"Minä en ole myyjä"

Keskiviikko 20.9.2023 - Pirkko Jurvelin

”Minä en ole myyjä”

Olin toissa päivänä Pärnussa isossa kauppakeskuksessa. Huomasin siellä liikkeen, jossa myytiin luontaistuotteita vähän joka lähtöön aina shampoista lääkkeisiin ja erilaisiin ruokiin. Aikani haeskeltuani löysin sieltä hyvältä vaikuttavan hiustenpesuaineen (oli niin erinomainen tuote, että ennen paluutani haen ainakin kaksi pulloa lisää) ja lähdin kohti kassaa todetakseni vain, että tässä kaupassa toimi ainoastaan itsepalvelukassa. Periaatteessa vastustan tätä asiakkaitten riistoa eli työtä ilman palkkaa, mutta nyt päätin kiltisti toimia talon tavoilla. En tajunnut mistään mitään. Yritin käännellä pulloa eteen ja taakse, jotta skanneri olisi hyväksynyt ostokseni, ja sitä ennen olin tietysti painanut nappulaa, joka ilmoitti, mihin tuoteryhmään ostokseni kuului.

Koska halusin kuitenkin maksaa shampoopullon, kysyin lähellä olevalta asiakkaalta, että mitenkähän tämä homma toimii. Hän katsoi minuun ja sanoi asiallisesti:”Minä en ole myyjä”, ja jatkoi ostoskierrostaan. En minä kyllä ollut olettanutkaan, että nainen kuuluisi henkilökuntaan, mutta olin ajatellut, että hän kuitenkin neuvoisi minua ulkomaalaista tietämätöntä turistia. Huomasin onnekseni kassan vieressä napin, josta saatoin kutsua henkilökuntaa = yksi nuori tyttö. Myyjä oli neuvomassa paikallista asiakasta ja kierteli avuliaasti tämän mukana ympäri kauppaa, eikä katsonut aiheelliseksi tulla auttamaan henkilöä, joka ei osannut käyttää itsepalvelukassaa.

Sittenpä paikalle tuli toinen nuori tyttö, asiakas hänkin, ja hän neuvoi minulle pyytämättä, että tuotteen kohdalta hyllystä piti ottaa paperilappu, jossa oli tuotteen hinta ja mikä lie koodi. Tätä lappua piti vilauttaa skanneriin, ja sitten homma alkoi luistaa. Tyttö hymyili ja sanoi, että onhan tämä aika monimutkaista. Kiittelin vuolaasti.

Eli ostosmatka päättyi lopulta hyvin, ja kuten jo aiemmin kehuin, niin tuote on erinomainen (vai johtuuko hiusten koheneminen sittenkin Viron hanavedestä, jonka koostumus on erilainen kuin Suomessa?). Täytyy kuitenkin myöntää, että pikkuisen jäi kismittämään tuon erään asiakkaan toteamus, että hän ei ole myyjä, mistä seikasta seurasi, ettei hän auta toista asiakasta. Mietin, ettei minulle ole varmaankaan koskaan Suomessa vastattu samalla tavalla, jos olen kaupassa tai muualla kysellyt apua ja neuvoja. Siis silloinko vain autetaan, jos siitä saa rahaa eli on töissä kyseisessä paikassa?

No, ihan sama, pikku juttu. Kuten jo kirjoitin, niin Suomessa olen tottunut ihmisten ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen, vaikka meitä moititaan ujoiksi ja sulkeutuneiksi – mikä väite ei taida lopultakaan pitää paikkaansa. Tämä suomalaisten palvelualttius tuli aikoinaan mieleeni myös Saksassa, jossa matkustelimme perheen kanssa kesä toisensa jälkeen. Jaksoin kyllä tuolloin ihmetellä liikkeissä palvelukulttuurin kylmäkiskoisuutta, ja laitoin asian saksalaisen luonteen piikkiin. No, kyllä Saksassakin on opittu jo kohtaamaan asiakkaita ystävällisemmin.

Olin juuri lopettelemassa tätä blogia, kun mieleeni tuli ihan äsken Oulussa sattunut juttu. Pyöräilin keskustasta kotiin päin, kun eräs mies pysäytti minut kysyäkseen, että missähän mahtaa olla poliisilaitos. Siihen oli helppo vastata, sillä kyseinen laitos sijaitsi muutaman metrin päässä, eikä minun tarvinnut muuta kuin osoittaa sitä ja sanoa pari sanaa. Mies ihmetteli:”Kyllä oululaiset ovat sitten ystävällisiä, tämän minä muistan jatkossa.” Siis oikeasti, vastasin vain kysymykseen. - Mistähän se mies oli kotoisin?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: auttaminen, ystävällisyys, välittäminen

Kun ukrainalaiset lähtivät puolukkaan

Lauantai 22.10.2022 - Pirkko Jurvelin

Kun ukrainalaiset lähtivät puolukkaan

Meitä nuoria, vastavalmistuneita opettajia oli vähän joka lähtöön. Porukkamme oli kuitenkin jossain määrin erityinen, sillä lehtorit ja kasvatustieteilijät Oulun OKL:ssa mainitsivat silloin tällöin, että juuri tässä vuosikerrassa oli sitä jotain. Kierteli myös sellaisia huhuja, että valintaprosessi olisi ollut jotenkin tavallisuudesta poikkeava. No, siihen en kyllä osaa sanoa mitään.

