"Minä en ole myyjä"

Keskiviikko 20.9.2023 - Pirkko Jurvelin

”Minä en ole myyjä”

Olin toissa päivänä Pärnussa isossa kauppakeskuksessa. Huomasin siellä liikkeen, jossa myytiin luontaistuotteita vähän joka lähtöön aina shampoista lääkkeisiin ja erilaisiin ruokiin. Aikani haeskeltuani löysin sieltä hyvältä vaikuttavan hiustenpesuaineen (oli niin erinomainen tuote, että ennen paluutani haen ainakin kaksi pulloa lisää) ja lähdin kohti kassaa todetakseni vain, että tässä kaupassa toimi ainoastaan itsepalvelukassa. Periaatteessa vastustan tätä asiakkaitten riistoa eli työtä ilman palkkaa, mutta nyt päätin kiltisti toimia talon tavoilla. En tajunnut mistään mitään. Yritin käännellä pulloa eteen ja taakse, jotta skanneri olisi hyväksynyt ostokseni, ja sitä ennen olin tietysti painanut nappulaa, joka ilmoitti, mihin tuoteryhmään ostokseni kuului.

Koska halusin kuitenkin maksaa shampoopullon, kysyin lähellä olevalta asiakkaalta, että mitenkähän tämä homma toimii. Hän katsoi minuun ja sanoi asiallisesti:”Minä en ole myyjä”, ja jatkoi ostoskierrostaan. En minä kyllä ollut olettanutkaan, että nainen kuuluisi henkilökuntaan, mutta olin ajatellut, että hän kuitenkin neuvoisi minua ulkomaalaista tietämätöntä turistia. Huomasin onnekseni kassan vieressä napin, josta saatoin kutsua henkilökuntaa = yksi nuori tyttö. Myyjä oli neuvomassa paikallista asiakasta ja kierteli avuliaasti tämän mukana ympäri kauppaa, eikä katsonut aiheelliseksi tulla auttamaan henkilöä, joka ei osannut käyttää itsepalvelukassaa.

Sittenpä paikalle tuli toinen nuori tyttö, asiakas hänkin, ja hän neuvoi minulle pyytämättä, että tuotteen kohdalta hyllystä piti ottaa paperilappu, jossa oli tuotteen hinta ja mikä lie koodi. Tätä lappua piti vilauttaa skanneriin, ja sitten homma alkoi luistaa. Tyttö hymyili ja sanoi, että onhan tämä aika monimutkaista. Kiittelin vuolaasti.

Eli ostosmatka päättyi lopulta hyvin, ja kuten jo aiemmin kehuin, niin tuote on erinomainen (vai johtuuko hiusten koheneminen sittenkin Viron hanavedestä, jonka koostumus on erilainen kuin Suomessa?). Täytyy kuitenkin myöntää, että pikkuisen jäi kismittämään tuon erään asiakkaan toteamus, että hän ei ole myyjä, mistä seikasta seurasi, ettei hän auta toista asiakasta. Mietin, ettei minulle ole varmaankaan koskaan Suomessa vastattu samalla tavalla, jos olen kaupassa tai muualla kysellyt apua ja neuvoja. Siis silloinko vain autetaan, jos siitä saa rahaa eli on töissä kyseisessä paikassa?

No, ihan sama, pikku juttu. Kuten jo kirjoitin, niin Suomessa olen tottunut ihmisten ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen, vaikka meitä moititaan ujoiksi ja sulkeutuneiksi – mikä väite ei taida lopultakaan pitää paikkaansa. Tämä suomalaisten palvelualttius tuli aikoinaan mieleeni myös Saksassa, jossa matkustelimme perheen kanssa kesä toisensa jälkeen. Jaksoin kyllä tuolloin ihmetellä liikkeissä palvelukulttuurin kylmäkiskoisuutta, ja laitoin asian saksalaisen luonteen piikkiin. No, kyllä Saksassakin on opittu jo kohtaamaan asiakkaita ystävällisemmin.

