Luolapäivä

Torstai 7.5.2020 - Pirkko Jurvelin


Luolapäivä

Ystäväni tiukka karanteeniaika on kestänyt jo lähes kaksi kuukautta. Hän ei ole poistunut kotoaan (roskien vienti hansikkaat kädessä ja maski kasvoilla = ulkoilu), sillä tuttavat ovat tuoneet kaiken tarvittavan turvallisesti oven taakse. Onneksi tilanne alkaa nyt helpottua, hän on päässyt jo kävelylle ja kauppaankin, mutta monen viikon joutilaisuus on tehnyt tepposet kunnolle. Väsyttää.

- On minulla ollut niitä luolapäiviäkin. Olen vetänyt sälekaihtimet ikkunoiden eteen, sulkenut verhot ja ryöminyt sänkyyn. Välillä olen itkenyt, välillä vain yrittänyt nukkua.

Luolapäivä tarkoittaa siis täydellistä heittäytymistä surun ja epätoivon valtaan. Ihminen antaa itselleen aikaa ja luvan murehtia ilman tunnontuskia. Hänen ei tarvitse miettiä asioiden valoisia puolia tai tulevaisuutta, jolloin asiat jo varmasti ovat paremmin, ei, sillä nyt saa surra oikein luvan kanssa, piehtaroida itsesäälissä, pelossa ja epätoivossa. Uskon, että tuollaisen luolapäivän viettäminen on terapeuttista, jos siihen ei jumiudu. Tavallisessa arjessa se vain ei ole mahdollista, sillä elämän on jatkuttava, vaikka mitä tapahtuisi, kaupassa on käytävä, on syötävä, siivottava, huolehdittava maksut ja läheisten hyvinvointi, surulle ei jää tilaa. Joskus hiljaiseksi pakotettu murhe voi kuitenkin purkautua ulos tavalla, johon itse ei voi vaikuttaa. Tai sitten se jää sisikuntaan hyvin koteloituneena möykkynä, jonka olemassaolo kalvaa.

Surulle myöntyminen on tarpeen ja hyväksi, mutta olisi myös hienoa, jos aina silloin tällöin - ja vaikka kuinka usein - saisi nauraa itsensä kipeäksi.

Tässä kohtaa on kyllä aiheellista kysyä, miksi ihminen nauraa itsensä ”kipeäksi”, vaikka nauru ”pidentää ikää”? Mistä ihmeestä nämä sananparret oikein kumpuavat?

Muutama vuosi sitten päätin suoda itselleni jotain tervehdyttävää ja mukavaa ja osallistuin nauruterapiaan tai naurujoogaan tai naurujohonkin. En enää muista. Menin koulutukseen muutaman tuttavan kanssa iloisen odotuksen vallassa hymy huulilla valmiina pyrskähtelemään, hohottamaan, hihittämään ja pyyhkimään ilonkyyneleitä silmistäni. Minua ei naurattanut yhtään. Ei koko aikana. Voi itku! Tuttavat kyllä nauroivat ja sanoivat myöhemmin, että oli ollut kiva iltapäivä, mutta minä suorastaan murjotin. Koska mielestäni koko homma oli ihan naurettavaa! Tai siis no… Kai minä olen jonkin sortin tosikko, mutta kyllä ”koulutus” tuntui aika teennäiseltä. Ehkä se perustui siihen olettamukseen, että ihmiset tekevät sitä, mitä heiltä odotetaan.

Luin myöhemmin, että naurujooga on suhteellisen uusi menetelmä, joka on rantautunut Suomeen vasta tämän vuosituhannen alkupuolella. Aluksi naurujoogassa naurettiin vitseille, mutta koska ihmisten huumorintaju on erilainen, oli keksittävä jotain muuta. Menetelmän kehittäjien mukaan henkilö voi aloittaa naurun ”tietoisesti”, jolloin elimistö seuraa mukana, ja lopulta nauru muuttuu ”aidoksi”. Tai sitten ei.

Jos minun olisi valittava joko luolapäivä tai naurupäivä, valitsisin molemmat. Haluaisin kerrankin saada sääliä itseäni oikein kunnolla ja itkeä siellä peiton alla niin, ettei omatunto soimaisi ja käskisi olemaan reipas ja lopettamaan mokoma jollotus. Haluaisin myös nauraa niin hervottomasti, että vatsalihakset olisivat kipeät vielä seuraavanakin päivänä. Luulen, että joku elokuva, kirja tai vitsit toimivat jälkimmäisessä tapauksessa minun kohdallani paremmin kuin nauruterapia. Ainakin kokemuksen mukaan.

Avainsanat: luolapäivä, naurujooga, karanteeni


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini