Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä, osa 2

Sunnuntai 28.6.2026 - Pirkko Jurvelin

Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä, osa 2

Muutama viikko sitten kerroin tapahtumista Dubrovnikin lentokentällä. Tässä lyhyt kertaus: Olin ryhmäni kanssa luovuttanut matkalaukut, käynyt läpi turvatarkastuksen, ja odottelimme koneeseen pääsyä. Silloin eräs mukana ollut pariskunta tuli kertomaan, että miehen lompakko ja puhelin olivat hävinneet turvatarkastuksen yhteydessä. No, menimme infoon, ja yksinkertaisesti sanottuna: Tavaroita ei löytynyt, meidän käskettiin etsiä itse, koska se oli meidän oma asia, ja lopulta, kun sanoin eräälle virkailijalle, että hänen tulisi käyttäytyä kohteliaammin, niin hänen vastauksensa kuului:”Niin pitäisi, mutta minua ei huvita.” Sanoin hänelle, että tämä ei jää tähän. Rehellisesti sanottuna en muista, milloin olisin ollut niin raivoissani kuin tuon tapahtuman yhteydessä.

Kotona laitoin sähköpostia Dubrovnikin lentokentälle kahteenkin osoitteeseen, mutta ajattelin, ettei minulle vastata ikinä. Unohtaminen kun on niin helppoa. Yllätyksekseni johtoporras vastasi viikon kuluttua. Viesti oli hyvin pahoitteleva ja minulle luvattiin, että asiaa pyritään selvittämään. Ok, minulle riittäisi, jos eräät työntekijät joutuisivat kovemman luokan puhutteluun.

Viikon kuluttua sähköpostin saapumisesta Tilausmatkojen opas (kotoisin Montenegrosta) oli palaamassa Suomeen vähäksi aikaa matkustuskauden loputtua tällä erää. - Kunhan kelit hieman viilenevät, Tilausmatkat jatkavat matkojaan Montenegroon. - Opas laittoi minulle kentältä ääniviestin:”Moi, olen Dubrovnikin lentokentällä. Minulla on nyt se puhelin ja lompakko.” Mitä ihmettä! Laitoin vastauksen, jossa ilmaisin iloni ja hämmästykseni ja mietin, onko joku jossakin saanut puhuttelun, ja tavarat olivat sen vuoksi ”löytyneet”. Opas ei ottanut kantaa spekulaatiooni, mutta lupasi lähettää löytötavarat takaisin omistajalleen.

Soitinkin heti tavaransa kadottaneelle pariskunnan rouvalle (miehelle en voinut soittaa, koska puhelin…) ja kerroin tilanteesta. Hän oli tietysti iloisen yllättynyt, vaikka luonnollisesti miehelle oli jo ehditty hankkia uusi puhelin, uusi lompakko, uudet pankkikortit sekä uusi ajokortti, jonka saaminen oli vaatinut rikosilmoituksen tekemistä. Kaiken kaikkiaan rouva oli kyllä erittäin tyytyväinen siitä, että puhelin saapuu omistajalleen, sillä uusi puhelin oli ollut hiukan liian moderni vanhemman malliseen tottuneelle.

Mitä me tästä opimme? Että kannattaa antaa palautetta? No, joo, kyllä varmaan. Toivon edelleen, että palaute osui loppujen lopuksi oikeille henkilöille. Vieläkin kyllä mietityttää koko tämä juttu, mutta siihenhän ei koskaan tule selvyyttä. Oliko niin, että tavarat päätyivät info- pisteelle vasta sitten kun koneemme oli lähtenyt? Toisaalta eräs ryhmässämme ollut rouva oli samalla reissulla pudottanut puhelimensa, ja hän löysi sen heti infosta, kun neuvoin häntä kysymään sieltä. Vai oliko niin, että näitä ”löytötavaroita” pimitettiin jossakin. Asia ei tule koskaan selviämään, mutta jälleen kerran saimme opetuksen siitä, ettei reissussa voi olla liian varovainen.

Nimimerkki:”Myös kerran lompsansa menettänyt”

Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä

Keskiviikko 10.6.2026 - Pirkko Jurvelin

Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä

Tulin juuri Montenegrosta. Jälleen oli mahtava loma tutussa kohteessa: Aurinko paistoi, merivesi oli lämmintä, hotelliruoka hyvää, ostokset rantakadulla edullisia, ja mielenkiintoisia retkikohteita löytyi riittämiin. Huippuloma! Olin ryhmänvetäjänä, eli olin koonnut ryhmän Tilausmatkojen organisoimalle matkalle. Olen ennenkin tehnyt tämän matkanjärjestäjän kanssa yhteistyötä, ja kaikki on sujunut hyvin kuten tälläkin reissulla.

