Kuka minä olen ja onko pakko?

Kuka minä olen ja onko pakko?

Vietin muutaman päivän Kuopiossa Rauhalahden kylpylässä Keliakia- ja Kilpirauhasliiton sponsoroimalla lomalla. Meitä oli kaiken kaikkiaan viisitoista naisihmistä – miehiä ei ilmeisesti kiinnosta – saamassa lisäselvitystä ja oppia näistä autoimmuunisairauksista, jotka olivat kolahtaneet kohdallemme. Minulta diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, mutta pilleri aamulla pitää vaivat loitolla. Keliakiani todettiin kymmenkunta vuotta sitten, ja sen diagnoosin kanssa oli enemmän opettelemista, varsinkin kun sain tiedon sairaudestani Espanjaan kirjeitse. Muistan, kuinka viimeisenä iltana ennen ruokavaliolle rupeamistani ahdoin mahaani herkullisia sämpylöitä ja sitä ihanaa moniviljajogurttia, ja sitten se oli loppu. Iäksi!

Me ahkerat opiskelijat kuuntelimme tuntitolkulla joko etä- tai lähiluentoja kyseisistä autoimmuunisairauksista, jotka hyvin usein kulkevat käsi kädessä. Ne ovat perinnöllisiä, ja tämä seikka näkyy kyllä kiitettävästi jälkikasvussani. Istuimme (vieläkin selkääni särkee), kuuntelimme, kyselimme ja söimme paljon. Itse en kokenut saavani juurikaan uutta tietoa, mutta kyllähän kylpylässä oleminen meikäläiselle kelpaa.

Yksi asia jäi minua vaivaamaan. Meiltä kyseltiin ja tentattiin, että mitenkä sairastuminen ja sairaus on vaikuttanut perhesuhteisiini, ystävyyssuhteisiini, arjen elämään jne. Kurssilaisilta siis haettiin tietoa siitä, kuinka sairas ihminen pystyy selviytymään tässä yhteiskunnassa, kuinka vaikeaa se oikeasti on. Minun vastaukseni ei ehkä ollut se, mitä kysymyksillä etsittiin.

”Tähän asti en ole ajatellut tai ymmärtänyt olevani sairas. Kilpirauhasvaivoihin sain lääkkeet, enkä ole vaivannut päätäni asialla sen kummemmin, miksi olisin? Keliakia hoituu ruokavaliolla, joka toki saattaa olla hidaste (eli ylimääräiset leivät matkalaukussa), mutta ei todellakaan mikään ihmeellinen juttu.” Teki mieleni kysyä, että onko minun ihan pakko olla sairas, vaikka en halua. En kysynyt. Päätin jatkaa elämääni yhtä terveenä kuin ennenkin.

Hyvin moni asia määrittää ihmisen elämää. Nyt on jälleen nostettu esiin vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyneet/esiintyvät pedofiliatapaukset. Mikäli ihminen kuuluu kyseiseen uskonnolliseen liikkeeseen, saa yleensä kuraa niskaan, vaikka ei sitä ansaitsisikaan. Hyvin usein juuri uskonnollinen viitekehys – olkoon se sitten vaikka islam, buddhalaisuus, mormoni-uskonto, kristilliseen kirkkoon kuuluva liike tai vastaava – vaikuttaa oman minäkuvan luomiseen. Paineet tulevat hyvin paljon ulkoa päin, koska asiasta ulkopuolella olevat muodostavat omat käsityksensä, jotka antavat leimansa ihmiseen, halusi hän sitä tai ei, ansaitsi hän sen tai ei.

Oletko persu, kokoomuslainen, kommari vai joku muu? Mitä se toisille kuuluu? Minä olen minä ihan tällaisenani. Mikäli sitten tuon vaikkapa sitä vihreää tai sinivalkoista aatettani näkyvästi esille, niin se on jo eri asia. Jos sinulle esitellään joku henkilö seuraavilla sanoilla: ”Tässä on perussuomalainen, ortodoksikirkkoon kuuluva, suomenruotsalainen, haavaista paksunsuolentulehdusta sairastava Kalle”, niin et sinä lopultakaan tiedä, millaisen henkilön kanssa olet tekemisissä.

Tapasin pitkästä aikaa lenkillä ollessani erään mukavan naisihmisen. Meillä riitti juttua, ja hän alkoi päivitellä eräitä etäisiä sukulaisiaan, jotka ovat rokotevastaisia. Tuttavani mielestä rokotevastaisuus liittyi heidän hengelliseen viitekehykseensä. Ennen kuin hän jatkoi juttuaan, minä huomautin nopeasti väliin, että minullakin on tietty viitekehys teemaan liittyen, mutta rokotukset ovat kelvanneet. Tuttava tuumi viitekehyksestäni, että ”ei se haittaa”, ja jatkoimme iloisesti tarinointiamme. Minusta tuo oli ihanasti sanottu:”Ei se haittaa!” Sinä olet sinä, ja minä olen minä, ja me tulemme hyvin toimeen keskenämme.

Kun ikää rupeaa kertymään, niin toisten ihmisten mielipiteet alkavat menettää merkitystään, ja minä nautin tästä tunteesta. Yks hailee! Evvk! Mitä sillä on merkitystä! Toki haluan säilyttää keskinäisen kunnioituksen ja ystävällisyyden ilmapiirin esimerkiksi keskustellessani vieraiden ja tuttujen kanssa, mutta kuitenkin: Sinä olet sinä, ja minä olen minä.