Onni - jälleen kerran

Sunnuntai 19.3.2023 - Pirkko Jurvelin

Onni – jälleen kerran

Luulen, että onnesta on kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta aiheesta. Mitä onni on? Miten sen voi saavuttaa ja pitää? Voiko jokainen olla onnellinen? Tarkoittaako onni kaikille samaa asiaa (ei tietenkään)? Tartuin aiheeseen jälleen kerran, vaikka luulen, että olen jo aiemmin kirjoittanut muutaman blogitekstin tästä asiasta.

Onnea on luonnollisesti tutkittu tieteellisin menetelmin, siitä on myös tehty jokin aika sitten mittava pitkäaikaistutkimus. Jotain on saatu selville, mutta totuuden nimessä on sanottava, että hyvin paljon on selvittämättä. Tutkimustulosten mukaan aivoissa on erityinen keskus, jota kutsutaan ”palkitsemis- ja motivaatiojärjestelmäksi”, ja sen aktivoituminen aiheuttaa meissä onnen tunteen. Eri asia sitten onkin, miten se aktivoidaan. Dopamiini ja serotiini ovat ns. ”onnellisuushormoneja”, jotka saavat aikaan hyvän mielen olotilan, ja siksipä tietyt masennuslääkkeet sisältävätkin serotiinia. Tietynlainen ruokavalio (”Välimeren ruokavalio”) saattaa lisätä serotiinin tuotantoa, tosin alkoholilla ja huumeilla on samanlainen vaikutus.

Onnen kokeminen on hyvin henkilökohtaista. Jos esimerkiksi jokapäiväinen ravinnon saanti ei ole selviö, niin lämmin ateria aiheuttaa onnellisen olotilan. Jos ja kun jokapäiväinen ruoka on itsestäänselvä osa arkea, eivät perunat ja lihapullat aiheuta suuria elämyksiä. Eli se, kuka ja mikä olet, mitä olet kokenut, millaisessa ympäristössä olet kasvanut ja elät edelleen ja monet muut ulkoiset seikat vaikuttavat siihen, miten ja milloin tunnet itsesi onnelliseksi. Ja toisaalta – samassa perheessä kasvaneet, saman perimän omaavat saattavat poiketa tässäkin suhteessa toisistaan suuresti.

Sivustolla ”Action for Happiness”esitetään kymmenen peruselementtiä, jotka vaikuttavat ihmisen onnellisuuteen. Niitä ovat: antaminen, yhteys toisiin ihmisiin, liikunta, merkityksellisyys elämässä, uusien asioiden oppiminen, tavoitteiden asettaminen, sinnikkyys, mukavien asioiden tekeminen, itsensä hyväksyminen ja elämän merkityksellisyyden tiedostaminen. Nämä ovat oikeastaan tavallisia, arkisia asioita, eivät erityisiä ihmetemppuja.

Olen joskus kuullut tarinan kahdesta kaverista, joiden tehtäväksi annettiin etsiä onni. Tehtävänantaja ei antanut minkäänlaisia vihjeitä, mutta odotettavissa oleva palkkio oli suuri. Ystävät pohtivat aluksi, miltä onni mahtaisi näyttää. Minkä kokoinen se oli? Minkä värinen? Millainen ääni sillä oli? Urakka tuntui hankalalta, mutta palkkio houkutti.

Aamu aamun jälkeen kaverukset lähtivät etsimään onnea. He etsivät kivien ja kantojen alta, kurkottelivat puiden latvoihin, huhuilivat ja huutelivat, mutta onni pysyi piilossa.

Eräänä iltana he loikoilivat väsyneinä rannalla. Oli lämmin kesäilta, linnut lauloivat, järven vesi liplatteli hiljakseen, vatsa oli täynnä juuri syödyistä eväistä, olo oli miellyttävän raukea. Ilta olisi ollut täydellinen, mutta heiltä puuttui yksi: onni.

- Kuule, sanoi toinen kaveruksista. - Mitä, jos tämä onkin sitä onnea?

- Mitä tarkoitat? hämmästeli toinen.

- No, tämä olotila, kun kaikki tuntuu olevan hyvin, on rauhallista, ei kiire minnekään, ollaan vaan.

- Ei, ei tämä voi olla onnea. Sen täytyy olla jotain suurta, merkittävää, sellaista, että kaikki huomaavat.

Ja niin kaverit jatkoivat etsimistä huomaamatta ollenkaan, kuinka he olivat kulkeneet onnensa ohi.

Löysikö kirjailija vastauksen?

Sunnuntai 1.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Löysikö kirjailija vastauksen?

Vihdoinkin sain luettavakseni Joel Haahtelan ”Adélen kysymyksen”. Levollista tekstiä, ei turhaa yrittämisen tuntua. Mies – jonka nimeä ei mainita teoksessa lainkaan – matkustaa eteläranskalaiseen luostariin tutkimaan, onko tarina Adéle -nimisen pyhimyksen taustalla tosi. Onko kuitenkin käynyt niin, että yhdeksän vuosisataa ovat muokanneet tavallisen ihmisen elämästä ja onnettomuudesta pyhimykselle sopivan henkilöhistorian? Mies tutkii luostarin kammiossa 1100-luvun tapahtumia, ja samalla hän tutkii omaa menneisyyttään. Kuinka paljon lapsuuden tapahtumat vaikuttavat yksilön elämään ja sitä kautta edelleen omien lasten elämään? Mies ei pohdi ainoastaan historiaa ja omaa tarinaansa, vaan myös suhdettaan uskontoon. Kirjasta jäi muutama erityisen hieno kohta mieleeni, ja haluan jakaa ne tässä teidän kanssanne.

”Veli Paul pysähtyy risteykseen ja odottaa autojen ajavan ohi. Hän toteaa, että minun murheeni ovat tietysti ikäviä, mutta taidan olla varsin ankara ihminen, varsinkin itselleni, ja sehän on melko turhaa. Meidän tulee toki tehdä parhaamme, mutta sen jälkeen emme voi muuta kuin uskoutua Jumalan varaan. Murehtiminen on oikeastaan jumalanpilkkaa, tai ainakin se on Jumalan vähättelyä, sillä murehtimalla me yritämme anastaa vallan itsellemme, eikä se hänen kokemustensa mukaan onnistu kovin hyvin. Sitä paitsi murheet ovat ihmiselle lopulta hyväksi, koska ne saavat meidät kääntymään Jumalan puoleen, halusimme sitä tai emme (s. 64).”

”Veli Paul kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen (s. 92).”

”Kohautan harteitani ja sanon, että Adélen ihmevoimasta liikkuu paljon kertomuksia. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, eräs vanha ystäväni koki täällä ihmeen, parantumisen, eikä se jätä minua rauhaan. Jos meidän kokemamme maailman rinnalla on voimia, joita emme käsitä. Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta me emme enää tunnista niitä. Jos olemme sulkeneet sydämestämme pois ihmeen mahdollisuuden. Jos maailma ei olekaan pelkkää mekaniikkaa, eikä ihminen vain kvantteihin sidottu algoritmi. Jos Adéle putosi, koska halusi esittää meille kysymyksen yhdeksänsadan vuoden takaa (s. 122).”

Minua nolottaa tunnustaa, että minulle kävi juuri samalla tavalla kuin esimerkiksi muutamalle minun kirjani lukijalle: Oletin, että Haahtela ja kirjan etsiskelevä mies ovat yksi ja sama henkilö. No, ei ole. Yhdessä asiassa olin kuitenkin oikeilla jäljillä: Kirjan päähenkilö oli hyvin mietiskelevä - sanoisin ”etsivä” - jutellessaan veli Paulin kanssa uskontoon liittyvistä asioista. Sainkin tietää, että juuri tuohon aikaan Haahtela oli tekemässä omaa hengellistä ratkaisuaan, ja nykyisin hän kuuluu ortodoksiseen kirkkoon.

Joku kirjan lukija sanoi vierastavansa teoksessa esiintyvää uskonnollisuutta. Minusta ”Adélen kysymykseen” voi tarttua rauhallisin mielin, sillä siinä esiintyvä pohdiskelu kuuluu romaanin tarinaan. - Kirjan mies etsii vastausta kysymykseen: Voiko ihmeitä tapahtua? Hän ei löydä yksiselitteistä vastausta, aika mahdotontahan se olisikin, kun Adélen putoamisesta kalliolta ja ihmeellisestä pelastumisesta on kulunut yhdeksänsataa vuotta. Päähenkilö löytää kuitenkin jotakin vielä arvokkaampaa: levollisen olon. Ehkä se on ihme.