Luolapäivä

Torstai 7.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Luolapäivä

Ystäväni tiukka karanteeniaika on kestänyt jo lähes kaksi kuukautta. Hän ei ole poistunut kotoaan (roskien vienti hansikkaat kädessä ja maski kasvoilla = ulkoilu), sillä tuttavat ovat tuoneet kaiken tarvittavan turvallisesti oven taakse. Onneksi tilanne alkaa nyt helpottua, hän on päässyt jo kävelylle ja kauppaankin, mutta monen viikon joutilaisuus on tehnyt tepposet kunnolle. Väsyttää.

- On minulla ollut niitä luolapäiviäkin. Olen vetänyt sälekaihtimet ikkunoiden eteen, sulkenut verhot ja ryöminyt sänkyyn. Välillä olen itkenyt, välillä vain yrittänyt nukkua.

Luolapäivä tarkoittaa siis täydellistä heittäytymistä surun ja epätoivon valtaan. Ihminen antaa itselleen aikaa ja luvan murehtia ilman tunnontuskia. Hänen ei tarvitse miettiä asioiden valoisia puolia tai tulevaisuutta, jolloin asiat jo varmasti ovat paremmin, ei, sillä nyt saa surra oikein luvan kanssa, piehtaroida itsesäälissä, pelossa ja epätoivossa. Uskon, että tuollaisen luolapäivän viettäminen on terapeuttista, jos siihen ei jumiudu. Tavallisessa arjessa se vain ei ole mahdollista, sillä elämän on jatkuttava, vaikka mitä tapahtuisi, kaupassa on käytävä, on syötävä, siivottava, huolehdittava maksut ja läheisten hyvinvointi, surulle ei jää tilaa. Joskus hiljaiseksi pakotettu murhe voi kuitenkin purkautua ulos tavalla, johon itse ei voi vaikuttaa. Tai sitten se jää sisikuntaan hyvin koteloituneena möykkynä, jonka olemassaolo kalvaa.

Surulle myöntyminen on tarpeen ja hyväksi, mutta olisi myös hienoa, jos aina silloin tällöin - ja vaikka kuinka usein - saisi nauraa itsensä kipeäksi.

Tässä kohtaa on kyllä aiheellista kysyä, miksi ihminen nauraa itsensä ”kipeäksi”, vaikka nauru ”pidentää ikää”? Mistä ihmeestä nämä sananparret oikein kumpuavat?

Muutama vuosi sitten päätin suoda itselleni jotain tervehdyttävää ja mukavaa ja osallistuin nauruterapiaan tai naurujoogaan tai naurujohonkin. En enää muista. Menin koulutukseen muutaman tuttavan kanssa iloisen odotuksen vallassa hymy huulilla valmiina pyrskähtelemään, hohottamaan, hihittämään ja pyyhkimään ilonkyyneleitä silmistäni. Minua ei naurattanut yhtään. Ei koko aikana. Voi itku! Tuttavat kyllä nauroivat ja sanoivat myöhemmin, että oli ollut kiva iltapäivä, mutta minä suorastaan murjotin. Koska mielestäni koko homma oli ihan naurettavaa! Tai siis no… Kai minä olen jonkin sortin tosikko, mutta kyllä ”koulutus” tuntui aika teennäiseltä. Ehkä se perustui siihen olettamukseen, että ihmiset tekevät sitä, mitä heiltä odotetaan.

Luin myöhemmin, että naurujooga on suhteellisen uusi menetelmä, joka on rantautunut Suomeen vasta tämän vuosituhannen alkupuolella. Aluksi naurujoogassa naurettiin vitseille, mutta koska ihmisten huumorintaju on erilainen, oli keksittävä jotain muuta. Menetelmän kehittäjien mukaan henkilö voi aloittaa naurun ”tietoisesti”, jolloin elimistö seuraa mukana, ja lopulta nauru muuttuu ”aidoksi”. Tai sitten ei.

Jos minun olisi valittava joko luolapäivä tai naurupäivä, valitsisin molemmat. Haluaisin kerrankin saada sääliä itseäni oikein kunnolla ja itkeä siellä peiton alla niin, ettei omatunto soimaisi ja käskisi olemaan reipas ja lopettamaan mokoma jollotus. Haluaisin myös nauraa niin hervottomasti, että vatsalihakset olisivat kipeät vielä seuraavanakin päivänä. Luulen, että joku elokuva, kirja tai vitsit toimivat jälkimmäisessä tapauksessa minun kohdallani paremmin kuin nauruterapia. Ainakin kokemuksen mukaan.

