Ihme

Sunnuntai 16.4.2023 - Pirkko Jurvelin

Ihme

Oletko kokenut joskus ihmeen? Minä en – ainakin ajattelen niin. Tietysti se, että miehelleni tehtiin keuhkojensiirto kolme vuotta sitten, ja että hän pystyi aloittamaan kokonaan uuden elämän, on luokiteltava ihmeeksi. Tässä kohtaa ajattelen kuitenkin, että tämän ihmeen takana on Suomen upea terveydenalan osaaminen ja yhteiskunta, jossa vaativia leikkauksia ja niiden jälkeisiä vuosikausia kestäviä jatkotutkimuksia ja hoitoja annetaan kansalaisille lähes ilmaiseksi. Se on ihmeellistä, mutta mielestäni varsinainen ihme on kuitenkin asia tai tapahtuma, jota ei voi järjellä selittää.

Tutustuin jokin aika sitten Espanjassa reissatessani mukavaan naiseen, joka toimi eräällä retkellä ryhmämme oppaana. Hän oli hyvin avoin ja puhelias ja mainitsi jossakin välissä, ettei uskalla syödä koko päivänä oikein juuri mitään vatsavaivojensa vuoksi. Vessan piti olla aina lähellä, jos hän kävi istumaan ruokapöytään. Mietin ääneen, että oliko hänellä mahdollisesti keliakia, joka minulle mahavaivoineen on tuttu juttu.

- Ei, minulta on leikattu paksusuoli, ja siitä nämä ongelmat johtuvat.

Myöhemmin nainen kertoi minulle koko tarinansa. Kävelimme yhdessä kohti erästä kirkkoa, ja hän puhui sairaudestaan ja kaikesta, mitä sen mukana oli seurannut. Paksunsuolensyöpä oli löydetty silloin, kun hän oli vielä ollut nuori rouva, pienen lapsen äiti ja miehensä kanssa monessa touhussa mukana. Valitettavasti monista leikkauksista ja hoidoista huolimatta erikoislääkäri ilmoitti lopulta, että potilaalla oli elinaikaa enää muutama kuukausi.

Tuohon aikaan pääkaupunkiseudulla oli paljon esillä eräs naissaarnaaja, jonka pitämiin tilaisuuksiin ihmiset menivät sankoin joukoin, sillä evankelioimispuheen jälkeen kuulijoilla oli mahdollisuus mennä hänen luokse parannettavaksi. Uusi tuttavani oli kuullut myös kyseisestä ihmeparantajasta ja meni erääseen tilaisuuteen. Puheen loputtua ihmiset jonottivat ihmeidentekijän luokse. Hän oli kuulemma kysynyt sairauden nimen, siunannut naisen ja ilmoittanut, että tauti on parantunut.

Kysyin tältä uudelta tuttavalta, että tunsiko hän tuona hetkenä mitään erityistä. Ei, ei yhtään mitään. Joka tapauksessa seuraavalla kontrollikäynnillä lääkäri oli todennut, että jostakin syystä tauti näytti hävinneen. Lääkärin oli kuitenkin vaikea uskoa tätä, sillä hänen mukaansa 30:n vuoden aikana ainoastaan kolme henkilöä oli parantunut syövästä, joka diagnoosin mukaan oli ollut parantumaton. Tästä naisesta tuli siis lääkärin potilaista neljäs täysin syövästä selvinnyt henkilö, vaikka ennuste oli ollut jotain aivan muuta.

Oppaamme kertoi vielä, että toki sairaus leikkauksineen oli jättänyt jälkensä, mutta että hän oli vuosikymmenet saanut elää terveen ihmisen elämää, viimeiset kymmenen vuotta miehensä kanssa Espanjassa. Hän sanoi kokeneensa Jumalan armosta ihmeparanemisen, josta hän oli hyvin onnellinen.

Juttelimme myös tuosta naissaarnaajasta, jonka tunnistin useiden lehtijuttujen perusteella. Muistelin, että hän sai aikoinaan ehdottoman tuomion talousrikosten vuoksi ja hävisi julkisuudesta. Uusimpien tietojen mukaan nainen on vaihtanut etunimeään ja myös kirkkokuntaansa, sillä hänestä on tullut ortodoksisen kirkon jäsen.

