsiko hän tuona hetkenä mitään erityistä. Ei, ei yhtään mitään. Joka tapauksessa seuraavalla kontrollikäynnillä lääkäri oli todennut, että jostakin syystä tauti näytti hävinneen. Lääkärin oli kuitenkin vaikea uskoa tätä, sillä hänen mukaansa 30:n vuoden aikana ainoastaan kolme henkilöä oli parantunut syövästä, joka diagnoosin mukaan oli ollut parantumaton. Tästä naisesta tuli siis lääkärin potilaista neljäs täysin syövästä selvinnyt henkilö, vaikka ennuste oli ollut jotain aivan muuta.

Oppaamme kertoi vielä, että toki sairaus leikkauksineen oli jättänyt jälkensä, mutta että hän oli vuosikymmenet saanut elää terveen ihmisen elämää, viimeiset kymmenen vuotta miehensä kanssa Espanjassa. Hän sanoi kokeneensa Jumalan armosta ihmeparanemisen, josta hän oli hyvin onnellinen.

Juttelimme myös tuosta naissaarnaajasta, jonka tunnistin useiden lehtijuttujen perusteella. Muistelin, että hän sai aikoinaan ehdottoman tuomion talousrikosten vuoksi ja hävisi julkisuudesta. Uusimpien tietojen mukaan nainen on vaihtanut etunimeään ja myös kirkkokuntaansa, sillä hänestä on tullut ortodoksisen kirkon jäsen.

Minun on myönnettävä, että tämän satunnaisen tuttavan kertoma tarina on hieno osoitus siitä, että ihmeitä tapahtuu, ja mielestäni se on hyvin lohdullista. Meidän ei tarvitse uskoa pelkästään faktoihin, vaan voimme ajatella, että elämässämme on paljon sellaisia vaikuttajia, joista me ihmiset emme tiedä mitään.

Löysikö kirjailija vastauksen?

Sunnuntai 1.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Löysikö kirjailija vastauksen?

Vihdoinkin sain luettavakseni Joel Haahtelan ”Adélen kysymyksen”. Levollista tekstiä, ei turhaa yrittämisen tuntua. Mies – jonka nimeä ei mainita teoksessa lainkaan – matkustaa eteläranskalaiseen luostariin tutkimaan, onko tarina Adéle -nimisen pyhimyksen taustalla tosi. Onko kuitenkin käynyt niin, että yhdeksän vuosisataa ovat muokanneet tavallisen ihmisen elämästä ja onnettomuudesta pyhimykselle sopivan henkilöhistorian? Mies tutkii luostarin kammiossa 1100-luvun tapahtumia, ja samalla hän tutkii omaa menneisyyttään. Kuinka paljon lapsuuden tapahtumat vaikuttavat yksilön elämään ja sitä kautta edelleen omien lasten elämään? Mies ei pohdi ainoastaan historiaa ja omaa tarinaansa, vaan myös suhdettaan uskontoon. Kirjasta jäi muutama erityisen hieno kohta mieleeni, ja haluan jakaa ne tässä teidän kanssanne.

”Veli Paul pysähtyy risteykseen ja odottaa autojen ajavan ohi. Hän toteaa, että minun murheeni ovat tietysti ikäviä, mutta taidan olla varsin ankara ihminen, varsinkin itselleni, ja sehän on melko turhaa. Meidän tulee toki tehdä parhaamme, mutta sen jälkeen emme voi muuta kuin uskoutua Jumalan varaan. Murehtiminen on oikeastaan jumalanpilkkaa, tai ainakin se on Jumalan vähättelyä, sillä murehtimalla me yritämme anastaa vallan itsellemme, eikä se hänen kokemustensa mukaan onnistu kovin hyvin. Sitä paitsi murheet ovat ihmiselle lopulta hyväksi, koska ne saavat meidät kääntymään Jumalan puoleen, halusimme sitä tai emme (s. 64).”

”Veli Paul kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen (s. 92).”

”Kohautan harteitani ja sanon, että Adélen ihmevoimasta liikkuu paljon kertomuksia. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, eräs vanha ystäväni koki täällä ihmeen, parantumisen, eikä se jätä minua rauhaan. Jos meidän kokemamme maailman rinnalla on voimia, joita emme käsitä. Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta me emme enää tunnista niitä. Jos olemme sulkeneet sydämestämme pois ihmeen mahdollisuuden. Jos maailma ei olekaan pelkkää mekaniikkaa, eikä ihminen vain kvantteihin sidottu algoritmi. Jos Adéle putosi, koska halusi esittää meille kysymyksen yhdeksänsadan vuoden takaa (s. 122).”

Minua nolottaa tunnustaa, että minulle kävi juuri samalla tavalla kuin esimerkiksi muutamalle minun kirjani lukijalle: Oletin, että Haahtela ja kirjan etsiskelevä mies ovat yksi ja sama henkilö. No, ei ole. Yhdessä asiassa olin kuitenkin oikeilla jäljillä: Kirjan päähenkilö oli hyvin mietiskelevä - sanoisin ”etsivä” - jutellessaan veli Paulin kanssa uskontoon liittyvistä asioista. Sainkin tietää, että juuri tuohon aikaan Haahtela oli tekemässä omaa hengellistä ratkaisuaan, ja nykyisin hän kuuluu ortodoksiseen kirkkoon.

Joku kirjan lukija sanoi vierastavansa teoksessa esiintyvää uskonnollisuutta. Minusta ”Adélen kysymykseen” voi tarttua rauhallisin mielin, sillä siinä esiintyvä pohdiskelu kuuluu romaanin tarinaan. - Kirjan mies etsii vastausta kysymykseen: Voiko ihmeitä tapahtua? Hän ei löydä yksiselitteistä vastausta, aika mahdotontahan se olisikin, kun Adélen putoamisesta kalliolta ja ihmeellisestä pelastumisesta on kulunut yhdeksänsataa vuotta. Päähenkilö löytää kuitenkin jotakin vielä arvokkaampaa: levollisen olon. Ehkä se on ihme.