Olin juuri lopettelemassa tätä blogia, kun mieleeni tuli ihan äsken Oulussa sattunut juttu. Pyöräilin keskustasta kotiin päin, kun eräs mies pysäytti minut kysyäkseen, että missähän mahtaa olla poliisilaitos. Siihen oli helppo vastata, sillä kyseinen laitos sijaitsi muutaman metrin päässä, eikä minun tarvinnut muuta kuin osoittaa sitä ja sanoa pari sanaa. Mies ihmetteli:”Kyllä oululaiset ovat sitten ystävällisiä, tämän minä muistan jatkossa.” Siis oikeasti, vastasin vain kysymykseen. - Mistähän se mies oli kotoisin?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: auttaminen, ystävällisyys, välittäminen

Kaupan kassalla

Tiistai 12.7.2022 - Pirkko Jurvelin

Kaupan kassalla

Viikonlopun jälkeen piti jo kiivaasti lähteä markettiin ruokaostoksille. Nuo reissut eivät minulla koskaan kestä kovin kauan, sillä yleensä tiedän, mitä olen vailla, ja mistä ne tuotteet löydän. Pian pääsinkin kävelemään kassalle ja puikahdin jonon perään – ainakin luulin niin. Kohta kuulin kuitenkin jonkun mutisevan ”tuosta vain mennään toisten eteen” ja käännyin katsomaan taakseni. Toden totta, en ollut mennyt jonon hännille, vaan jonkun asiakkaan eteen. Kyseinen jonottaja oli nuori poika ja pahoittelin sitä, että olin mennyt vahingossa hänen eteensä.

- Minä tässä vain mutisin itsekseni, poika sanoi hieman nolona puhelimeen tuijottaen ja sitten minuun katsoen.

- Hei, mene vain tuohon, minä tulen tänne sinun taaksesi, sanoin.

- Ei, ei, ei se haittaa mitään. Eihän minulla ole muuta kuin aikaa.

- Ei minullakaan, minä vastasin hymyillen.

- Tuota, en tarkoittanut olla mitenkään epäystävällinen, poika jatkoi.

- Voi, ei tietenkään, minähän se tässä olen väärässä paikassa.

Tässä vaiheessa joku sanoi meille, että viereinen kassa avataan. Minä kiittelin ja vaihdoin kassaa. Tuosta tapahtumasta jäi mieleeni se, kuinka hämillään ja anteeksipyytävä tuo nuori mies oli, vaikka hän oli ihan oikeassa! Jos joku olisi tullut minun eteeni, olisin sanonut suoraan, että anteeksi vain, mutta jono jatkuu tuolla kauempana.

Toisekseen jäi mieleeni myös se, että ystävälliset sanat ja hymy vaikuttavat aivan hirveän paljon. Lopputulemaksihan jäi se, että nuori mies pyyteli minulta anteeksi, vaikka minä olin toiminut epähuomiossa väärin.

Sain ärsyttävän viestin. Ajattelin ensiksi, etten reagoi siihen mitenkään, ei olisi ollut tarpeenkaan. Sitten mietin, että onko se minulta pois, jos olen ystävällinen. Kirjoitin erittäin ystävällisen ja lämpimän vastausviestin, joka sitten poiki puolestaan kiitosvastauksen.

Olen yrittänyt alkaa panostaa siihen ajatukseen ja käyttäytymismalliin, ettei ystävällinen ja huomioiva käytös todellakaan vie minulta mitään. Päinvastoin: Se palautuu hymynä ja kohteliaisuutena. Jotenkin tuntuu miltei nololta kirjoittaa tällaisia jokapäiväisyyksiä, sillä onhan minullekin opetettu lapsesta asti, kuinka ihmisolennon tulee käyttäytyä. Mutta kun arjen haasteissa tuntuu monesti helpommalta ärähtää kuin alkaa luovia asioiden kanssa kohteliaasti.

Haluan kuitenkin korostaa sitä, että hyvä ja ystävällinen käytös ei tarkoita sitä, että ihminen on toisten poljettava räsymatto, ei todellakaan. Jokainen saa ja voi olla eri mieltä, mutta kannattaa panostaa siihen tapaan, miten asiat tuo esille.

