Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä

Keskiviikko 10.6.2026 - Pirkko Jurvelin

Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä

Tulin juuri Montenegrosta. Jälleen oli mahtava loma tutussa kohteessa: Aurinko paistoi, merivesi oli lämmintä, hotelliruoka hyvää, ostokset rantakadulla edullisia, ja mielenkiintoisia retkikohteita löytyi riittämiin. Huippuloma! Olin ryhmänvetäjänä, eli olin koonnut ryhmän Tilausmatkojen organisoimalle matkalle. Olen ennenkin tehnyt tämän matkanjärjestäjän kanssa yhteistyötä, ja kaikki on sujunut hyvin kuten tälläkin reissulla.

Paluumatkalla oppaamme Radovan Bigovic jätti meidät lentokentälle halausten kera. Aikaa lennon lähtöön oli reilusti yli kaksi tuntia, velttoilimme siellä ja täällä, kunnes lopulta saimme luopua matkalaukuistamme ja kävelimme turvatarkastukseen. Kaikki sujui hyvin ja ammattimaisesti – niin ainakin luulin.

Olin kuljeskellut taxfree- kaupoissa ja yrittänyt tappaa aikaa vasta vajaa puoli tuntia, kun eräs ryhmääni kuuluva vanhempi mies tuli kertomaan, että hänen lompakkonsa ja puhelimensa olivat hävinneet. Hän oli laittanut käsimatkatavaransa muoviseen astiaan (ne ovat samanlaisia kaikilla kentillä) hihnalle, lompakon ja puhelimen erikseen pois laukusta. Kun hän kulki turvaportin läpi, se rupesi hälyttämään, ja mies joutui erityistarkastukseen. Vaikka virkailijat kuinka etsivät jotain kiellettyä metalliesinettä, joka olisi hälytyksen aiheuttanut, mitään ei löytynyt, ja mies sai palata hakemaan käsimatkatavaransa. Hän oli hyvin hämmentynyt ja huomasi vasta hiukan myöhemmin, että puhelin ja lompakko eivät olleet hänen mukanaan.

Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä pariskunnan kanssa infoon selvittelemään juttua. Infotiski oli laaja, ja sen takana vietti aikaa useampi nuori nainen ja mies. Kerroin asiamme, ja eräs naisista lähti mukaamme, jotta tavaransa menettänyt ryhmäläinen pääsisi tutkimaan erityisvaraston hyllyjä turvatarkastuksen takana. Minua ja vaimoa ei huolittu mukaan. Hyvin pian mies palasi takaisin ja sanoi, ettei varastosta löytynyt mitään, ja ettei asiakaspalvelija ollut vaivautunut auttamaan häntä mitenkään. Asia selvä. Palasimme lähtökerrokseen, ja pariskunta alkoi rouvan puhelimen avulla sulkea miehen pankkikortteja, mikä onneksi onnistui helposti. Minä oli yhteydessä Radovaniin useamman kerran, ja hänkin aikoi kysellä asiasta.

Kun tästä kaikesta oli kulunut tunti, sanoin, että käydäänpä vielä kerran infossa, jospa joku olisi tällä välin tuonut sinne nämä kadonneet tavarat (en tietenkään uskonut siihen mahdollisuuteen). Samat nuoret naiset ja pari miestä vietti edelleen aikaansa tiskin takana. Selitin vielä kerran tilanteen ja kyselin, onko tavaroita löydetty ja mitä voisi vielä tehdä. Vastaus kuului: ”Se on teidän ongelmanne! Menkää itse katselemaan!”

En ollut uskoa kuulemaani. Naiset olivat todella pilkallisia ja ylimielisiä, suorastaan huvittuneita hölmöjen turistien sekoilusta. Silloin minä suutuin. Suutuin oikeasti. - Tässä on huomautettava, että yleensä en suutu niin kuin nyt, mutta yleensä minua ei olekaan kohdeltu noin ylimielisesti ja halveksivasti.

- Sinun pitäisi olla kohteliaampi (you=sinä tai te), sanoin kaikkein leuhkimmalle nuorelle naiselle.

- Niin pitäisi, mutta minä en halua! hän vastasi.

Olin enemmän kuin vihainen. Stressihormonit tulvivat elimistööni, sydän hakkasi, hengitys kiihtyi, verenpaine nousi, lihakset jännittyivät, mantelitumake aktivoi autonomisen hermoston ja ymmärrän, että tällaisessa tilanteessa voi tehdä jotakin, mitä saattaa myöhemmin katua. No, sen verran sain kuitenkin hillittyä itseni, että osoitin vain tuota nuorta naista ja sanoin:” Sinä kuulet vielä tästä.”

