Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä, osa 2

Sunnuntai 28.6.2026 - Pirkko Jurvelin

Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä, osa 2

Muutama viikko sitten kerroin tapahtumista Dubrovnikin lentokentällä. Tässä lyhyt kertaus: Olin ryhmäni kanssa luovuttanut matkalaukut, käynyt läpi turvatarkastuksen, ja odottelimme koneeseen pääsyä. Silloin eräs mukana ollut pariskunta tuli kertomaan, että miehen lompakko ja puhelin olivat hävinneet turvatarkastuksen yhteydessä. No, menimme infoon, ja yksinkertaisesti sanottuna: Tavaroita ei löytynyt, meidän käskettiin etsiä itse, koska se oli meidän oma asia, ja lopulta, kun sanoin eräälle virkailijalle, että hänen tulisi käyttäytyä kohteliaammin, niin hänen vastauksensa kuului:”Niin pitäisi, mutta minua ei huvita.” Sanoin hänelle, että tämä ei jää tähän. Rehellisesti sanottuna en muista, milloin olisin ollut niin raivoissani kuin tuon tapahtuman yhteydessä.

Kotona laitoin sähköpostia Dubrovnikin lentokentälle kahteenkin osoitteeseen, mutta ajattelin, ettei minulle vastata ikinä. Unohtaminen kun on niin helppoa. Yllätyksekseni johtoporras vastasi viikon kuluttua. Viesti oli hyvin pahoitteleva ja minulle luvattiin, että asiaa pyritään selvittämään. Ok, minulle riittäisi, jos eräät työntekijät joutuisivat kovemman luokan puhutteluun.

Viikon kuluttua sähköpostin saapumisesta Tilausmatkojen opas (kotoisin Montenegrosta) oli palaamassa Suomeen vähäksi aikaa matkustuskauden loputtua tällä erää. - Kunhan kelit hieman viilenevät, Tilausmatkat jatkavat matkojaan Montenegroon. - Opas laittoi minulle kentältä ääniviestin:”Moi, olen Dubrovnikin lentokentällä. Minulla on nyt se puhelin ja lompakko.” Mitä ihmettä! Laitoin vastauksen, jossa ilmaisin iloni ja hämmästykseni ja mietin, onko joku jossakin saanut puhuttelun, ja tavarat olivat sen vuoksi ”löytyneet”. Opas ei ottanut kantaa spekulaatiooni, mutta lupasi lähettää löytötavarat takaisin omistajalleen.

Soitinkin heti tavaransa kadottaneelle pariskunnan rouvalle (miehelle en voinut soittaa, koska puhelin…) ja kerroin tilanteesta. Hän oli tietysti iloisen yllättynyt, vaikka luonnollisesti miehelle oli jo ehditty hankkia uusi puhelin, uusi lompakko, uudet pankkikortit sekä uusi ajokortti, jonka saaminen oli vaatinut rikosilmoituksen tekemistä. Kaiken kaikkiaan rouva oli kyllä erittäin tyytyväinen siitä, että puhelin saapuu omistajalleen, sillä uusi puhelin oli ollut hiukan liian moderni vanhemman malliseen tottuneelle.

Mitä me tästä opimme? Että kannattaa antaa palautetta? No, joo, kyllä varmaan. Toivon edelleen, että palaute osui loppujen lopuksi oikeille henkilöille. Vieläkin kyllä mietityttää koko tämä juttu, mutta siihenhän ei koskaan tule selvyyttä. Oliko niin, että tavarat päätyivät info- pisteelle vasta sitten kun koneemme oli lähtenyt? Toisaalta eräs ryhmässämme ollut rouva oli samalla reissulla pudottanut puhelimensa, ja hän löysi sen heti infosta, kun neuvoin häntä kysymään sieltä. Vai oliko niin, että näitä ”löytötavaroita” pimitettiin jossakin. Asia ei tule koskaan selviämään, mutta jälleen kerran saimme opetuksen siitä, ettei reissussa voi olla liian varovainen.

