Yökerho ukrainalaisille ja muita hajamietteitä

Yökerho ukrainalaisille ja muita hajamietteitä

Turhaan ei sanota, että matkailu avartaa. Olen huomannut tämän erityisesti viime viikon aikana, jolloin minulla on ollut mahdollisuus kuulla useamman virolaisen mielipiteitä maailman nykytilanteesta. Vaikka olenkin ollut todella kiinnostunut Viron kansalaisten ajatuksista, en ole läheskään aina ollut aloitteentekijä, kun keskustelu on kääntynyt Suomen NATO- jäsenyyteen ja Ukrainan sotaan. Seuraavassa tekstissä kerron kuulemaani, mielipiteet eivät ole minun, vaan virolaisten kanssakeskustelijoiden.

Kylpylässä työskentelevä mies kertoi, että hänen vaimonsa on kotoisin Petroskoista ja sukujuuriltaan vepsäläinen (vepsäläiset ovat itämerensuomalainen, Venäjällä asuva kansa). Pariskunnalla on myös Ukrainassa sukulaisia, jotka ovat kotoisin Karjalasta. Hän oli hyvin huolestunut sukulaisistaan, ja varsinkin lasten kohtalo sotaa käyvässä maassa tuntui raskaalta. Putinia mies kutsui ”Saatanaksi”.

Laittaessaan hiuksiani kampaaja ehti kertoa kokemuksistaan Pärnussa olevista ukrainalaisista sekä myös Viron venäläisistä, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä enemmän ja vähemmän koko elämänsä ajan.

- Ukrainalaiset tulevat tänne Pärnuun, katselevat pettyneenä ympärilleen ja ihmettelevät: ”Näin pieniä taloja! Meillä Ukrainassa talot ovat isoja, ja niissä on niin korkeat ikkunat! Eikä täällä ole edes yökerhoja! En minä halua olla täällä, kun tämä on niin pieni paikka.”

Heidän ei pitäisi tulla tänne ollenkaan, kun ei kerran tämä kelpaa. He tulevat suurista kaupungeista, he haluavat mennä muualle, vaikka Tallinnaan tai Helsinkiin.

Venäläiset ja ukrainalaiset ovat samanlaisia. Heillä on samanlainen temperamentti. Jos koululuokkaan tulee yksikin venäläinen lapsi, niin hän laittaa asiat sekaisin. Venäläiset ja ukrainalaiset oppilaat pitäisi laittaa samaan luokkahuoneeseen ja virolaiset sitten erikseen omaansa. Venäläiset ja ukrainalaiset puhuvat isolla äänellä, he ovat itsevarmoja ja elehtivät voimakkaasti, he osaavat vaatia.

Näin siis jutteli virolainen kampaaja. Katsoimme peilin kautta toisiimme ja hymyilimme yhteisymmärryksessä. Virolainen ja suomalainen, sukulaiskansojen edustajat, kielikin melkein sama, nyökyttelimme. Annoin ison tipin.

Kuuntelin pitkällä paluumatkalla kotiin uutispodcastin ”Putinin pieleen mennyt sota – mikä on Venäjän seuraava liike?”, jossa juontaja Reetta Rönkä haastatteli sotilasprofessori Marko Palokangasta. Ohjelmassa tuotiin selkeästi esiin se jo kaikkien tiedossa oleva tosiasia, että vastoin omia odotuksiaan ja oletuksiaan Putin ei ole onnistunut kukistamaan Ukrainaa nopeasti. Venäjän strategiana onkin nyt silkka tuhoamissota: hävitetään ihmiset, eläimet, kaupungit, millään ei ole enää mitään väliä.

Sodalla on myös säännöt – tai on ollut ainakin tähän asti. Sen humanitäärisen oikeuden perustan muodostavat Geneven neljä sopimusta vuodelta 1949 sekä niiden lisäpöytäkirjat. Kaikki (!) maailman valtiot ovat ottaneet ne osaksi omaa lainsäädäntöään. Oikeussäännöt suojelevat niitä, jotka eivät osallistu taisteluihin sekä myös rajoittavat sodankäyntikeinoja. Sääntöjen mukaan suojeltujen (=siviilien) henkistä ja fyysistä hyvinvointia on kunnioitettava, heitä tulee kohdella inhimillisesti ja tasapuolisesti, ja suojeltuja kohteita (sairaalat, koulut jne) vastaan ei saa hyökätä. Suojamerkkejä ovat punainen risti, punainen puolikuu ja punainen kristalli. Lisäsopimuksissa kielletään esimerkiksi arvokkaiden kulttuurikohteiden tuhoaminen, henkilömiinojen valmistaminen ja rypäleaseiden käyttö.

”Sodan aikana lait vaikenevat”, sanoi poliitikko, lakimies ja filosofi Cicero (106 eKr – 43 eKr) jo pari tuhatta vuotta sitten. Tähän voisi vielä lisätä, että kun lait vaikenevat, niin ihmisen pahuudella ei ole enää mitään rajoja.