”Kognitiivinen ystävyys” on suhteellisen uusi käsite, jota on tutkinut muiden joukossa psykologi Karen Yu. Lähinnä termi tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii tietoisesti hylkäämään entiset negatiiviset ajatusmallinsa ja ennakkoluulonsa ja haluaa panostaa ystävälliseen, toiset huomioon ottavaan käytökseen. Tutkimustulosten mukaan tällainen käyttäytyminen parantaa henkilön omaa hyvinvointia sekä myös niiden ihmisten hyvinvointia, joiden kanssa hän on tekemisissä.

Intialainen sananlasku sanoo viisaasti: Jos huomaat vain ihmisten virheet, sinulla ei ole ystäviä. Raamatussakin puhutaan samasta asiasta, kun huomautetaan, että ihmisen tulee ottaa ensiksi malka pois omasta silmästään, ennen kuin näkee ottaa rikan pois veljen silmästä. Eli malka-sanalla viitataan tässä ihmisen omaan vikaan tai puutteeseen, jota hän ei huomaa, mutta syyttää kuitenkin toista ihmistä. - Harjoitellaan, harjoitellaan...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ystävällisyys, käytös, toisten huomioiminen

Koputa - edes!

Lauantai 24.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Koputa – edes!

Lähdin vierailulle tuttavapariskunnan luo yksityiseen hoivapaikkaan. Tiedän, että he maksavat molemmat koko eläkkeensä asumisesta, hoidosta, ruuasta, mutta kun vaatteitakaan ei tarvitse uusia, niin muuta rahantarvetta ei juurikaan ole. Lyhyesti: kaikki menee, mikä tulee .- Nyt olin liikkeellä aamupäivällä, vaikka yleensä olen ajoittanut vierailuni iltapäiväksi. Huomasinkin, että pariskunnan rouvan kanssa oli monenlaisia aamupesupuuhailuja, ja menimme katsomaan miehen kanssa hänen omaa huonettaan kerrosta alemmaksi. Siinä kävellessämme panin merkille, että miehellä ja eräällä henkilökuntaan kuuluvalla nuorella naisella tuntui olevan hiukan viileät välit. Kysymys oli kuulemma siitä, että miestä oli painostettu (kyseinen henkilö) muuttamaan huoneeseen, joka ei ollut vielä edes valmis. Huone oli mielestäni mukavan tilava mutta kalsea, ei todellakaan vielä sopiva yksin asuttavaksi. Muuten ajatus siitä, että itsenäisesti toimeen tulevilla asukkailla on oma kerros, huoneissa jääkaapit ja mitä lie, sitten kun tilat ovat valmiit, on mielestäni hyvä.

Palasimme takaisin pariskunnan yhteiseen huoneeseen. Rouvaa vietiin jälleen pesulle, ja minä rupesin lukemaan ystävälleni ääneen erästä häntä kiinnostavaa lehtiartikkelia. Äkkiä ovi riuhtaistiin auki, ja se sama nuori nainen, joka mulkoili miestä aiemmin käytävässä, tuli sisään, meni vessaan kolistelemaan jotakin, häipyi huoneesta ja mäiskäytti oven perässään kiinni. Sanaa sanomatta. Kysyin ystävältäni, että eikö täällä ole tapana koputtaa. ”Kyllä jotkut koputtavat, mutta tuo ei”, kuului miehen vastaus.

Sama tapahtui hetken kuluttua uudestaan. Samainen työntekijä tempaisi oven auki ja tuli sisään. Silloin kysyin häneltä, että eikö täällä ole tapana koputtaa. ”Ei aina muista”, oli hänen vastauksensa. Kyllä minä pahastuin. Kuinka törkeää, ilkeää, röyhkeää käytöstä! Kun menin kotiin, laitoin välittömästi sähköpostia hoivakodin esimiehelle. Kerroin tapahtuneen ja kirjoitin, että kyseinen paikka on näiden ihmisten viimeinen KOTI. Ei kukaan voi tulla sinun KOTIISI koputtamatta ovelle, ja asukkaan tervehtiminenkin kuuluu hyvään käytökseen. Henkilökunnan on kohdeltava asukkaita ystävällisesti, olipa tilanne mikä tahansa. Vastausta en ole vielä saanut, mutta mikäli sitä ei viikon kuluessa tule, palaan asiaan ja kysyn, mitä talossa on tehty henkilökunnassa piilevän käyttäytymisongelman korjaamiseksi.