Paluumatkalla oppaamme Radovan Bigovic jätti meidät lentokentälle halausten kera. Aikaa lennon lähtöön oli reilusti yli kaksi tuntia, velttoilimme siellä ja täällä, kunnes lopulta saimme luopua matkalaukuistamme ja kävelimme turvatarkastukseen. Kaikki sujui hyvin ja ammattimaisesti – niin ainakin luulin.

Olin kuljeskellut taxfree- kaupoissa ja yrittänyt tappaa aikaa vasta vajaa puoli tuntia, kun eräs ryhmääni kuuluva vanhempi mies tuli kertomaan, että hänen lompakkonsa ja puhelimensa olivat hävinneet. Hän oli laittanut käsimatkatavaransa muoviseen astiaan (ne ovat samanlaisia kaikilla kentillä) hihnalle, lompakon ja puhelimen erikseen pois laukusta. Kun hän kulki turvaportin läpi, se rupesi hälyttämään, ja mies joutui erityistarkastukseen. Vaikka virkailijat kuinka etsivät jotain kiellettyä metalliesinettä, joka olisi hälytyksen aiheuttanut, mitään ei löytynyt, ja mies sai palata hakemaan käsimatkatavaransa. Hän oli hyvin hämmentynyt ja huomasi vasta hiukan myöhemmin, että puhelin ja lompakko eivät olleet hänen mukanaan.

Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä pariskunnan kanssa infoon selvittelemään juttua. Infotiski oli laaja, ja sen takana vietti aikaa useampi nuori nainen ja mies. Kerroin asiamme, ja eräs naisista lähti mukaamme, jotta tavaransa menettänyt ryhmäläinen pääsisi tutkimaan erityisvaraston hyllyjä turvatarkastuksen takana. Minua ja vaimoa ei huolittu mukaan. Hyvin pian mies palasi takaisin ja sanoi, ettei varastosta löytynyt mitään, ja ettei asiakaspalvelija ollut vaivautunut auttamaan häntä mitenkään. Asia selvä. Palasimme lähtökerrokseen, ja pariskunta alkoi rouvan puhelimen avulla sulkea miehen pankkikortteja, mikä onneksi onnistui helposti. Minä oli yhteydessä Radovaniin useamman kerran, ja hänkin aikoi kysellä asiasta.

Kun tästä kaikesta oli kulunut tunti, sanoin, että käydäänpä vielä kerran infossa, jospa joku olisi tällä välin tuonut sinne nämä kadonneet tavarat (en tietenkään uskonut siihen mahdollisuuteen). Samat nuoret naiset ja pari miestä vietti edelleen aikaansa tiskin takana. Selitin vielä kerran tilanteen ja kyselin, onko tavaroita löydetty ja mitä voisi vielä tehdä. Vastaus kuului: ”Se on teidän ongelmanne! Menkää itse katselemaan!”

En ollut uskoa kuulemaani. Naiset olivat todella pilkallisia ja ylimielisiä, suorastaan huvittuneita hölmöjen turistien sekoilusta. Silloin minä suutuin. Suutuin oikeasti. - Tässä on huomautettava, että yleensä en suutu niin kuin nyt, mutta yleensä minua ei olekaan kohdeltu noin ylimielisesti ja halveksivasti.

- Sinun pitäisi olla kohteliaampi (you=sinä tai te), sanoin kaikkein leuhkimmalle nuorelle naiselle.

- Niin pitäisi, mutta minä en halua! hän vastasi.

Olin enemmän kuin vihainen. Stressihormonit tulvivat elimistööni, sydän hakkasi, hengitys kiihtyi, verenpaine nousi, lihakset jännittyivät, mantelitumake aktivoi autonomisen hermoston ja ymmärrän, että tällaisessa tilanteessa voi tehdä jotakin, mitä saattaa myöhemmin katua. No, sen verran sain kuitenkin hillittyä itseni, että osoitin vain tuota nuorta naista ja sanoin:” Sinä kuulet vielä tästä.”

Illalla kotona laitoin palautteen Dubrovnikin lentokentän infon osoitteeseen. Mikäli joku joskus lukee kyseisen viestin, niin luulen, ettei siihen kukaan kuitenkaan reagoi mitenkään. Mitäpä noista turisteista, hoh, hoijaa. No, minä aion kyllä laittaa vielä useamman sähköpostin, ihan vain vaivatakseni virkailijoita. Viestini oli asiallisen vihainen ja loppulauseessa kehotin heikäläisiä tulemaan Suomeen oppimaan hyvää käytöstä ja asiakaspalvelua. - Luulen, että seuraavalla Montenegron-matkallani lennän suoraan Tivatiin. En halua enää katsella noita itsetyytyväisiä, pilkallisia naisia Dubrovnikin lentokentällä.