"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu"

”Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu.”

Otin blogin otsikoksi toteamuksen Frank Martelan uusimmasta teoksesta ”Elämän tarkoitus”. Mielestäni jo nuo kaksi lyhyttä lausetta yhdessä muodostavat tajuntaa räjäyttävän sanoman. ”Jonakin päivänä elämä loppuu.” Se on fakta, josta emme pääse irti millään rimpuilemisella, sen poistamiseen ei auta raha eikä rakkaus. ”Kaikkina muina päivinä se ei lopu.” Siis, ihan tosi. En ole kovin paljon tullut tuota ajatelleeksi, koska lausepareista ensimmäinen on ollut niin määräävän voimakkaasti mielessäni. Mutta todellakin: kuinka paljon minulla on ollut niitä päiviä, jolloin elämäni ei ole loppunut! Ja paljonko niitä lienee vielä edessä! Pitäisikö ehkä ennemmin keskittyä näihin muihin päiviin kuin siihen yhteen, joka tulee joskus?

Onnen saavuttaminen ei tulisi Frank Martelan pohdiskelujen mukaan suinkaan olla ihmiselämän päämäärä. Sitä paitsi koko juttu (=onni elämän päämääränä) on suhteellisen tuore ihmiskunnan historiassa. Vasta 1800-luvun alkupuolella aate ilmestyi kummittelemaan ihmismieliin, sitä ennen oli eletty pienemmin odotuksin, suomalaisittain sanottuna ”porskuteltu eteenpäin”. Katsoin Martelan haastattelun, jossa häneltä tivattiin selitystä siihen kummalliseen yhtälöön, että sisäänpäin vetäytyneet, hiljaiset, ahdistuneet suomalaiset olivat vuosi toisensa jälkeen ykköstilalla, kun tutkimuksissa haettiin maailman onnellisinta kansaa. Martela selitti, että kysymysten asettelu oli sellainen, että sen tuloksissa kävi lähinnä ilmi se seikka, että suomalainen yhteiskuntajärjestys ja sen toimivuus saivat ihmiset tuntemaan olonsa tyytyväisiksi ja turvallisiksi. Jos ihmisiltä kysyttäisiin, kuinka usein he ovat todella innoissaan, tuntevat itsensä niiiiiiin onnelliseksi tai nauravat remakasti ja hulluttelevat hillittömästi, niin sellaisissa asioissa ykköstila ei ehkä (varmastikaan) olisi meille suomalaisille taattu. Tasainen tyytyväisyys ja so happy-feeling eivät ole sama asia, mutta eiköhän meille riitä tuo tasainen tyytyväisyys, vai? No, myöntää täytyy, että joskus on aivan ihanaa saada nauraa ihan hulluna tai tuntea itsensä niin onnelliseksi, että kyyneleet tulevat silmiin.

Nyt tilanne on sellainen, että ollaan ihan ölövinä, eletään kahdeksan miinuksen tasoista hyvää elämää ja odotellaan, mitä tuleman pitää. Tässä odotellessa (meillä saattaa olla muutama kuukausi jäljellä tätä luppoaikaa – turhat menot eivät häiritse), voimme vielä kertailla sitä, mitä Martela haluaa antaa meille onnen tavoittelun sijalle. Hän käyttää ilmaisua ”elämän merkityksellisyys”. Seuraava ajatus on suoraan kirjasta:”Kyse on siitä, kuinka voisit kokea ainutlaatuisen elämäsi merkitykselliseksi ja elämän arvoiseksi.” Tähän tarkoitukseen Martela antaa hyviä, yksinkertaisia ohjeita: Pyri hankkimaan niitä taitoja ja tietoja, joista olet kiinnostunut, ja pyri hyödyntämään taitojasi ja osaamistasi. Ja lisäksi: Rakenna läheisiä ihmissuhteita ja tee toisille hyvää. Supertiivistettynä: Ota huomioon itsesi ja lähimmäisesi. - Suosittelen lukemaan Martelan kirjan ”Elämän tarkoitus”. Hän kirjoittaa kiinnostavasti ja simppelisti, mutta taustalla on todella paljon tutkimusta ja mielenkiintoisia tapauskertomuksia. Juuri nyt tuli mieleeni, että ehkä Martela kuulostaa nykypäivän Dale Carnegieltä (mm. ”Miten pääsen turhista huolista”) .

”Jonakin päivänä musiikki loppuu. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta hiljaisessa odottelussa ei ole mitään järkeä. Jos luet tämän, musiikki soi yhä sinulle. Mene siis tanssimaan.”