Saako pieniä asioita surra?

Tiistai 7.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Saako pieniä asioita surra?

Olin nuori aviovaimo monta vuosikymmentä sitten. Sattui niin katalasti, että häälahjaksi saamamme kahvikalusto meni rikki, koska kuivauskaapin ritilä petti niiden alta. Nuori rouva rupesi itkemään, olihan tuo nyt aikamoinen harmi kuitenkin. ”Ei saa itkeä”, sanoi vastavihitty aviomies. Minä lopetin tietysti kyynelehtimisen, kun se ei ollut miehelle mieleistä. Asia palasi kuitenkin mieleeni monta kertaa: miksi ei saanut itkeä? Tänään sitten kysyin mieheltäni kahvipöydässä (hän muisti tapauksen), mitä hän oli kiellollaan tarkoittanut. ”Sitä kai, ettei asia ollut sen arvoinen.”

Koronaviruksen aiheuttama yhteiskunnan sulkeminen on tuonut mukanaan paljon kielteisiä asioita. Muistan, kuinka minua tosissani harmitti ja suututti, kun uusimman kirjani esittelytilaisuus piti siirtää johonkin hämärään tulevaisuuteen – syksyyn ilmeisesti. Kirja ei olisi silloin enää uutuus, mutta minkäs sille voi. Fuengirolaan en pääse, Montenegron-matka siirtyy ainakin syksyyn, kaikki tapaamiset, joita oli ehditty sopia, perhejuhlat ja vapaat yhteiset kekkerit, kaikki on unohdettava. Kalenteri on tyhjä, eikä koko kalenterilla edes ole merkitystä. Tänään tuijotin tosissani keittiössä olevaa suurta almanakkaa ja ihmettelin hiukan, kun siihen ei oltu merkitty ollenkaan pääsiäisen pyhiä. Oho, se olikin edellisen kuun sivu. No, enpä ollut aikaisemmin huomannut eläneeni väärää kuukautta. Itsesäälin keskellä rypiessä pukkaa tietoisuuteen kuitenkin huono omatunto: Mitä ihmettä sinä oikein möyrit, kun itse asiassa sinun elämäsi on ihan mallillaan? Ajattele niitä, jotka menettävät henkensä, lähiomaisensa, omaisuutensa, toimeentulonsa, kaiken, minkä eteen he mahdollisesti ovat tehneet kovasti töitä! Häpeä, sinä kiittämätön olento! Ja minähän häpeän.

Pieni lapsi tulee luoksesi itkien ja näyttää kädessään olevaa rikkinäistä lelua. Mitä teet? Lohdutat ja sanot, että voisit yrittää korjata sen, tai ehkäpä syntymäpäivänä paketista löytyy samanlainen, mahdollisesti vielä mukavampi lelu. Mennäänpä katsomaan, mitä kivaa tehtäisiin seuraavaksi. Joko sinä ehdit värittää ne pääsiäismunat siitä värityskirjasta? - Suru on pyyhitty pois, ja lapsi on jo juoksemassa hakemaan värityskirjaa. Lohdutus, myötätunto ja muistutus siitä, että edessä on jotain hyvää. Lapsi tulee autetuksi näillä eväillä, ja sama pätee myös aikuisten kohdalla. Lohdutusta ei kannata säästellä siihen, kunnes joku on kuollut. Myötätunnon ja lohdun jakaminen on siinä mielessä helppoa, etteivät ne ole kuluvaa tavaraa, vaan aina kun on tarvis, ihminen löytää sisältään näitä tunteita lisää jaettavaksi niitä tarvitseville.

Kyllä, pieniäkin asioita saa surra, vaikka maailmalla olisi täysi kaaos, ja vaikka ei olisikaan. Toki joskus on hyvä jarrutella ja miettiä, että meneeköhän tämä nyt ihan överiksi, onko mokoma asia näin suuren murheen arvoinen. - En oikein tiedä, liittyykö tämä mitenkään tuohon aikaisemmin kirjoitettuun, mutta kerronpa kuitenkin. Ehkä joku muukin muistaa ajan (itse olin pieni koululainen), jolloin Afrikassa oli Biafra-niminen valtio. Tässä maassa oli suuri nälänhätä, ja meidänkin koulumme seinällä oli juliste, jossa pulleavatsaiset mutta muuten nälkiintyneen näköiset tummaihoiset lapset ojentelivat käsiään anovasti. Vatsan turpoaminen johtui kuulemma ruuan puutteesta (selittäköön biologit tarkemmin). Kun meitä ei kiinnostanut makaronivellin syöminen, niin opettajat pääsivät pauhaamaan siitä, kuinka täällä vain nyrpistellään nenää kouluruualle, kun toisaalla maailmassa lapset olisivat kiitollisia, jos saisivat edes jotakin syödäkseen. Syyllistäminen. Vaikka minä olisin syönyt kolme lautasellista sitä kamalaa velliä, jota inhosin yli kaiken, yksikään biafralainen lapsi ei olisi saanut yhtään enempää ruokaa. Tässä se idea nyt on: Vaikka minä jättäisin surematta kaikki pienet ja mitättömät murheeni, niin yksikään tämän maapallon katastrofi ei jäisi tapahtumatta. Annan kaikille luvan surra ja murehtia vaikka niitä vääränvärisiä kenkiä. M.o.t.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sureminen, lohduttaminen, myötätunto

Isä unohtaa

Tiistai 4.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Isä unohtaa

Lueskelen Dale Carnegien kirjaa ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”. Tämä elämäntaito-opas ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1936, ja sitä on myyty ympäri maailmaa yli 15 miljoonaa kappaletta. Kirja on hyvin maanläheinen, täynnä konkreettisia esimerkkejä ja tapauskertomuksia, enkä ihmettele ollenkaan, että sitä myydään yhä edelleen.

Ihan kirjan alussa Carnegie ottaa esille monen esimerkin avulla perusasian, jonka me hyvin usein unohdamme:”Sen sijaan, että tuomitsisimme ihmisiä, koettakaamme ymmärtää heitä. Yrittäkäämme selvittää itsellemme, miksi he tekevät niin kuin tekevät. Se on paljon kannattavampaa ja kiintoisampaa kuin moittiminen; ja se kasvattaa myötätuntoa, suvaitsevaisuutta ja ystävällisyyttä. ”Kaiken tietäminen on kaiken anteeksiantamista.” Tämän asian havainnollistamiseksi Carnegie lainaa W. Livingstone Larnedin tekstiä, joka koskettaa lukijaa siitä huolimatta, että se on kirjoitettu lähes sata vuotta sitten.

Isä unohtaa

Kuuntele, poikani, minä puhun sinulle, kun sinä nukut toinen pieni käsi nyrkissä posken alla ja vaaleat hiuskiehkurat liimautuneina kosteaan otsaasi. Olen pujahtanut huoneeseesi yksin. Vielä muutama minuutti sitten, kun olin lukemassa lehteä kirjastossa, katumuksen tukahduttava aalto pyyhkäisi lävitseni. Syyllisyydentuntoisena tulin sänkysi viereen.

Ajatukset, joita minä ajattelin, poikani: olin ollut äkäinen sinulle. Minä toruin sinua aamulla, kun sinä vain taputtelit kasvojasi kostealla pyyhkeen kulmalla. Minä toruin sinua siitä, että et puhdistanut kenkiäsi. Minä karjaisin, kun heitit tavaroitasi lattialle.

Aamiaisellakin löysin sinusta vikoja. Sinä sottasit. Sinä maiskuttelit suutasi. Sinä panit kyynärpääsi pöydälle. Levitit voita liian paksusti leivän päälle. Ja kun sinä lähdit leikkimään, ja minä kiirehdin junalle, sinä käännyit, heilutit kättäsi ja huusit:”Hei, hei, isä!” ja minä katsoin sinua paheksuen ja vastasin:”Selkä suoraksi!”

Sama meno alkoi uudestaan iltapäivällä. Kun minä tulin pihaan, minä näin sinut maassa polvillasi leikkimässä marmorikuulilla. Sukkasi olivat risaiset. Minä nöyryytin sinua poikakaveriesi edessä panemalla sinut marssimaan edelläni sisälle. Sukat ovat kalliita – ja jos joutuisit ne itse ostamaan olisit paljon varovaisempi! Kuvittele, poikani, kuulla nyt sellaista isältä!

Muistatko myöhemmin, kun minä olin lukemassa kirjastossa, ja kuinka sinä tulit luokseni arastellen jonkinlainen loukkaantunut ilme kasvoillasi? Kun minä vilkaisin lehteni yli ärtyneenä keskeytyksestä, sinä epäröit ovella. ”Mitä haluat?” minä tiuskaisin.

Sinä et sanonut mitään, vaan juoksit huoneen poikki yhdessä pyräyksessä, hyppäsit kaulaani ja annoit minulle suukon, ja sinun pienet kätesi rutistivat minua kiintymyksellä, jonka Jumala oli pannut sykkimään sydämeesi, ja jota ei edes välinpitämättömyys kuihduttanut. Ja sitten sinä olit poissa, riensit jo rappusia yläkertaan.

Niin, poikani, pian sen jälkeen lehti putosi käsistäni, ja hirvittävä, inhottava pelko valtasi minut. Mitä tapa on minulle tehnyt? Vikojen etsimisen ja sättimisen tapa – se oli minun palkkioni sinulle siitä, että olit poikani. Se ei johtunut siitä, että minä en olisi rakastanut sinua; se johtui siitä, että odotin liikaa nuoruudelta. Mittasin sinua omien vuosieni mittakepillä.

Ja sinussa on paljon hyvää, hienoa ja aitoa. Pieni sydämesi oli yhtä suuri kuin aamunkoi kukkuloilla. Sen osoitit rientämällä spontaanisti poikki huoneen antamaan minulle hyvänyönsuukon. Mikään muu ei merkitse mitään tänä iltana, poikani. Olen tullut vuoteesi viereen pimeässä ja olen polvistunut siihen häpeissäni!

Tämä on heikko lohtu; minä tiedän, että sinä et ymmärtäisi minua, jos puhuisin näistä asioista, kun olet valveilla. Mutta huomenna lupaan olla todellinen isä! Sinä ja minä pidämme yhtä, minä kärsin, kun sinä kärsit ja nauran kun sinä naurat. Minä puraisen kieltäni, kun kärsimättömät sanat pyrkivät huulilleni. Minä sanon itselleni koko ajan:”Hänhän on vasta poika – pieni poika.”

Pelkään, että olen pitänyt sinua mielessäni miehenä. Kuitenkin nähdessäni sinut nyt, poikani, käpertyneenä ja väsyneenä omassa sängyssäsi, huomaan että sinä olet yhä lapsi. Eilen sinä olit äitisi sylissä, pääsi hänen olkapäällään. Minä olen vaatinut liian paljon, aivan liian paljon.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: myötätunto, ystävällisyys, Carnegie, W.L.Larned