Päiväkahvilla yksiön lattialla

Maanantai 1.6.2020 - Pirkko Jurvelin


Päiväkahvilla yksiön lattialla

Ystäväni soitti ja pyysi minua mukaansa katsomaan uutta yksiötä, jonka hänen tyttärensä oli hankkinut sijoitusasunnoksi. Totta kai, lähtisin mielelläni. Olisi mukava nähdä Hilkkaa, jonka kanssa juttelimme puhelimessa ja laitoimme viestejä, mutta jota en ollut tavannut aikoihin koronaeristyksen vuoksi.

Uusi asunto sijaitsi ihan kotimme lähellä, ja ystäväni odotti minua pihalla vilkuttaen. Jo noustessamme kahdeksanteen kerrokseen ihmettelimme talon suunnittelijoita: hissi oli niin pieni, ettei siinä pystyisi kuljettamaan sohvaa tai pianoa, puhumattakaan paareista, jos nyt sellainen tilanne joskus tulisi. Huoneisto oli kylläkin ihana kuten kaikki uudet asunnot: niin puhdasta ja kaunista, hulppeat näkymät yli Oulun.

Istuimme kalustamattoman yksiön lattialla, nojasimme sen vitivalkoiseen seinään, ja Hilkka kaivoi laukustaan termospullon ja muut tykötarpeet, kaatoi kahvia ja ojensi pullapussin. Sitten aloimme puhua. Ja sitä puhetta jatkuikin parin tunnin verran ilman keskeytyksiä ja taukoja. Meidän elämäntilanteemme ovat samanlaiset, ymmärrämme, mitä haasteita toistemme arjessa on, saatamme olla rehellisiä ilman pakollista ”hyvää kuuluu” asennetta, joka on usein päällä, kun juttelee hieman vieraampien ihmisten kanssa. Kyselimme, kerroimme, neuvoimme ja lohdutimme. Tuon tapaamisen aikana olo keveni, ja näkökulma asioihin syveni. Vilkutimme toisillemme parkkipaikalla ja sanoimme:”Soitellaan!”

Tyttäreni kertoi, kuinka hänen luonaan oli ollut kyläilemässä kaksi entistä opiskelukaveria. Vieraat olivat tulleet aamupäivällä ja viihtyneet ilmeisen hyvin, sillä kyläily kesti kaikkineen seitsemän tuntia. Kaiken puhumisen ja lastenhoidon ohella emäntä tarjoili kahvia ja ruokaa. Kun vieraat olivat ovella viimein lähdössä pois, emäntä ilmoitti, ettei hän keitä enää aamukahvia ja lisäsi, että ”lähtekää jo”. Voin vain kuvitella, kuinka hauskaa näillä tyttökavereilla on ollut heidän päivittäessään viime aikojen kuulumisia ja puhuessaan tulevaisuudensuunnitelmistaan ja haaveistaan.

Ehkä olen joskus jo kertonut, kuinka isäni tapasi ensimmäisen kerran sittemmin tärkeäksi tulleen ystävänsä? Kerron kuitenkin uudestaan, sillä tarina on kaunis. Isä oli nuori aviomies, ja pariskunnan ensimmäinen lapsi – alle vuoden ikäinen poikavauva – oli kuollut. Torniossa asuva isäni haki pienokaisen ruumiin Oulun sairaalasta, jossa lapsi oli laitettu pikkuiseen arkkuun. Tämä arkku sylissään isä matkusti junalla takaisin kotiin Tornioon, sillä omaa autoa nuoripari ei vielä omistanut. Rautatieasemalla hän katseli ympärilleen löytääkseen taksin, mutta kukaan kuljettajista ei halunnut ottaa kyytiin miestä, joka kantoi mukanaan arkkua. Viimein paikalle ajoi taksilla Esko Pörhö, josta myöhemmin tuli suuren Pörhön autoliikkeen perustaja, tuohon aikaan hän toimi taksinkuljettajana. Esko tarjosi isälleni kyytiä, ja tuosta tapahtumasta alkoi ystävyys, joka päättyi vasta Eskon kuolemaan.

Minulla on tallessa kuusikymmentä (!) vuotta vanha mustakantinen vihko, johon keräsin pikkutyttönä ystävieni kuvia ja kirjoituksia. Se oli siis kotikutoinen ystäväkirja ilman valmiita tekstejä ja kiemuroita. Pikkusiskoni Liisa on kirjoittanut minulle seuraavanlaisen tekstin:
”Olen kolmannella luokalla. Äiti on opettajani. Olen yhdeksän vuotta. Harrastan vain kahta lajia. Voimistelua ja piirustusta. Olen meidän perheen kovin syöjä. Minun herkkuruokani on kinkku. Minun parhain ystäväni on Pirkko. Mutta monesti leikin toisten tyttöjen kanssa. Huomenna meillä on juhlapäivällinen. Me panemme Pirkon kanssa aivan samanlaiset vaatteet, vain erin väriset. Monesti kun meillä on Pirkon kanssa samanlaiset vaatteet monet kysyvät, että ollaanko me kaksosia. Meitä alkaa silloin hirveästi naurattamaan. Sellainen minä olen. Hei, hei!”

Avainsanat: ystävyys, kuunteleminen, lohduttaminen


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini