"En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa"

Perjantai 26.7.2024 - Pirkko Jurvelin

”En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa”

Olen lukemassa Joel Haahtelan pienoisromaania ”Yö Whistlerin maalauksessa”. Kertoja, suomalainen keski-ikää lähestyvä mies, on varma siitä, ettei hänellä ole elinaikaa jäljellä enää kuin yksi vuosi. Hän haluaa jättää jälkeensä jotakin kaunista ja aikoo työstää perhoskirjan ikivanhalla tekniikalla. Saavuttaakseen tavoitteensa mies matkustaa Yorkshiren rannikolle tapaamaan kirjeystäväänsä Sergeitä, joka on venäläisemigrantti ja perhosten kerääjä.

Jo kirjan alkuosassa lukemani lause tai oikeastaan pieni osa eräästä lauseesta, teki minuun voimakkaan vaikutuksen:” En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Kirjan päähenkilö kertoo kesäisestä päivästä, jonka hän vietti vaellellen Someron notkoniityillä:”Mikään ei häirinnyt, yksikään murhe ei takertunut mieleen, en keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Siinä se on, yhden lauseen loppuosa, johon oli saatu tiivistettynä ihmiselon onnen määritelmä.

Palasin näihin sanoihin yhä uudestaan ja uudestaan, ja ne saivat minut pohtimaan ja miettimään, milloin minä tai sinä voimme tuntea tai olemme tunteneet ja ajatelleet kuten kirjan päähenkilö tässä muisteluksessa. Mieleeni tuli ensiksi, että tällainen tuntemus – elämässä ei ole mitään korjattavaa – on selkeästi lapsen maailmaan kuuluva tunne, joka johtuu siitä, että pieni lapsi elää tässä hetkessä. Menneitä on turha murehtia, ja kukapa tulevasta tietää, eikä se edes pidemmällä aikavälillä kiinnosta.

Kyseisen tunteen kokee romaanissa kuitenkin aikuinen mies. Se on aika lyhytaikainen, ehkä korkeintaan yhden iltapäivän kestävä rauhan kokemus, sillä teoksen nyt jo lukeneena tiedän, ettei kyseinen tunnetila kuitenkaan ollut yleensä tyypillinen päähenkilölle.

Milloin minä olen voinut kokea tällaisen olotilan, sen, että elämäni on täydellistä juuri tällä hetkellä? Vaikka aika tietenkin kultaa muistot, niin voin varmuudella sanoa, että lapsuudessani en juurikaan ajatellut, että minulta puuttuisi jotakin (no, kun sisko sai sen pönkkäalushameen, jota minä en saanut, niin se tietysti kismitti, mutta sitä ei nyt lasketa). Mutta kuinka on ollut aikuisuudessa? Aikuisikäni on ollut niin työntäyteinen, että jos joku olisi minulta kysynyt, mitä vielä kaipaan, niin varmaankin olisin osannut tehdä aika pitkän tarvelistan, joka olisi sisältänyt sekä henkisiä että fyysisiä tarpeita.

Eläkeikä on tuonut vapaa-aikaa. Kun saan istua veden äärellä, huljutella jalkojani vilpoisassa vedessä joen, järven tai meren äärellä, mielentilani lähestyy Haahtelan romaanin päähenkilön tunnemaailmaa. Näin kirjoitan nyt, ehkä jonain toisena päivänä osaisin sanoa jotain muutakin.

”En keksinyt elämässäni mitään korjattavaa?” Milloin sinä olet ajatellut näin? Kerro minulle.

Löysikö kirjailija vastauksen?

Sunnuntai 1.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Löysikö kirjailija vastauksen?