Karanteeniajan keskiarvo: 8-

Sunnuntai 19.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Karanteeniajan keskiarvo: 8-

Laitoin facebook-sivuilleni pari viikkoa sitten kyselyn, jossa pyysin lukijoita antamaan arvosanan

nykyiselle koronapandemian ravisuttamalle elämälleen. Vastaajajoukko oli sen verran pieni, ettei tulos ole ehkä tieteellisesti arvioituna validi, mutta kyllähän se jotakin kertoo ihmisten tuntemuksista. Mitta-asteikkona käytin kouluarvosanoja 4-10, ja vastauksista laskettu keskiarvo oli 8-. Korkea lukema yllätti minut! Alhaisin arvosana oli 5, jonka antoi Espanjassa asuva henkilö. On erittäin ymmärrettävää, ettei täydessä karanteenissa eläminen kovin korkeita arvosanoja heruta. Korkein arvosana olikin täysi 10, jonka antaja perusteli vastauksensa niin vilpittömästi ja laajasti, että (melkein) käy kateeksi. Mutta 8- sinällään – eihän se ole huono arvosana ollenkaan, päinvastoin: hyvä me!

Mitkä asiat tekevät korona-arjesta raskaan ja hankalan? Useimmissa vastauksissa toistui se, että perhettä – lapsia, lapsenlapsia, siskoja, veljiä, isovanhempia – on ikävä. Vaikka meillä on käytössämme monenlaiset nykyajan yhteydenpitovälineet (onneksi!), eivät ne korvaa oikeaa tapaamista. Huoli tartunnan saamisesta ja taloudellisen tilanteen heikentymisestä olivat varsin konkreettisia pelkoja, ja nehän ovat myös esillä medioissa koko ajan. Eräs asia nousi näissä vastauksissa myös lähes aina esiin: halu lähteä jonnekin. Ihmiset tahtoivat mennä jonnekin ihan vapaasti, esimerkiksi kirjastoon, ystävien luokse, ravintolaan, kunhan vain jonnekin. Juuri tämä asia nakertaa myös minun olemistani ja viihtymistäni: minä en pääse minnekään! Vaikka oikeastihan minä käyn kävelyllä ulkona ja kaupassa, mutta eihän se ole sama asia. Kyllä te ymmärrätte.

Mitkä seikat saavat tämän poikkeuksellisen arjen kuitenkin tuntumaan ihan siedettävältä, jopa mukavalta? Ulkoilu ja kotijumpat ovat nyt arvossaan! Tämän ovat onneksi huomanneet monet kuntosaliyrittäjät, ja esimerkiksi myös Oulu-opisto täälläpäin Suomea lähettää ilmaiseksi erilaisia kuntoiluohjelmia. Youtube on tietysti niitä täynnä. Liikunnan ohella ihmiset ovat kehuneet, kuinka nyt on aikaa monelle sellaiselle asialle, joka on jäänyt tekemättä aikaisemmin. En nyt tässä tarkoita pelkästään kaappien siivoamista, vaan tiedän, että useammassa tuttavaperheessä ihmiset ovat askarrelleet valokuvakirjojen parissa (minä teetätin myös läjän kuvia ja laitoin kansioon – huh, tulipa sekin tehtyä), joku kirjoittaa oman perheensä historiikkia, toinen on ottanut esille käsityön, joka jäi kesken pari vuotta sitten, ja minä – minä sain tehtyä sen joululahjaksi saamani muistelukirjan, jota en ilman tätä pakkolomaa olisi ikinä tehnyt.

Sopeutuvaisuus ja sosiaaliset siteet, nuo ovat niitä avainasioita, joiden avulla selviää tässä poikkeustilanteessa. Puhuin ystäväni kanssa jälleen kerran pitkän puhelun. Hän on täydessä karanteenissa ulkomailla, mutta pärjää mielestään oikein mukavasti. Jo karanteenin alkuvaiheessa hän oli tehnyt itselleen selväksi faktat: hän joutuu olemaan pienessä asunnossa yksin viikkokaupalla ystävien huolehtiessa pakolliset kauppa-asiat. Hän oli päättänyt hyväksyä tilanteen, sopeutua ja selvitä. Ystäväni sanoi minulle, että jos pakko on, niin hän pärjää tässä tilanteessa vielä kuukausia. Puhuimme sopeutumisesta, tilanteelle myöntymisestä, ja olimme molemmat sitä mieltä, että vastaan hangoittelu olisi tässä tapauksessa raskasta. Vaikka ystäväni joutuu olemaan yksin, hän puhui kauniisti ”henkisestä perheestään”, johon kuului useampi hyvä ystävä. Olin otettu siitä, että kuulun tähän ”perheeseen”. Nämä ystävät pitävät hänelle seuraa, ja hän sanoi, ettei tunne itseään yksinäiseksi. Totesimme, että näiden pitkien puheluiden aikana ystävyyssuhteet lujittuvat. Kuinka mukava onkaan tavata jälleen – sitten joskus.