Onhan meillä ollut pari, kolme yhteistä tapaamista, ja joistakin opiskelutovereista on tullut elinikäisiä ystäviä.

Muistan Ilkan hyvin, koska hän oli kunnollinen, rehellinen, mukava tyyppi. Kun eläkeikä koitti, hän ei jäänyt lepäämään laakereilleen, vaan opiskeli papiksi, jota työtä hän tekee edelleen. Kun Ukrainasta alkoi tulla pakolaisia Suomeen, Ilkka tahtoi olla mukana avustustyössä. Loppukesällä hän saikin hienon idean: Pakolaiset kuljetetaan metsään, he saavat poimia puolukoita niin paljon kuin jaksavat, ja marjoista saadut tulot poimijat pitäisivät tietysti itse.

Ilkka organisoi homman: poimijoiden kuljetukset metsään ja takaisin sekä tämän lisäksi ostajat puolukoille. Ihmiset maksoivat sangollisesta marjoja 50 euroa. Idea oli hieno, kaikki toimi hyvin, koska joka yksityiskohta oli suunniteltu ja hoidettu huolella etukäteen. Lopuksi Ilkka järjesti ukrainalaisille juhlat kotonaan. Kaikki olivat tyytyväisiä, oli saatu apua, oli saatu auttaa, tutustua uusiin ihmisiin, suomalaiset olivat hiljaa mielessään kiitollisia siitä, että olivat Suomen kansalaisia.

Tietysti tällainen toiminta herätti mielenkiintoa, taisi paikallinen lehtikin mainita siitä, ja somesta löytyi monenlaisia kuvia ja tekstejä. Ukrainalaisten toiminnallinen auttaminen keräsi paljon tykkäyksiä, ja varmasti Ilkan ohella moni muukin rupesi miettimään, löytyisikö vastaavia tapoja auttaa sodan jaloista paenneita ihmisiä.

Ja kuten usein somessa käy, joku rupesi miettimään, paljonko idean isä siitä viisikymppisestä piti itsellään. Oliko hyväkin bisnes? Kai nyt edes polttoainekulut? Keskustelu taukosi kuitenkin, kun eräs puolukoiden ostaja ilmoitti, että hän ainakin antoi viisikymppisensä suoraan poimijan käteen.

Ilkka ei lähtenyt asiaa retostelemaan julkisesti. Hän laittoi keskustelun aloittajalle yksityisen viestin, jossa kysyi, voisiko mies tulla auttamaan marjastajien kyydityksessä. Hommaa olisi vaikka kuinka paljon. Vastausta ei tullut koskaan.

Minä olen hemmoteltu Suomen kansalainen. Tällä hetkellä lomailen Fuengirolassa, Espanjassa, jossa asiat hoidetaan ja hoituvat omalla tyylillään. Ensimmäisenä lomapäivänäni hotellista kuului tuon tuostakin kamala palohälyttimen ujellus. Kävin kysymässä asiasta, ja kyseessä oli kuulemma testaus. Hyvä juttu. Kun kello oli kymmenen illalla, alkoi jälleen kuulua korvia särkevä hälytysääni, eikä se loppunut. Katsoin, oliko tukka hyvin, vetäisin yöpuvun päälle puseron, laitoin jalkaani rantatossut ja rupesin laskeutumaan portaita myöten kahdeksannesta kerroksesta rivakkaa vauhtia alas. Meitä oli paljon, mutta mitään paniikkia ei ollut.

Me yöpukuun pukeutuneet turistit seisoimme hotellia tuijotellen, vitsejä vääntäen ja ihmetellen ulkona lähes puoli tuntia. Missään vaiheessa kukaan ei tullut kertomaan mitään, ja vähitellen aloimme valua sisään. Siellä joku mainitsi, ettei täällä mitään tulipaloa ole. No, tulipa harjoiteltua.

Tänä aamuna asunnostani menivät yhtäkkiä sähköt pois päältä. Join kahvin loppuun, laitoin sisäsiistit vaatteet ylleni, mietin, kuinka kauan pakasteessa oleva kala säilyisi sulamatta ja lähdin respaan. Selitin asiani, tyttö tuli mukaani, katseli ympärilleen ja meni lopulta sähkökaapin luo. Hän väänsi kaikki mittarinkannat ensin alas ja sitten takaisin ylös, ja valkeus tuli! Ai, niin, tuotahan minäkin jouduin tekemään aikoinani usein Espanjassa asuessani ja myös lomaillessani.

Sattuuhan näitä. Mutta mietipä, jos se olisi arkipäivää, että hirveät hälytykset valvottaisivat sinua yöllä ja päivällä ja laittaisivat elämäsi sekaisin, tekisivät sinut valppaaksi ja pelokkaaksi, hermostuneeksi. Mieti, mitä se merkitsisi, jos sähkökatkot kuuluisivat arkeesi. Talvisaikaan asuntosi olisi kylmä, ruoan laittaminen, vaatteiden peseminen, koko arki olisi yritettävä rakentaa siten, että pian voi tulla sähkökatko, joka kestäisi ties kuinka kauan.

Ukrainalaiset elävät tämän todellisuuden keskellä. Jos joku yrittää auttaa heitä, niin meidän tulee miettiä, miten minä voin tehdä osani. Kyseenalaistamisen sijaan voimme kysyä: Miten voin auttaa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ukrainalaiset, auttaminen, kateus