Päiväkahvilla yksiön lattialla

Maanantai 1.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Ystäväni soitti ja pyysi minua mukaansa katsomaan uutta yksiötä, jonka hänen tyttärensä oli hankkinut sijoitusasunnoksi. Totta kai, lähtisin mielelläni. Olisi mukava nähdä Hilkkaa, jonka kanssa juttelimme puhelimessa ja laitoimme viestejä, mutta jota en ollut tavannut aikoihin koronaeristyksen vuoksi.

Uusi asunto sijaitsi ihan kotimme lähellä, ja ystäväni odotti minua pihalla vilkuttaen. Jo noustessamme kahdeksanteen kerrokseen ihmettelimme talon suunnittelijoita: hissi oli niin pieni, ettei siinä pystyisi kuljettamaan sohvaa tai pianoa, puhumattakaan paareista, jos nyt sellainen tilanne joskus tulisi. Huoneisto oli kylläkin ihana kuten kaikki uudet asunnot: niin puhdasta ja kaunista, hulppeat näkymät yli Oulun.

Istuimme kalustamattoman yksiön lattialla, nojasimme sen vitivalkoiseen seinään, ja Hilkka kaivoi laukustaan termospullon ja muut tykötarpeet, kaatoi kahvia ja ojensi pullapussin. Sitten aloimme puhua. Ja sitä puhetta jatkuikin parin tunnin verran ilman keskeytyksiä ja taukoja. Meidän elämäntilanteemme ovat samanlaiset, ymmärrämme, mitä haasteita toistemme arjessa on, saatamme olla rehellisiä ilman pakollista ”hyvää kuuluu” asennetta, joka on usein päällä, kun juttelee hieman vieraampien ihmisten kanssa. Kyselimme, kerroimme, neuvoimme ja lohdutimme. Tuon tapaamisen aikana olo keveni, ja näkökulma asioihin syveni. Vilkutimme toisillemme parkkipaikalla ja sanoimme:”Soitellaan!”

Tyttäreni kertoi, kuinka hänen luonaan oli ollut kyläilemässä kaksi entistä opiskelukaveria. Vieraat olivat tulleet aamupäivällä ja viihtyneet ilmeisen hyvin, sillä kyläily kesti kaikkineen seitsemän tuntia. Kaiken puhumisen ja lastenhoidon ohella emäntä tarjoili kahvia ja ruokaa. Kun vieraat olivat ovella viimein lähdössä pois, emäntä ilmoitti, ettei hän keitä enää aamukahvia ja lisäsi, että ”lähtekää jo”. Voin vain kuvitella, kuinka hauskaa näillä tyttökavereilla on ollut heidän päivittäessään viime aikojen kuulumisia ja puhuessaan tulevaisuudensuunnitelmistaan ja haaveistaan.

Ehkä olen joskus jo kertonut, kuinka isäni tapasi ensimmäisen kerran sittemmin tärkeäksi tulleen ystävänsä? Kerron kuitenkin uudestaan, sillä tarina on kaunis. Isä oli nuori aviomies, ja pariskunnan ensimmäinen lapsi – alle vuoden ikäinen poikavauva – oli kuollut. Torniossa asuva isäni haki pienokaisen ruumiin Oulun sairaalasta, jossa lapsi oli laitettu pikkuiseen arkkuun. Tämä arkku sylissään isä matkusti junalla takaisin kotiin Tornioon, sillä omaa autoa nuoripari ei vielä omistanut. Rautatieasemalla hän katseli ympärilleen löytääkseen taksin, mutta kukaan kuljettajista ei halunnut ottaa kyytiin miestä, joka kantoi mukanaan arkkua. Viimein paikalle ajoi taksilla Esko Pörhö, josta myöhemmin tuli suuren Pörhön autoliikkeen perustaja, tuohon aikaan hän toimi taksinkuljettajana. Esko tarjosi isälleni kyytiä, ja tuosta tapahtumasta alkoi ystävyys, joka päättyi vasta Eskon kuolemaan.

Minulla on tallessa kuusikymmentä (!) vuotta vanha mustakantinen vihko, johon keräsin pikkutyttönä ystävieni kuvia ja kirjoituksia. Se oli siis kotikutoinen ystäväkirja ilman valmiita tekstejä ja kiemuroita. Pikkusiskoni Liisa on kirjoittanut minulle seuraavanlaisen tekstin:
”Olen kolmannella luokalla. Äiti on opettajani. Olen yhdeksän vuotta. Harrastan vain kahta lajia. Voimistelua ja piirustusta. Olen meidän perheen kovin syöjä. Minun herkkuruokani on kinkku. Minun parhain ystäväni on Pirkko. Mutta monesti leikin toisten tyttöjen kanssa. Huomenna meillä on juhlapäivällinen. Me panemme Pirkon kanssa aivan samanlaiset vaatteet, vain erin väriset. Monesti kun meillä on Pirkon kanssa samanlaiset vaatteet monet kysyvät, että ollaanko me kaksosia. Meitä alkaa silloin hirveästi naurattamaan. Sellainen minä olen. Hei, hei!”

Saako pieniä asioita surra?

Tiistai 7.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Saako pieniä asioita surra?

Olin nuori aviovaimo monta vuosikymmentä sitten. Sattui niin katalasti, että häälahjaksi saamamme kahvikalusto meni rikki, koska kuivauskaapin ritilä petti niiden alta. Nuori rouva rupesi itkemään, olihan tuo nyt aikamoinen harmi kuitenkin. ”Ei saa itkeä”, sanoi vastavihitty aviomies. Minä lopetin tietysti kyynelehtimisen, kun se ei ollut miehelle mieleistä. Asia palasi kuitenkin mieleeni monta kertaa: miksi ei saanut itkeä? Tänään sitten kysyin mieheltäni kahvipöydässä (hän muisti tapauksen), mitä hän oli kiellollaan tarkoittanut. ”Sitä kai, ettei asia ollut sen arvoinen.”

Koronaviruksen aiheuttama yhteiskunnan sulkeminen on tuonut mukanaan paljon kielteisiä asioita. Muistan, kuinka minua tosissani harmitti ja suututti, kun uusimman kirjani esittelytilaisuus piti siirtää johonkin hämärään tulevaisuuteen – syksyyn ilmeisesti. Kirja ei olisi silloin enää uutuus, mutta minkäs sille voi. Fuengirolaan en pääse, Montenegron-matka siirtyy ainakin syksyyn, kaikki tapaamiset, joita oli ehditty sopia, perhejuhlat ja vapaat yhteiset kekkerit, kaikki on unohdettava. Kalenteri on tyhjä, eikä koko kalenterilla edes ole merkitystä. Tänään tuijotin tosissani keittiössä olevaa suurta almanakkaa ja ihmettelin hiukan, kun siihen ei oltu merkitty ollenkaan pääsiäisen pyhiä. Oho, se olikin edellisen kuun sivu. No, enpä ollut aikaisemmin huomannut eläneeni väärää kuukautta. Itsesäälin keskellä rypiessä pukkaa tietoisuuteen kuitenkin huono omatunto: Mitä ihmettä sinä oikein möyrit, kun itse asiassa sinun elämäsi on ihan mallillaan? Ajattele niitä, jotka menettävät henkensä, lähiomaisensa, omaisuutensa, toimeentulonsa, kaiken, minkä eteen he mahdollisesti ovat tehneet kovasti töitä! Häpeä, sinä kiittämätön olento! Ja minähän häpeän.

Pieni lapsi tulee luoksesi itkien ja näyttää kädessään olevaa rikkinäistä lelua. Mitä teet? Lohdutat ja sanot, että voisit yrittää korjata sen, tai ehkäpä syntymäpäivänä paketista löytyy samanlainen, mahdollisesti vielä mukavampi lelu. Mennäänpä katsomaan, mitä kivaa tehtäisiin seuraavaksi. Joko sinä ehdit värittää ne pääsiäismunat siitä värityskirjasta? - Suru on pyyhitty pois, ja lapsi on jo juoksemassa hakemaan värityskirjaa. Lohdutus, myötätunto ja muistutus siitä, että edessä on jotain hyvää. Lapsi tulee autetuksi näillä eväillä, ja sama pätee myös aikuisten kohdalla. Lohdutusta ei kannata säästellä siihen, kunnes joku on kuollut. Myötätunnon ja lohdun jakaminen on siinä mielessä helppoa, etteivät ne ole kuluvaa tavaraa, vaan aina kun on tarvis, ihminen löytää sisältään näitä tunteita lisää jaettavaksi niitä tarvitseville.

Kyllä, pieniäkin asioita saa surra, vaikka maailmalla olisi täysi kaaos, ja vaikka ei olisikaan. Toki joskus on hyvä jarrutella ja miettiä, että meneeköhän tämä nyt ihan överiksi, onko mokoma asia näin suuren murheen arvoinen. - En oikein tiedä, liittyykö tämä mitenkään tuohon aikaisemmin kirjoitettuun, mutta kerronpa kuitenkin. Ehkä joku muukin muistaa ajan (itse olin pieni koululainen), jolloin Afrikassa oli Biafra-niminen valtio. Tässä maassa oli suuri nälänhätä, ja meidänkin koulumme seinällä oli juliste, jossa pulleavatsaiset mutta muuten nälkiintyneen näköiset tummaihoiset lapset ojentelivat käsiään anovasti. Vatsan turpoaminen johtui kuulemma ruuan puutteesta (selittäköön biologit tarkemmin). Kun meitä ei kiinnostanut makaronivellin syöminen, niin opettajat pääsivät pauhaamaan siitä, kuinka täällä vain nyrpistellään nenää kouluruualle, kun toisaalla maailmassa lapset olisivat kiitollisia, jos saisivat edes jotakin syödäkseen. Syyllistäminen. Vaikka minä olisin syönyt kolme lautasellista sitä kamalaa velliä, jota inhosin yli kaiken, yksikään biafralainen lapsi ei olisi saanut yhtään enempää ruokaa. Tässä se idea nyt on: Vaikka minä jättäisin surematta kaikki pienet ja mitättömät murheeni, niin yksikään tämän maapallon katastrofi ei jäisi tapahtumatta. Annan kaikille luvan surra ja murehtia vaikka niitä vääränvärisiä kenkiä. M.o.t.