Vihdoinkin sain luettavakseni Joel Haahtelan ”Adélen kysymyksen”. Levollista tekstiä, ei turhaa yrittämisen tuntua. Mies – jonka nimeä ei mainita teoksessa lainkaan – matkustaa eteläranskalaiseen luostariin tutkimaan, onko tarina Adéle -nimisen pyhimyksen taustalla tosi. Onko kuitenkin käynyt niin, että yhdeksän vuosisataa ovat muokanneet tavallisen ihmisen elämästä ja onnettomuudesta pyhimykselle sopivan henkilöhistorian? Mies tutkii luostarin kammiossa 1100-luvun tapahtumia, ja samalla hän tutkii omaa menneisyyttään. Kuinka paljon lapsuuden tapahtumat vaikuttavat yksilön elämään ja sitä kautta edelleen omien lasten elämään? Mies ei pohdi ainoastaan historiaa ja omaa tarinaansa, vaan myös suhdettaan uskontoon. Kirjasta jäi muutama erityisen hieno kohta mieleeni, ja haluan jakaa ne tässä teidän kanssanne.

”Veli Paul pysähtyy risteykseen ja odottaa autojen ajavan ohi. Hän toteaa, että minun murheeni ovat tietysti ikäviä, mutta taidan olla varsin ankara ihminen, varsinkin itselleni, ja sehän on melko turhaa. Meidän tulee toki tehdä parhaamme, mutta sen jälkeen emme voi muuta kuin uskoutua Jumalan varaan. Murehtiminen on oikeastaan jumalanpilkkaa, tai ainakin se on Jumalan vähättelyä, sillä murehtimalla me yritämme anastaa vallan itsellemme, eikä se hänen kokemustensa mukaan onnistu kovin hyvin. Sitä paitsi murheet ovat ihmiselle lopulta hyväksi, koska ne saavat meidät kääntymään Jumalan puoleen, halusimme sitä tai emme (s. 64).”

”Veli Paul kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen (s. 92).”

”Kohautan harteitani ja sanon, että Adélen ihmevoimasta liikkuu paljon kertomuksia. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, eräs vanha ystäväni koki täällä ihmeen, parantumisen, eikä se jätä minua rauhaan. Jos meidän kokemamme maailman rinnalla on voimia, joita emme käsitä. Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta me emme enää tunnista niitä. Jos olemme sulkeneet sydämestämme pois ihmeen mahdollisuuden. Jos maailma ei olekaan pelkkää mekaniikkaa, eikä ihminen vain kvantteihin sidottu algoritmi. Jos Adéle putosi, koska halusi esittää meille kysymyksen yhdeksänsadan vuoden takaa (s. 122).”

Minua nolottaa tunnustaa, että minulle kävi juuri samalla tavalla kuin esimerkiksi muutamalle minun kirjani lukijalle: Oletin, että Haahtela ja kirjan etsiskelevä mies ovat yksi ja sama henkilö. No, ei ole. Yhdessä asiassa olin kuitenkin oikeilla jäljillä: Kirjan päähenkilö oli hyvin mietiskelevä - sanoisin ”etsivä” - jutellessaan veli Paulin kanssa uskontoon liittyvistä asioista. Sainkin tietää, että juuri tuohon aikaan Haahtela oli tekemässä omaa hengellistä ratkaisuaan, ja nykyisin hän kuuluu ortodoksiseen kirkkoon.

Joku kirjan lukija sanoi vierastavansa teoksessa esiintyvää uskonnollisuutta. Minusta ”Adélen kysymykseen” voi tarttua rauhallisin mielin, sillä siinä esiintyvä pohdiskelu kuuluu romaanin tarinaan. - Kirjan mies etsii vastausta kysymykseen: Voiko ihmeitä tapahtua? Hän ei löydä yksiselitteistä vastausta, aika mahdotontahan se olisikin, kun Adélen putoamisesta kalliolta ja ihmeellisestä pelastumisesta on kulunut yhdeksänsataa vuotta. Päähenkilö löytää kuitenkin jotakin vielä arvokkaampaa: levollisen olon. Ehkä se on ihme.