Filosofi Frank Martela kirjoittaa uusimmassa kirjassaan ”Elämän tarkoitus” seuraavasti: ”Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu. Kaikkina muina päivinä voimme nauttia kauneudesta, rakentaa merkityksellisyyttä ja maistella elämän pieniä makeita herkkuja. Merkityksellinen elämä on elämä, joka on virittynyt huomaamaan jokapäiväisen elämän pienet ihmeet.”

Vastaa ja osallistu arvontaan!

Sunnuntai 5.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Facebook-sivullani pääset kertomaan mielipiteesi nykyisestä tilanteesta.Vastaamalla osallistut myös arvontaan. Joku onnekas saa itselleen oman valintansa mukaan yhden kirjan seuraavista: Mohsen Hamid: Exit West, Timo Saarto: Kevään varjo taiCecilia Samartin: Naiset valkoisissa.

Facebook: Kirjailija Pirkko Jurvelin

Ajantappohommia

Keskiviikko 25.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Ajantappohommia

Joko olette pesseet keittiönkaapit? Myös sen alakaapin, jossa pidetään roskasäiliötä? Hyvä. Miten on sitten vaatekaappien laita? Ai, että vielä vaiheessa? Niin minullakin. Eilen ostin supertehokkaan pesuaineen, ja tänään suihkukaapin seinät saavat kyytiä. Ajattelin, että paras pesuväline saattaisi olla tavallinen astianpesuharja. Onko teillä kokemuksia muista välineistä? - Kun tuttavani kertoi, että hän on vihdoin ja viimein alkanut tehdä kuvakirjoja niistä sadoista ja sadoista valokuvista, joita hän on koonnut erilaisiin tiedostoihin, minullakin alkoi hiljalleen herätä ajatus mahdollisuudesta, joka odotti minua kirjahyllyssä. Sitä paitsi kuvien parissa puuhastelu on mukavaa ja myös hyödyllistä jälkipolviakin ajatellen.

Sain joululahjaksi täytettävän kirjan, jonka nimi on ”Äiti, kerro minulle”. Yli sata viisikymmentä tyhjää, suurta sivua, osin otsikoituna. Vilkaisin kerran ja survoin sen nopeasti kirjahyllyyni. Tuohon en koskisi ikinä! Aivan hirveä homma, eikä ajatus muutenkaan kiinnostanut. Kuultuani tuttavani valokuvakirjoista, suostuin katsomaan lahjakirjaani etäältä. Siinä se seisoi hyllyssäni tanakasti vaaleanpunaisena ähöttäen, ei mitenkään vaatimattoman, vaan suorastaan komentavan oloisena. Hyvä on, hyvä on. Selailin osastojen otsikoita enkä vieläkään innostunut, mutta laimea kiinnostus heräsi. Näin koronaviruksen riehuessa myös eläkeläisellä on aikaa enemmän kuin ennen. Isäni harrasti valokuvausta, ja minulla on hänen tekemiään kuvakansioita ja irtokuvia, joista en ole halunnut luopua. Isä tallensi myös kirjeitäni, lehtileikkeitä, koulutodistuksia… Materiaalia löytyisi mukavasti, ja kun kotona on myös kopiokone, saattaisin hyödyntää omia painettuja päiväkirjamerkintöjäni. Hei, tästähän tulisi mahtavaa! Innostuin tosissani kirjoittamaan, monistamaan, liimaamaan, niittaamaan. Nyt olen päässyt ”Kouluikä ja nuoruus” otsikon kohdalle. Mikäpä siinä. Kouluajoista on kiva kertoa, mutta en mitenkään keksi opettajaa, ”jota inhosit”. Aika ikävä ilmaus kaiken kaikkiaan. Oli kyllä opettaja, jota pelkäsin, koska hän oli totinen ja tiukka.

