Kun ukrainalaiset lähtivät puolukkaan

Lauantai 22.10.2022 - Pirkko Jurvelin

Kun ukrainalaiset lähtivät puolukkaan

Meitä nuoria, vastavalmistuneita opettajia oli vähän joka lähtöön. Porukkamme oli kuitenkin jossain määrin erityinen, sillä lehtorit ja kasvatustieteilijät Oulun OKL:ssa mainitsivat silloin tällöin, että juuri tässä vuosikerrassa oli sitä jotain. Kierteli myös sellaisia huhuja, että valintaprosessi olisi ollut jotenkin tavallisuudesta poikkeava. No, siihen en kyllä osaa sanoa mitään.

Onhan meillä ollut pari, kolme yhteistä tapaamista, ja joistakin opiskelutovereista on tullut elinikäisiä ystäviä.

Muistan Ilkan hyvin, koska hän oli kunnollinen, rehellinen, mukava tyyppi. Kun eläkeikä koitti, hän ei jäänyt lepäämään laakereilleen, vaan opiskeli papiksi, jota työtä hän tekee edelleen. Kun Ukrainasta alkoi tulla pakolaisia Suomeen, Ilkka tahtoi olla mukana avustustyössä. Loppukesällä hän saikin hienon idean: Pakolaiset kuljetetaan metsään, he saavat poimia puolukoita niin paljon kuin jaksavat, ja marjoista saadut tulot poimijat pitäisivät tietysti itse.

Ilkka organisoi homman: poimijoiden kuljetukset metsään ja takaisin sekä tämän lisäksi ostajat puolukoille. Ihmiset maksoivat sangollisesta marjoja 50 euroa. Idea oli hieno, kaikki toimi hyvin, koska joka yksityiskohta oli suunniteltu ja hoidettu huolella etukäteen. Lopuksi Ilkka järjesti ukrainalaisille juhlat kotonaan. Kaikki olivat tyytyväisiä, oli saatu apua, oli saatu auttaa, tutustua uusiin ihmisiin, suomalaiset olivat hiljaa mielessään kiitollisia siitä, että olivat Suomen kansalaisia.

Tietysti tällainen toiminta herätti mielenkiintoa, taisi paikallinen lehtikin mainita siitä, ja somesta löytyi monenlaisia kuvia ja tekstejä. Ukrainalaisten toiminnallinen auttaminen keräsi paljon tykkäyksiä, ja varmasti Ilkan ohella moni muukin rupesi miettimään, löytyisikö vastaavia tapoja auttaa sodan jaloista paenneita ihmisiä.

Ja kuten usein somessa käy, joku rupesi miettimään, paljonko idean isä siitä viisikymppisestä piti itsellään. Oliko hyväkin bisnes? Kai nyt edes polttoainekulut? Keskustelu taukosi kuitenkin, kun eräs puolukoiden ostaja ilmoitti, että hän ainakin antoi viisikymppisensä suoraan poimijan käteen.

Ilkka ei lähtenyt asiaa retostelemaan julkisesti. Hän laittoi keskustelun aloittajalle yksityisen viestin, jossa kysyi, voisiko mies tulla auttamaan marjastajien kyydityksessä. Hommaa olisi vaikka kuinka paljon. Vastausta ei tullut koskaan.

Minä olen hemmoteltu Suomen kansalainen. Tällä hetkellä lomailen Fuengirolassa, Espanjassa, jossa asiat hoidetaan ja hoituvat omalla tyylillään. Ensimmäisenä lomapäivänäni hotellista kuului tuon tuostakin kamala palohälyttimen ujellus. Kävin kysymässä asiasta, ja kyseessä oli kuulemma testaus. Hyvä juttu. Kun kello oli kymmenen illalla, alkoi jälleen kuulua korvia särkevä hälytysääni, eikä se loppunut. Katsoin, oliko tukka hyvin, vetäisin yöpuvun päälle puseron, laitoin jalkaani rantatossut ja rupesin laskeutumaan portaita myöten kahdeksannesta kerroksesta rivakkaa vauhtia alas. Meitä oli paljon, mutta mitään paniikkia ei ollut.

Me yöpukuun pukeutuneet turistit seisoimme hotellia tuijotellen, vitsejä vääntäen ja ihmetellen ulkona lähes puoli tuntia. Missään vaiheessa kukaan ei tullut kertomaan mitään, ja vähitellen aloimme valua sisään. Siellä joku mainitsi, ettei täällä mitään tulipaloa ole. No, tulipa harjoiteltua.

Tänä aamuna asunnostani menivät yhtäkkiä sähköt pois päältä. Join kahvin loppuun, laitoin sisäsiistit vaatteet ylleni, mietin, kuinka kauan pakasteessa oleva kala säilyisi sulamatta ja lähdin respaan. Selitin asiani, tyttö tuli mukaani, katseli ympärilleen ja meni lopulta sähkökaapin luo. Hän väänsi kaikki mittarinkannat ensin alas ja sitten takaisin ylös, ja valkeus tuli! Ai, niin, tuotahan minäkin jouduin tekemään aikoinani usein Espanjassa asuessani ja myös lomaillessani.

Sattuuhan näitä. Mutta mietipä, jos se olisi arkipäivää, että hirveät hälytykset valvottaisivat sinua yöllä ja päivällä ja laittaisivat elämäsi sekaisin, tekisivät sinut valppaaksi ja pelokkaaksi, hermostuneeksi. Mieti, mitä se merkitsisi, jos sähkökatkot kuuluisivat arkeesi. Talvisaikaan asuntosi olisi kylmä, ruoan laittaminen, vaatteiden peseminen, koko arki olisi yritettävä rakentaa siten, että pian voi tulla sähkökatko, joka kestäisi ties kuinka kauan.

