Karanteeniajan keskiarvo: 8-

Karanteeniajan keskiarvo: 8-

Laitoin facebook-sivuilleni pari viikkoa sitten kyselyn, jossa pyysin lukijoita antamaan arvosanan

nykyiselle koronapandemian ravisuttamalle elämälleen. Vastaajajoukko oli sen verran pieni, ettei tulos ole ehkä tieteellisesti arvioituna validi, mutta kyllähän se jotakin kertoo ihmisten tuntemuksista. Mitta-asteikkona käytin kouluarvosanoja 4-10, ja vastauksista laskettu keskiarvo oli 8-. Korkea lukema yllätti minut! Alhaisin arvosana oli 5, jonka antoi Espanjassa asuva henkilö. On erittäin ymmärrettävää, ettei täydessä karanteenissa eläminen kovin korkeita arvosanoja heruta. Korkein arvosana olikin täysi 10, jonka antaja perusteli vastauksensa niin vilpittömästi ja laajasti, että (melkein) käy kateeksi. Mutta 8- sinällään – eihän se ole huono arvosana ollenkaan, päinvastoin: hyvä me!

Mitkä asiat tekevät korona-arjesta raskaan ja hankalan? Useimmissa vastauksissa toistui se, että perhettä – lapsia, lapsenlapsia, siskoja, veljiä, isovanhempia – on ikävä. Vaikka meillä on käytössämme monenlaiset nykyajan yhteydenpitovälineet (onneksi!), eivät ne korvaa oikeaa tapaamista. Huoli tartunnan saamisesta ja taloudellisen tilanteen heikentymisestä olivat varsin konkreettisia pelkoja, ja nehän ovat myös esillä medioissa koko ajan. Eräs asia nousi näissä vastauksissa myös lähes aina esiin: halu lähteä jonnekin. Ihmiset tahtoivat mennä jonnekin ihan vapaasti, esimerkiksi kirjastoon, ystävien luokse, ravintolaan, kunhan vain jonnekin. Juuri tämä asia nakertaa myös minun olemistani ja viihtymistäni: minä en pääse minnekään! Vaikka oikeastihan minä käyn kävelyllä ulkona ja kaupassa, mutta eihän se ole sama asia. Kyllä te ymmärrätte.

Mitkä seikat saavat tämän poikkeuksellisen arjen kuitenkin tuntumaan ihan siedettävältä, jopa mukavalta? Ulkoilu ja kotijumpat ovat nyt arvossaan! Tämän ovat onneksi huomanneet monet kuntosaliyrittäjät, ja esimerkiksi myös Oulu-opisto täälläpäin Suomea lähettää ilmaiseksi erilaisia kuntoiluohjelmia. Youtube on tietysti niitä täynnä. Liikunnan ohella ihmiset ovat kehuneet, kuinka nyt on aikaa monelle sellaiselle asialle, joka on jäänyt tekemättä aikaisemmin. En nyt tässä tarkoita pelkästään kaappien siivoamista, vaan tiedän, että useammassa tuttavaperheessä ihmiset ovat askarrelleet valokuvakirjojen parissa (minä teetätin myös läjän kuvia ja laitoin kansioon – huh, tulipa sekin tehtyä), joku kirjoittaa oman perheensä historiikkia, toinen on ottanut esille käsityön, joka jäi kesken pari vuotta sitten, ja minä – minä sain tehtyä sen joululahjaksi saamani muistelukirjan, jota en ilman tätä pakkolomaa olisi ikinä tehnyt.

Sopeutuvaisuus ja sosiaaliset siteet, nuo ovat niitä avainasioita, joiden avulla selviää tässä poikkeustilanteessa. Puhuin ystäväni kanssa jälleen kerran pitkän puhelun. Hän on täydessä karanteenissa ulkomailla, mutta pärjää mielestään oikein mukavasti. Jo karanteenin alkuvaiheessa hän oli tehnyt itselleen selväksi faktat: hän joutuu olemaan pienessä asunnossa yksin viikkokaupalla ystävien huolehtiessa pakolliset kauppa-asiat. Hän oli päättänyt hyväksyä tilanteen, sopeutua ja selvitä. Ystäväni sanoi minulle, että jos pakko on, niin hän pärjää tässä tilanteessa vielä kuukausia. Puhuimme sopeutumisesta, tilanteelle myöntymisestä, ja olimme molemmat sitä mieltä, että vastaan hangoittelu olisi tässä tapauksessa raskasta. Vaikka ystäväni joutuu olemaan yksin, hän puhui kauniisti ”henkisestä perheestään”, johon kuului useampi hyvä ystävä. Olin otettu siitä, että kuulun tähän ”perheeseen”. Nämä ystävät pitävät hänelle seuraa, ja hän sanoi, ettei tunne itseään yksinäiseksi. Totesimme, että näiden pitkien puheluiden aikana ystävyyssuhteet lujittuvat. Kuinka mukava onkaan tavata jälleen – sitten joskus.

Filosofi Frank Martela kirjoittaa uusimmassa kirjassaan ”Elämän tarkoitus” seuraavasti: ”Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu. Kaikkina muina päivinä voimme nauttia kauneudesta, rakentaa merkityksellisyyttä ja maistella elämän pieniä makeita herkkuja. Merkityksellinen elämä on elämä, joka on virittynyt huomaamaan jokapäiväisen elämän pienet ihmeet.”