Illalla kotona laitoin palautteen Dubrovnikin lentokentän infon osoitteeseen. Mikäli joku joskus lukee kyseisen viestin, niin luulen, ettei siihen kukaan kuitenkaan reagoi mitenkään. Mitäpä noista turisteista, hoh, hoijaa. No, minä aion kyllä laittaa vielä useamman sähköpostin, ihan vain vaivatakseni virkailijoita. Viestini oli asiallisen vihainen ja loppulauseessa kehotin heikäläisiä tulemaan Suomeen oppimaan hyvää käytöstä ja asiakaspalvelua. - Luulen, että seuraavalla Montenegron-matkallani lennän suoraan Tivatiin. En halua enää katsella noita itsetyytyväisiä, pilkallisia naisia Dubrovnikin lentokentällä.

Kaupan kassalla

Tiistai 12.7.2022 - Pirkko Jurvelin

Kaupan kassalla

Viikonlopun jälkeen piti jo kiivaasti lähteä markettiin ruokaostoksille. Nuo reissut eivät minulla koskaan kestä kovin kauan, sillä yleensä tiedän, mitä olen vailla, ja mistä ne tuotteet löydän. Pian pääsinkin kävelemään kassalle ja puikahdin jonon perään – ainakin luulin niin. Kohta kuulin kuitenkin jonkun mutisevan ”tuosta vain mennään toisten eteen” ja käännyin katsomaan taakseni. Toden totta, en ollut mennyt jonon hännille, vaan jonkun asiakkaan eteen. Kyseinen jonottaja oli nuori poika ja pahoittelin sitä, että olin mennyt vahingossa hänen eteensä.

- Minä tässä vain mutisin itsekseni, poika sanoi hieman nolona puhelimeen tuijottaen ja sitten minuun katsoen.

- Hei, mene vain tuohon, minä tulen tänne sinun taaksesi, sanoin.

- Ei, ei, ei se haittaa mitään. Eihän minulla ole muuta kuin aikaa.

- Ei minullakaan, minä vastasin hymyillen.

- Tuota, en tarkoittanut olla mitenkään epäystävällinen, poika jatkoi.

- Voi, ei tietenkään, minähän se tässä olen väärässä paikassa.

Tässä vaiheessa joku sanoi meille, että viereinen kassa avataan. Minä kiittelin ja vaihdoin kassaa. Tuosta tapahtumasta jäi mieleeni se, kuinka hämillään ja anteeksipyytävä tuo nuori mies oli, vaikka hän oli ihan oikeassa! Jos joku olisi tullut minun eteeni, olisin sanonut suoraan, että anteeksi vain, mutta jono jatkuu tuolla kauempana.

Toisekseen jäi mieleeni myös se, että ystävälliset sanat ja hymy vaikuttavat aivan hirveän paljon. Lopputulemaksihan jäi se, että nuori mies pyyteli minulta anteeksi, vaikka minä olin toiminut epähuomiossa väärin.

Sain ärsyttävän viestin. Ajattelin ensiksi, etten reagoi siihen mitenkään, ei olisi ollut tarpeenkaan. Sitten mietin, että onko se minulta pois, jos olen ystävällinen. Kirjoitin erittäin ystävällisen ja lämpimän vastausviestin, joka sitten poiki puolestaan kiitosvastauksen.

Olen yrittänyt alkaa panostaa siihen ajatukseen ja käyttäytymismalliin, ettei ystävällinen ja huomioiva käytös todellakaan vie minulta mitään. Päinvastoin: Se palautuu hymynä ja kohteliaisuutena. Jotenkin tuntuu miltei nololta kirjoittaa tällaisia jokapäiväisyyksiä, sillä onhan minullekin opetettu lapsesta asti, kuinka ihmisolennon tulee käyttäytyä. Mutta kun arjen haasteissa tuntuu monesti helpommalta ärähtää kuin alkaa luovia asioiden kanssa kohteliaasti.

Haluan kuitenkin korostaa sitä, että hyvä ja ystävällinen käytös ei tarkoita sitä, että ihminen on toisten poljettava räsymatto, ei todellakaan. Jokainen saa ja voi olla eri mieltä, mutta kannattaa panostaa siihen tapaan, miten asiat tuo esille.

”Kognitiivinen ystävyys” on suhteellisen uusi käsite, jota on tutkinut muiden joukossa psykologi Karen Yu. Lähinnä termi tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii tietoisesti hylkäämään entiset negatiiviset ajatusmallinsa ja ennakkoluulonsa ja haluaa panostaa ystävälliseen, toiset huomioon ottavaan käytökseen. Tutkimustulosten mukaan tällainen käyttäytyminen parantaa henkilön omaa hyvinvointia sekä myös niiden ihmisten hyvinvointia, joiden kanssa hän on tekemisissä.

Intialainen sananlasku sanoo viisaasti: Jos huomaat vain ihmisten virheet, sinulla ei ole ystäviä. Raamatussakin puhutaan samasta asiasta, kun huomautetaan, että ihmisen tulee ottaa ensiksi malka pois omasta silmästään, ennen kuin näkee ottaa rikan pois veljen silmästä. Eli malka-sanalla viitataan tässä ihmisen omaan vikaan tai puutteeseen, jota hän ei huomaa, mutta syyttää kuitenkin toista ihmistä. - Harjoitellaan, harjoitellaan...