Selailin kirjaa eteenpäin, ja huomasin otsikon ”Rakkaus ja äitiys”. Aha, no niin. Mitä ihmettä? Minun pitäisi vastata seuraaviin kysymyksiin:

-Kuka oli ensirakkautesi?

- Missä ja milloin rakastuit ensimmäisen kerran?

- Keneltä sait ensimmäisen suudelman? Miltä se tuntui?

- Kuka oli ensimmäinen suuri rakkautesi?

- Onko sydämesi särkynyt?

Ja niin edelleen, loputtomiin. Siis mikä ihmeen Hymy-lehden artikkeli minun pitäisi kirjoittaa? Paljastaa kaikki juttuni lapsilleni? Ei tule kauppoja! Laitoin lapsilleni WhatsUpilla kuvia kysymyksistä ja ilmoitin, että peitän ne valokuvilla tai tarroilla. Sain kiivasta vastustusta osakseni, koska nämä kysymykset olivat kuulemma juuri niitä nice to know-juttuja. Olkoon vaan, mutta jotain rajaa sentään. Kun minun rakkauselämäni oli ruodittu, niin kirjan kokoaja siirtyi lapseni (siis minulla oli oletettavasti yksi lapsi?) romanttiseen elämään. Minun olisi pitänyt kirjoittaa, muistanko lapseni ensi rakkauden, millainen lapsukaiseni oli rakastuneena, vaihteliko se eri kerroilla (!) jne. Siis kirjoitinko minä muistelmia muistisairaalle lapselleni? Karsin minua vaivanneet ongelmat (ja sivut) reippaalla kädellä poistamalla saksilla teoksesta noin parikymmentä sivua. Jäljet peitin niin hienosti, ettei kukaan arvaa, mitä olen tehnyt. Rauhoittuneena pääsin jappasemaan edelleen koulusta, työelämästä ja lapsiperheen arjesta.

Olin aika tympeissäni kirjan tekijälle, ja rupesin googlettelemaan häntä. Aha, hollantilainen nainen, joka oli keksinyt ajatuksen kirjasta siinä vaiheessa, kun hänen äitinsä oli ollut kuolemansairas. Hän ei halunnut, että äidin mukana menisivät myös kaikki hänen muistonsa. Ihan hyvä ajatus, vaikkakin kamala riesa kirjan täyttäjälle. Elma van Vliet on sittemmin kehitellyt samantyyppisiä kirjoja isälle, mummolle, vaarille ja ties kenelle. Jotenkin minusta tuntuu, että minun ja Elman ajatusmaailmat eivät kohtaa, tai sitten minä olen liian vanha täyttämään tällaista kirjaa. Kyllähän tässä aika kuluu mukavasti, ei siinä mitään. Seuraavaksi ohjelmassa on sitten suihkukaapin siivous. Se on varmasti tämän päivän jännittävin asia, sillä minulla ei ole aavistustakaan, kuinka hyvin vasta hankittu puhdistusaine toimii. Tuskin maltan odottaa! Jossakin vaiheessa täytyy käydä kaupassa. Vessapaperia ei tarvitse ostaa, mutta ainahan jääkaapista jotain puuttuu. Iltapäivällä on virtuaalijumppa suoraan salilta, jossa käyn (hieno palvelu!), ja sitten… sitten minä… Tänään ei tarvitse laittaa ruokaa, sillä päätimme hakea valmista. Ai, niin, menen hakemaan ruuan kävelemällä oikein ison mutkan kautta. Sitten...sitten...täyttelen sitä kirjaa ja espanjaakin pitäisi opiskella. Näin minulla menee. Mites teillä?

Terveisiä karanteenista Espanjasta ja Suomesta

Sunnuntai 22.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Terveisiä karanteenista Espanjasta ja Suomesta

Hyvä ystäväni asuu vakituisesti Espanjassa, Fuengirolassa. Hän soitti yhtenä iltana puhelun, jonka pituudesta jo pystyin aistimaan sen, että ihmiskontakteista oli ollut puutetta.

- Parvekkeen ovelta eteisen seinään on kolmetoista askelta. Panen musiikin soimaan ja kävelen edestakaisin. Välillä nostelen polvia korkealle ja heiluttelen käsiäni.

Huh! Silloin ajattelin, että itse voisin kyllä selvitä jonkun aikaa ilman ihmiskontakteja, mutta se, etten pääsisi liikkumaan, etten saisi mennä ulos, se olisi tyrmäävää. Ystäväni kertoi edelleen käyneensä kaupassa kerran, nuoremmat tuttavat huolehtivat muutoin apteekki- ja ruokaostokset.