Jokainen meistä haluaa asua kotona elämänsä loppuun saakka. Valitettavasti se ei kuitenkaan aina ole mahdollista. Tämän markkinaraon ovat monet yksityiset firmat huomanneet, eikä siinä ole mitään vikaa, jos hinta-laatu-suhde on kohdallaan. Kun maksat koko eläkkeesi (ja sukulaiset loput) tästä palvelusta, olet oikeutettu saamaan hyvää, ystävällistä, lämminhenkistä hoitoa. Kun puhuimme ystäväpariskunnan miehen kanssa asiasta, hän sanoi, että hänen vaimonsa piti erityisesti kolmesta hoitajasta. Nämä kaikki olivat vanhempia ihmisiä. Ja rehellisyyden nimessä minun on sanottava, että olen tavannut kyseisessä talossa jo pitkään siellä käytyäni monenlaisia työntekijöitä. Kysymys kuuluu: Kuinka vaikeaa on olla ystävällinen?

Äitini luona kävi hänen viimeisinä vuosinaan kolme hoitajaa päivässä. Äiti pystyi olemaan kotona, koska veljeni asui hänen kanssaan. Näistä monista hoitajista jäi mieleeni yksi ainoa: Hän oli thaimaalainen nainen. Kerran hän vei äitini pyörätuolissa pihalle, he olivat poimineet tuomenoksia, jotka tuoksuivat ihanasti sisällä maljakossa. Tämä työntekijä oli välittävä, lämmin. Hänen ei tarvinnut teeskennellä ystävällisyyttä, sillä ilmeisesti se kulttuuri, josta hän tuli, opetti vanhempien kunnioittamista. Ihana ihminen!

Vanhustenviikkoa vietettiin 4.-11.10.2020 teemalla ”Onni on vanheta”. Enpä taida kommentoida mitenkään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: laitoshoito, vanhus, ystävällisyys

Isä unohtaa

Tiistai 4.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Isä unohtaa

Lueskelen Dale Carnegien kirjaa ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”. Tämä elämäntaito-opas ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1936, ja sitä on myyty ympäri maailmaa yli 15 miljoonaa kappaletta. Kirja on hyvin maanläheinen, täynnä konkreettisia esimerkkejä ja tapauskertomuksia, enkä ihmettele ollenkaan, että sitä myydään yhä edelleen.

Ihan kirjan alussa Carnegie ottaa esille monen esimerkin avulla perusasian, jonka me hyvin usein unohdamme:”Sen sijaan, että tuomitsisimme ihmisiä, koettakaamme ymmärtää heitä. Yrittäkäämme selvittää itsellemme, miksi he tekevät niin kuin tekevät. Se on paljon kannattavampaa ja kiintoisampaa kuin moittiminen; ja se kasvattaa myötätuntoa, suvaitsevaisuutta ja ystävällisyyttä. ”Kaiken tietäminen on kaiken anteeksiantamista.” Tämän asian havainnollistamiseksi Carnegie lainaa W. Livingstone Larnedin tekstiä, joka koskettaa lukijaa siitä huolimatta, että se on kirjoitettu lähes sata vuotta sitten.

Isä unohtaa

Kuuntele, poikani, minä puhun sinulle, kun sinä nukut toinen pieni käsi nyrkissä posken alla ja vaaleat hiuskiehkurat liimautuneina kosteaan otsaasi. Olen pujahtanut huoneeseesi yksin. Vielä muutama minuutti sitten, kun olin lukemassa lehteä kirjastossa, katumuksen tukahduttava aalto pyyhkäisi lävitseni. Syyllisyydentuntoisena tulin sänkysi viereen.

Ajatukset, joita minä ajattelin, poikani: olin ollut äkäinen sinulle. Minä toruin sinua aamulla, kun sinä vain taputtelit kasvojasi kostealla pyyhkeen kulmalla. Minä toruin sinua siitä, että et puhdistanut kenkiäsi. Minä karjaisin, kun heitit tavaroitasi lattialle.

Aamiaisellakin löysin sinusta vikoja. Sinä sottasit. Sinä maiskuttelit suutasi. Sinä panit kyynärpääsi pöydälle. Levitit voita liian paksusti leivän päälle. Ja kun sinä lähdit leikkimään, ja minä kiirehdin junalle, sinä käännyit, heilutit kättäsi ja huusit:”Hei, hei, isä!” ja minä katsoin sinua paheksuen ja vastasin:”Selkä suoraksi!”

Sama meno alkoi uudestaan iltapäivällä. Kun minä tulin pihaan, minä näin sinut maassa polvillasi leikkimässä marmorikuulilla. Sukkasi olivat risaiset. Minä nöyryytin sinua poikakaveriesi edessä panemalla sinut marssimaan edelläni sisälle. Sukat ovat kalliita – ja jos joutuisit ne itse ostamaan olisit paljon varovaisempi! Kuvittele, poikani, kuulla nyt sellaista isältä!

Muistatko myöhemmin, kun minä olin lukemassa kirjastossa, ja kuinka sinä tulit luokseni arastellen jonkinlainen loukkaantunut ilme kasvoillasi? Kun minä vilkaisin lehteni yli ärtyneenä keskeytyksestä, sinä epäröit ovella. ”Mitä haluat?” minä tiuskaisin.

Sinä et sanonut mitään, vaan juoksit huoneen poikki yhdessä pyräyksessä, hyppäsit kaulaani ja annoit minulle suukon, ja sinun pienet kätesi rutistivat minua kiintymyksellä, jonka Jumala oli pannut sykkimään sydämeesi, ja jota ei edes välinpitämättömyys kuihduttanut. Ja sitten sinä olit poissa, riensit jo rappusia yläkertaan.

Niin, poikani, pian sen jälkeen lehti putosi käsistäni, ja hirvittävä, inhottava pelko valtasi minut. Mitä tapa on minulle tehnyt? Vikojen etsimisen ja sättimisen tapa – se oli minun palkkioni sinulle siitä, että olit poikani. Se ei johtunut siitä, että minä en olisi rakastanut sinua; se johtui siitä, että odotin liikaa nuoruudelta. Mittasin sinua omien vuosieni mittakepillä.

Ja sinussa on paljon hyvää, hienoa ja aitoa. Pieni sydämesi oli yhtä suuri kuin aamunkoi kukkuloilla. Sen osoitit rientämällä spontaanisti poikki huoneen antamaan minulle hyvänyönsuukon. Mikään muu ei merkitse mitään tänä iltana, poikani. Olen tullut vuoteesi viereen pimeässä ja olen polvistunut siihen häpeissäni!

Tämä on heikko lohtu; minä tiedän, että sinä et ymmärtäisi minua, jos puhuisin näistä asioista, kun olet valveilla. Mutta huomenna lupaan olla todellinen isä! Sinä ja minä pidämme yhtä, minä kärsin, kun sinä kärsit ja nauran kun sinä naurat. Minä puraisen kieltäni, kun kärsimättömät sanat pyrkivät huulilleni. Minä sanon itselleni koko ajan:”Hänhän on vasta poika – pieni poika.”

Pelkään, että olen pitänyt sinua mielessäni miehenä. Kuitenkin nähdessäni sinut nyt, poikani, käpertyneenä ja väsyneenä omassa sängyssäsi, huomaan että sinä olet yhä lapsi. Eilen sinä olit äitisi sylissä, pääsi hänen olkapäällään. Minä olen vaatinut liian paljon, aivan liian paljon.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: myötätunto, ystävällisyys, Carnegie, W.L.Larned