Onko ihmisellä parasta ennen-päiväystä?

Torstai 3.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Mikä on ihmisen ”parasta ennen” päiväys?

Minun pääkoppani on ollut kovassa ilotulituksessa, kun olen laatinut lupaamaani artikkelia eläkeläisten töissä käynnistä. Väliin olen alkanut uskoa, että eläkeläisen paikka on lastenlasten luona ja vapaaehtoistyön parissa, ja sitten taas joku on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että työelämä on ihan must. No, juttu on nyt valmis, ja tilaajat tykkäsivät siitä.

Asia on kuitenkin niin, ettei aihe ole jättänyt minua rauhaan, vaikka artikkeli onkin tehty. Tulin näet huomanneeksi sellaisen seikan, että sekä huippupoliitikkojen (joukossa maiden päämiehiä kuten Trump, Putin, Niinistö…) ja huippuosaajien joukosta löytyy runsain mitoin ihmisiä, jotka ovat...hmh...varttuneessa iässä. Kukaan ei kuitenkaan huomauta, että heidän parasta ennen -päiväyksensä on jo ohi, ja että tuote laitetaan roskiin tai myydään alella. Päinvastoin.

Ostin lentokentältä uusimman Viva -lehden (terveisiä Fuengirolasta: aurinko paistaa, plus- asteita 30 - jos kiinnostaa) ja löysin siitä ilokseni artikkelin työssä käyvistä eläkeläisistä. Asko Hämäläinen, 80, on nuohooja ja tekee töitä noin neljänä päivänä viikossa, Yrjö Liehunen, 87, työskentelee itse perustamassaan rakennusliikkeessä ja Pirjo Vainikainen, 79, jatkaa tarjoilijan töitä keikkatyöntekijänä pitopalveluyrityksessä. He kaikki ovat luonnollisesti kohtuullisen hyväkuntoisia voidakseen työskennellä omilla aloillaan, mutta tuleepa mieleen myös sellainen ajatus, että aktiivinen elämä on pitänyt heidät fyysisesti ja psyykkisesti hyvässä kunnossa. - Jostakin luin, että Ruotsin seniorit ovat kaikkein aktiivisimpia työntekijöitä Euroopassa, ja Saksassakin jo joka kahdestoista eläkeläinen on ansiotyössä. Suomen tilanteesta löysin tiedon, jonka mukaan joka kymmenes 63-67- vuotias eläkeläinen käy töissä.

Olin uima-altaalla, kun puhelimeni soi. Soittaja oli hyvä nuoruudenystävä, jolla oli asiaakin, mutta kun asia oli selvitetty, keskustelumme jatkui vielä pitkään. Hän oli jäänyt eläkkeelle useampi vuosi sitten ja kertoi, ettei aika oikein tahtonut kulua pienellä paikkakunnalla. Lapset perheineen asuivat kaukana, ja vaimokin oli paljon poissa huolehtimassa lapsenlapsista. Ymmärsin turhautumisen, ja puhuimme siitä, kuinka suuri muutos työelämästä pois jääminen voi olla. Keskustelimme myös ruskasta, pimeydestä ja masennuksesta.

Löysin uutisen (kiitos, Mr/Mrs Google), jossa kerrotaan Rautalammella asuvasta Eila Kaijärvi-Pekkolasta. Hän perusti 67- vuotiaana yrityksen nimeltä Senioriosaajat ky. Hän on enimmillään maksanut palkkaa 17:lle työntekijälle. Yritys tarjoaa apua esimerkiksi ruuanlaittoon, lumitöihin, siivoukseen tai vaikka juttuseuraa asiakkaille.

Olin eilen kirjoittanut tämän blogin valmiiksi, mutta onnekseni rupesin vielä tänään hakemaan tietoa asioista, ja löysin tämän uutisen Senioriosaajista. Päätin kuitenkin, etten muuta aiemmin kirjoittamani tekstin loppuosaa, ja tässä se sitten tulee:

Tiedättekö, miten vuokratyöfirma toimii? En minäkään, mutta käsittääkseni homma menee niin, että työntekijä ilmoittaa firmalle, mitä osaa, haluaa tehdä, milloin ja missä. Jotain tuohon malliin. Nyt toivon, että joku fiksu ja osaava perustaisi vuokratyöfirman eläkeläisille, ja sellainen, joka haluaa vielä eläkeiässäkin käyttää erityisosaamistaan voisi tarjoutua työnhakijaksi tuonne. Onhan ihan valtava bisnesidea! Eikö? No kannattaa sitä ainakin harkita. Minä ilmoittaudun heti mukaan, kunhan pääsen täältä Espanjasta sinne ankeaan pimeyteen. Olisi tosi kiva antaa vaikka yksityisopetusta kielissä pienryhmille tai yksityisille henkilöille, valmentaa kokeisiin… Ja vaikka mitä! Mutta välillä pitää päästä aurinkoon.