Minun on myönnettävä, että tämän satunnaisen tuttavan kertoma tarina on hieno osoitus siitä, että ihmeitä tapahtuu, ja mielestäni se on hyvin lohdullista. Meidän ei tarvitse uskoa pelkästään faktoihin, vaan voimme ajatella, että elämässämme on paljon sellaisia vaikuttajia, joista me ihmiset emme tiedä mitään.

Löysikö kirjailija vastauksen?

Sunnuntai 1.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Löysikö kirjailija vastauksen?

Vihdoinkin sain luettavakseni Joel Haahtelan ”Adélen kysymyksen”. Levollista tekstiä, ei turhaa yrittämisen tuntua. Mies – jonka nimeä ei mainita teoksessa lainkaan – matkustaa eteläranskalaiseen luostariin tutkimaan, onko tarina Adéle -nimisen pyhimyksen taustalla tosi. Onko kuitenkin käynyt niin, että yhdeksän vuosisataa ovat muokanneet tavallisen ihmisen elämästä ja onnettomuudesta pyhimykselle sopivan henkilöhistorian? Mies tutkii luostarin kammiossa 1100-luvun tapahtumia, ja samalla hän tutkii omaa menneisyyttään. Kuinka paljon lapsuuden tapahtumat vaikuttavat yksilön elämään ja sitä kautta edelleen omien lasten elämään? Mies ei pohdi ainoastaan historiaa ja omaa tarinaansa, vaan myös suhdettaan uskontoon. Kirjasta jäi muutama erityisen hieno kohta mieleeni, ja haluan jakaa ne tässä teidän kanssanne.

”Veli Paul pysähtyy risteykseen ja odottaa autojen ajavan ohi. Hän toteaa, että minun murheeni ovat tietysti ikäviä, mutta taidan olla varsin ankara ihminen, varsinkin itselleni, ja sehän on melko turhaa. Meidän tulee toki tehdä parhaamme, mutta sen jälkeen emme voi muuta kuin uskoutua Jumalan varaan. Murehtiminen on oikeastaan jumalanpilkkaa, tai ainakin se on Jumalan vähättelyä, sillä murehtimalla me yritämme anastaa vallan itsellemme, eikä se hänen kokemustensa mukaan onnistu kovin hyvin. Sitä paitsi murheet ovat ihmiselle lopulta hyväksi, koska ne saavat meidät kääntymään Jumalan puoleen, halusimme sitä tai emme (s. 64).”

”Veli Paul kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen (s. 92).”

”Kohautan harteitani ja sanon, että Adélen ihmevoimasta liikkuu paljon kertomuksia. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, eräs vanha ystäväni koki täällä ihmeen, parantumisen, eikä se jätä minua rauhaan. Jos meidän kokemamme maailman rinnalla on voimia, joita emme käsitä. Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta me emme enää tunnista niitä. Jos olemme sulkeneet sydämestämme pois ihmeen mahdollisuuden. Jos maailma ei olekaan pelkkää mekaniikkaa, eikä ihminen vain kvantteihin sidottu algoritmi. Jos Adéle putosi, koska halusi esittää meille kysymyksen yhdeksänsadan vuoden takaa (s. 122).”

Minua nolottaa tunnustaa, että minulle kävi juuri samalla tavalla kuin esimerkiksi muutamalle minun kirjani lukijalle: Oletin, että Haahtela ja kirjan etsiskelevä mies ovat yksi ja sama henkilö. No, ei ole. Yhdessä asiassa olin kuitenkin oikeilla jäljillä: Kirjan päähenkilö oli hyvin mietiskelevä - sanoisin ”etsivä” - jutellessaan veli Paulin kanssa uskontoon liittyvistä asioista. Sainkin tietää, että juuri tuohon aikaan Haahtela oli tekemässä omaa hengellistä ratkaisuaan, ja nykyisin hän kuuluu ortodoksiseen kirkkoon.

Joku kirjan lukija sanoi vierastavansa teoksessa esiintyvää uskonnollisuutta. Minusta ”Adélen kysymykseen” voi tarttua rauhallisin mielin, sillä siinä esiintyvä pohdiskelu kuuluu romaanin tarinaan. - Kirjan mies etsii vastausta kysymykseen: Voiko ihmeitä tapahtua? Hän ei löydä yksiselitteistä vastausta, aika mahdotontahan se olisikin, kun Adélen putoamisesta kalliolta ja ihmeellisestä pelastumisesta on kulunut yhdeksänsataa vuotta. Päähenkilö löytää kuitenkin jotakin vielä arvokkaampaa: levollisen olon. Ehkä se on ihme.