Ukrainalaiset elävät tämän todellisuuden keskellä. Jos joku yrittää auttaa heitä, niin meidän tulee miettiä, miten minä voin tehdä osani. Kyseenalaistamisen sijaan voimme kysyä: Miten voin auttaa?

Yökerho ukrainalaisille ja muita hajamietteitä

Maanantai 16.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Yökerho ukrainalaisille ja muita hajamietteitä

Turhaan ei sanota, että matkailu avartaa. Olen huomannut tämän erityisesti viime viikon aikana, jolloin minulla on ollut mahdollisuus kuulla useamman virolaisen mielipiteitä maailman nykytilanteesta. Vaikka olenkin ollut todella kiinnostunut Viron kansalaisten ajatuksista, en ole läheskään aina ollut aloitteentekijä, kun keskustelu on kääntynyt Suomen NATO- jäsenyyteen ja Ukrainan sotaan. Seuraavassa tekstissä kerron kuulemaani, mielipiteet eivät ole minun, vaan virolaisten kanssakeskustelijoiden.

Kylpylässä työskentelevä mies kertoi, että hänen vaimonsa on kotoisin Petroskoista ja sukujuuriltaan vepsäläinen (vepsäläiset ovat itämerensuomalainen, Venäjällä asuva kansa). Pariskunnalla on myös Ukrainassa sukulaisia, jotka ovat kotoisin Karjalasta. Hän oli hyvin huolestunut sukulaisistaan, ja varsinkin lasten kohtalo sotaa käyvässä maassa tuntui raskaalta. Putinia mies kutsui ”Saatanaksi”.

Laittaessaan hiuksiani kampaaja ehti kertoa kokemuksistaan Pärnussa olevista ukrainalaisista sekä myös Viron venäläisistä, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä enemmän ja vähemmän koko elämänsä ajan.

- Ukrainalaiset tulevat tänne Pärnuun, katselevat pettyneenä ympärilleen ja ihmettelevät: ”Näin pieniä taloja! Meillä Ukrainassa talot ovat isoja, ja niissä on niin korkeat ikkunat! Eikä täällä ole edes yökerhoja! En minä halua olla täällä, kun tämä on niin pieni paikka.”

Heidän ei pitäisi tulla tänne ollenkaan, kun ei kerran tämä kelpaa. He tulevat suurista kaupungeista, he haluavat mennä muualle, vaikka Tallinnaan tai Helsinkiin.

Venäläiset ja ukrainalaiset ovat samanlaisia. Heillä on samanlainen temperamentti. Jos koululuokkaan tulee yksikin venäläinen lapsi, niin hän laittaa asiat sekaisin. Venäläiset ja ukrainalaiset oppilaat pitäisi laittaa samaan luokkahuoneeseen ja virolaiset sitten erikseen omaansa. Venäläiset ja ukrainalaiset puhuvat isolla äänellä, he ovat itsevarmoja ja elehtivät voimakkaasti, he osaavat vaatia.

Näin siis jutteli virolainen kampaaja. Katsoimme peilin kautta toisiimme ja hymyilimme yhteisymmärryksessä. Virolainen ja suomalainen, sukulaiskansojen edustajat, kielikin melkein sama, nyökyttelimme. Annoin ison tipin.

Kuuntelin pitkällä paluumatkalla kotiin uutispodcastin ”Putinin pieleen mennyt sota – mikä on Venäjän seuraava liike?”, jossa juontaja Reetta Rönkä haastatteli sotilasprofessori Marko Palokangasta. Ohjelmassa tuotiin selkeästi esiin se jo kaikkien tiedossa oleva tosiasia, että vastoin omia odotuksiaan ja oletuksiaan Putin ei ole onnistunut kukistamaan Ukrainaa nopeasti. Venäjän strategiana onkin nyt silkka tuhoamissota: hävitetään ihmiset, eläimet, kaupungit, millään ei ole enää mitään väliä.

Sodalla on myös säännöt – tai on ollut ainakin tähän asti. Sen humanitäärisen oikeuden perustan muodostavat Geneven neljä sopimusta vuodelta 1949 sekä niiden lisäpöytäkirjat. Kaikki (!) maailman valtiot ovat ottaneet ne osaksi omaa lainsäädäntöään. Oikeussäännöt suojelevat niitä, jotka eivät osallistu taisteluihin sekä myös rajoittavat sodankäyntikeinoja. Sääntöjen mukaan suojeltujen (=siviilien) henkistä ja fyysistä hyvinvointia on kunnioitettava, heitä tulee kohdella inhimillisesti ja tasapuolisesti, ja suojeltuja kohteita (sairaalat, koulut jne) vastaan ei saa hyökätä. Suojamerkkejä ovat punainen risti, punainen puolikuu ja punainen kristalli. Lisäsopimuksissa kielletään esimerkiksi arvokkaiden kulttuurikohteiden tuhoaminen, henkilömiinojen valmistaminen ja rypäleaseiden käyttö.

”Sodan aikana lait vaikenevat”, sanoi poliitikko, lakimies ja filosofi Cicero (106 eKr – 43 eKr) jo pari tuhatta vuotta sitten. Tähän voisi vielä lisätä, että kun lait vaikenevat, niin ihmisen pahuudella ei ole enää mitään rajoja.