Nimimerkki:”Myös kerran lompsansa menettänyt”

Työ on tunne

Maanantai 16.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Työ on tunne

Lupauduin kirjoittamaan artikkelin ihmisistä, jotka varsinaisen työuransa tehtyään jatkavat mukana työelämässä joko entisessä toimessaan tai tehden jotakin ihan uutta ja erilaista. Artikkelia varten pyysin muutamaa tuttavaani kertomaan omista ajatuksistaan, siitä, miksi joku yhä haluaa jatkaa työntekoa, vaikka voisi olla vapaana, tehdä kaikkea mukavaa, harrastaa, ehkä matkustella, käydä kalareissuilla, omistautua enemmän perheelleen ja ystävilleen… Miksi ihmeessä tämä ansaittu luppoaika pitää viettää töitä tehden?

Sain ensimmäisen vastaukseni Hännisen Tuomakselta, joka on ehtinyt tehdä parikin työuraa ja ansiotöiden jälkeen jatkanut työmaailmassa toimien matkanjärjestäjänä ja kouluttajana. Itse asiassa en edes tiedä, mitä kaikkea hän on toimittanut elämänsä aikana. Tuomaksen vastaus pysäytti minut täysin, ja jouduin tavallaan aloittamaan koko mietintäprosessin alusta. Hänen vastauksensa ymmärtää, sillä selitykseksi omiin ajatuksiinsa mies kertoo kyselystä, joka tehtiin kuolemaa odottavien ihmisten keskuudessa. Kuolevat katuivat eniten sitä, että he olivat antaneet elämässään työlle liikaa aikaa. Tuomas aloittaa vastauksensa: ”Työ on tunne.” Mitä ihmettä? Eikö työ ole...tuota...tekemistä, raatamista, toimittamista, kiirehtimistä monesti aikamoisen paineen alla? Miten niin tunne? Tunne, kyllä vain, kun alkaa pohtia asiaa siltä kannalta. Kuinka tuttuja ovatkaan nuo mielihyvän tunteet onnistuneen työrupeaman jälkeen! Kun olet saanut tietää olevasi tarpeellinen, tärkeä, tuottava, arvostettu, rakastettu, korvaamaton… No, noiden myönteisten tuntemuksen lisäksi olet kuitenkin voinut kokea myös kateutta, kunnianhimoa, ahneutta, turhautumista, pettymystä, uupumista… Työ on tunne.

Kyllä, kyllä, juuri näin! huomasin ajattelevani. Minä teen töitä = minä olen olemassa – hyvässä ja pahassa. Jos työtä ei enää olekaan, niin mistä saat sitä positiivista palautetta, jota meistä jokainen tarvitsee (kyllä me sen negatiivisen puolen osaamme hoitaa itsekin)? Ei kai ole ihmekään, että työ alkaa vetää eläkeläistä puoleensa.

Haastattelemani henkilöt antoivat työmotivaationsa syyksi esimerkiksi seuraavanlaisia asioita:

- Työyhteisö on mukava, tunnen olevani ystävien seurassa.

- Esimiehet arvostavat minua ja työkokemustani. Saan olla mukana kehittämässä uusia asioita.

- Työ on mielenkiintoista ja haasteellista.

- Saan nähdä, kuinka työni tuottaa tulosta, positiivista palautetta tulee käytännössä vastaan lähes päivittäin.

- Minulla on aikaa, olen terve ja innostunut, ja eläke nousee myös.

- Se vaan on niin kivaa!

Työ on tunne. Kukapa ei haluaisi saada kiittävää ja rohkaisevaa palautetta päivittäin? Minä ainakin. Vaikka siivoan huushollin, käyn kaupassa, laitan ruokaa, pesen pyykkiä, niin kukaan ei kehu, kuinka ammattitaitoisesti ja pätevästi ja rivakasti hoidan asiat. Useimmiten saan tyytyä seuraavanlaiseen kommenttiin: ”Eikö meillä ole yhtään jogurttia?” - Pitäisiköhän minun mennä töihin?