- Tänään päätin pitää taukoa uutisista. En lue, enkä kuuntele mitään tietoja ulkomaailmasta. Rupeaa ahdistamaan, kun koko ajan rummutetaan samaa asiaa. Ja minusta on tullut varsinainen naapurikyttä. Istun parvekkeella ja vahdin ympäristöä. Ei silti, että siinä olisi mitään vahtimista, kun juuri ketään ei liiku. Vastapäinen pikkukauppa tekee kuolemaa. Asiakkaita on todella vähän, taitavat makkarat pilaantua tiskeihin.

- Kaikkein vaikein asia espanjalaisille on nyt pääsiäiskulkueiden peruminen. Pääsiäinenhän on espanjalaisille yhtä suuri juhla kuin joulu suomalaisille. Nyt vuoden suurin juhla on peruttu!

Nyökkäilin puhelimeen. Olen joskus ollut Espanjassa pääsiäisen aikaan, ja se oli ihan huikea elämys. Kävimme juuri tämän ystävän kanssa katsomassa raamatun kertomukseen perustuvaa pääsiäisnäytelmää, jonka koko kylä valmistaa yhdessä kerran vuodessa. Näytöksiä on useita, ja ihmisiä paikalla valtavasti. Ja sitten ne pääsiäiskulkueet! Olen monesti ajatellut, että minun pitäisi saada kokea pääsiäinen Espanjassa vielä joskus uudelleen.

Kun toinen Fuengirolassa asuva iäkäs ystäväni ei heti vastannut viestiini, soitin hänelle huolestuneena. Kaikki oli kuitenkin hyvin. Hän oli alkanut harjoitella porrastreeniä omassa asunnossaan, joka on kaksikerroksinen rivitalo. Tiedän, että tuo portaikko on jyrkkä, joten kyllä niiden kiipeäminen urheilusuorituksesta käy. Tämä ystäväni tunnusti kyllä käyneensä yhden kerran salaa lenkillä rannalla. Poliisia varten hän oli ottanut mukaan kauppakassin, mutta alibille ei kuitenkaan ollut käyttöä.

- Oli niin ihanaa, kun sai kävellä rannalla! hän huokasi.

Opiskelukaverini palasi Teneriffalta viime maanantaina. Loma oli ollut aurinkoinen ja kaikin puolin onnistunut, pienoinen mahalasku oli sitten kahden viikon karanteeni, joka sitä seurasi. Ystäväni ei mennyt kotiinsa, jossa iäkäs aviomies odotteli, vaan jäi tyttärensä perheen luokse. He olivat olleet yhdessä matkalla ja aikoivat kärsiä myös karanteeniajan yhdessä. Perheen lapsilla oli onnea, sillä mummo on ammatiltaan opettaja, ja kotikoulutoiminta aloitettiin heti ja pontevasti. Koululta tulee toki ohjeet, mutta karanteenikaveri auttaa ja valvoo. ”Minä pidän koulua neljä tuntia joka päivä”, ilmoitti ystäväni. Minua hymyilytti ja ajattelin, että lapset eivät ainakaan tässä tapauksessa pääsisi liian vähällä.

Kuulin eilen, että lapsenlapseni, nuori opiskelijatyttö, on laittanut itsensä karanteeniin. Hänellä on ollut flunssan oireita jo viikon verran, köhää, nuhaa, pientä lämpöilyä. Ei kuulosta kovin pahalta, mutta tyttö oli ilmoittanut sulkeutuvansa asuntoonsa. Äiti toimitti ruokaostokset oven ulkopuolelle.

- Kamalaa! Miten ihmeessä hän jaksaa olla kaksi viikkoa pienessä opiskelija-asunnossa yksin! minä kauhistelin.

- Voi, hän nauttii tilanteesta, lapsen äiti sanoi. - Kerrankin hän saa olla kaikessa rauhassa ihan yksikseen ilman ulkomaailman paineita.

No, mikäpä siinä sitten. Huumori on aina ollut yksi tapa käsitellä hankalia asioita. Eräältä sivustolta netistä löysin tekstin:”Nyt sinulla on valtaa. Ensimmäistä kertaa voit osallistua ihmiskunnan pelastamiseen makaamalla kotona sohvalla. Älä mokaa tätäkin!” - Pitääpä palata sohvalle perusasentoon.

P.s. Luin juuri, että Espanjan hallitus on päättänyt jatkaa karanteeniaikaa 15 vuorokautta.