Työ on tunne

Maanantai 16.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Työ on tunne

Lupauduin kirjoittamaan artikkelin ihmisistä, jotka varsinaisen työuransa tehtyään jatkavat mukana työelämässä joko entisessä toimessaan tai tehden jotakin ihan uutta ja erilaista. Artikkelia varten pyysin muutamaa tuttavaani kertomaan omista ajatuksistaan, siitä, miksi joku yhä haluaa jatkaa työntekoa, vaikka voisi olla vapaana, tehdä kaikkea mukavaa, harrastaa, ehkä matkustella, käydä kalareissuilla, omistautua enemmän perheelleen ja ystävilleen… Miksi ihmeessä tämä ansaittu luppoaika pitää viettää töitä tehden?

Sain ensimmäisen vastaukseni Hännisen Tuomakselta, joka on ehtinyt tehdä parikin työuraa ja ansiotöiden jälkeen jatkanut työmaailmassa toimien matkanjärjestäjänä ja kouluttajana. Itse asiassa en edes tiedä, mitä kaikkea hän on toimittanut elämänsä aikana. Tuomaksen vastaus pysäytti minut täysin, ja jouduin tavallaan aloittamaan koko mietintäprosessin alusta. Hänen vastauksensa ymmärtää, sillä selitykseksi omiin ajatuksiinsa mies kertoo kyselystä, joka tehtiin kuolemaa odottavien ihmisten keskuudessa. Kuolevat katuivat eniten sitä, että he olivat antaneet elämässään työlle liikaa aikaa. Tuomas aloittaa vastauksensa: ”Työ on tunne.” Mitä ihmettä? Eikö työ ole...tuota...tekemistä, raatamista, toimittamista, kiirehtimistä monesti aikamoisen paineen alla? Miten niin tunne? Tunne, kyllä vain, kun alkaa pohtia asiaa siltä kannalta. Kuinka tuttuja ovatkaan nuo mielihyvän tunteet onnistuneen työrupeaman jälkeen! Kun olet saanut tietää olevasi tarpeellinen, tärkeä, tuottava, arvostettu, rakastettu, korvaamaton… No, noiden myönteisten tuntemuksen lisäksi olet kuitenkin voinut kokea myös kateutta, kunnianhimoa, ahneutta, turhautumista, pettymystä, uupumista… Työ on tunne.

Kyllä, kyllä, juuri näin! huomasin ajattelevani. Minä teen töitä = minä olen olemassa – hyvässä ja pahassa. Jos työtä ei enää olekaan, niin mistä saat sitä positiivista palautetta, jota meistä jokainen tarvitsee (kyllä me sen negatiivisen puolen osaamme hoitaa itsekin)? Ei kai ole ihmekään, että työ alkaa vetää eläkeläistä puoleensa.

Haastattelemani henkilöt antoivat työmotivaationsa syyksi esimerkiksi seuraavanlaisia asioita:

- Työyhteisö on mukava, tunnen olevani ystävien seurassa.

- Esimiehet arvostavat minua ja työkokemustani. Saan olla mukana kehittämässä uusia asioita.

- Työ on mielenkiintoista ja haasteellista.

- Saan nähdä, kuinka työni tuottaa tulosta, positiivista palautetta tulee käytännössä vastaan lähes päivittäin.

- Minulla on aikaa, olen terve ja innostunut, ja eläke nousee myös.

- Se vaan on niin kivaa!

Työ on tunne. Kukapa ei haluaisi saada kiittävää ja rohkaisevaa palautetta päivittäin? Minä ainakin. Vaikka siivoan huushollin, käyn kaupassa, laitan ruokaa, pesen pyykkiä, niin kukaan ei kehu, kuinka ammattitaitoisesti ja pätevästi ja rivakasti hoidan asiat. Useimmiten saan tyytyä seuraavanlaiseen kommenttiin: ”Eikö meillä ole yhtään jogurttia?” - Pitäisiköhän minun mennä töihin?