Itsensä etsiminen

Itsensä etsiminen

Verkkolehdessä oli juttu, jossa joku julkisuuden henkilö (en tuntenut) kertoi muuttaneensa erilleen puolisostaan sekä valmisteli asuinpaikan muuttoa ihan pohjoiseen Lappiin, Ivaloon. Nämä muutokset olivat osa prosessia, jota hän kutsui ”itsensä etsimiseksi”.

Tämähän ei ole mikään uusi juttu, tuon tuostakin julkaistaan tämän tyyppisiä tarinoita. Mitä sitten merkitsee ”itsensä etsiminen”? Sinähän olet sinä, katso vaikka peiliin, et sinä ole hukassa, vai mitä tarkoitat? Kun jotakin etsitään, niin silloin jokin on hukassa. Miten ihminen voi hukata itsensä, kaikkein lähimmän olentonsa?

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin itsensä etsijä kokee, ettei ole saanut tehdä elämässään niitä asioita, joita on halunnut, eikä ole saanut elää ja olla siten kuin on juuri itse halunnut. Mikä tämän on sitten estänyt? Yleensä näyttää siltä, että uran suorittaminen ja esimerkiksi perheen etusijalle laittaminen on etsijöiden mielestä aiheuttanut sen, että heidän oma elämänsä on hukassa, ja että se löytyy jonkin muun työtehtävän parista, joltakin toiselta paikkakunnalta, ehkä jostakin toisesta parisuhteesta tai täysin uudesta elämäntyylistä.

Mutta hei, katsopa sinne peiliin, se sama tyyppi seuraa sinua, vaikka jättäisit entisen elämän taaksesi. Ennen oli yleisempää, että etsijä saattoi suunnata tiensä luostariin tai ylipäätään johonkin hengelliseen yhteisöön. Elämän tärkeimmäksi asiaksi tuli Jumalan palveleminen, ja samalla tämä elintapa merkitsi myös maailmasta vetäytymistä. Tosin on tärkeää muistaa, että luostarilaitos on ollut erittäin merkittävässä roolissa, kun ajatellaan hyväntekeväisyys- ja opetustyötä, siis yhteydet ulkomaailmaan saattoivat olla hyvinkin vilkkaat. Toisaalta tiedämme, että erakkomunkit ovat suorittaneet hartaudenharjoituksensa ja viettäneet elämänsä lähes täydellisessä yksinäisyydessä silloin ennen ja myös tänä päivänä. Tuollaisessa elämäntavassa on varmasti myös se oma itse tullut tutuksi.

Kuinka tärkeää sitten on löytää oma itsensä? Jos hypätään Suomen historiassa vaikkapa vain sata vuotta taaksepäin – sehän on lyhyt aika -, niin suomalaiset olivat jotenkuten selviämässä sisällissodan kauheuksista, toistensa tappamisesta, mutta samalla riemuitsemassa itsenäisestä maasta ja Venäjän uhkan loppumisesta. Toisaalta lähitulevaisuudessa teki tuloaan ensimmäinen maailmansota, kohta puolin siitä alettaisiin kuulla jo vaimeita ensihenkäyksiä. Tuon aikakauden suomalaisen elintaso oli hyvin matala, edes ruokaa ei aina riittänyt tarpeeksi kaikille, hygieniataso oli heikko, sairaudet jylläsivät, itsenäistä maata rakennettiin pala palalta. Kuinkahan moni silloin haaveili itsensä löytämisestä? Kuinka moni kyseli, kuka minä olen, mitä minä haluan, miten voin muuttaa elämäni? Varmasti heitäkin löytyi, ihminen on aina ollut etsivä, pohdiskeleva.

Minusta tuntuu kuitenkin siltä – saatan olla väärässä -, että mitä enemmän ihmisellä on aikaa ja mahdollisuuksia, mitä vähemmän hänellä on velvollisuuksia, tehtäviä ja hoidettavia asioita ja ihmisiä, sitä enemmän hänellä on aikaa pysähtyä miettimään, kuka minä olen, ja mitä minä haluan. Uskoakseni tuollaisia elämäntilanteita, ajanjaksoja tulee jokaisen eteen, eikä niitä ole aina helppo ohittaa, eikä edes pidä ohittaa. Kuka minä olen? Mitä minä tahdon? En oikein tiedä. Ok, annetaanpa ajan kulua, eiköhän se siitä kirkastu, ei tämä asia ihan heti selviä, vai selviääkö? Jos ihminen ei itsekään tiedä, mikä nykyisessä elämäntilanteessa tuntuu väärältä, niin kannattaa antaa itselleen aikaa, kyllä ne tahdot ja halut siitä selviävät. Tai sitten selviää, että juuri se elämäntilanne, missä nyt olet, on sinulle se oikea. Onko täydellistä elämää olemassakaan? Pitääkö edes olla?

Olin itse noin kolmikymppinen, kun minussa heräsi halu ja toive valmistua uuteen ammattiin. Olin siis opettaja henkeen ja vereen (myös vahvalla sukuperimällä), mutta nyt rupesin haaveilemaan kätilön ammatista. Olin saattanut maailmaan muutaman lapsen, ja tuossa yhteydessä ilmeisesti kyseinen ammatti näyttäytyi minulle tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena – niin kuin se onkin. Ainoa seikka, mikä esti kyseisen unelman toteuttamisen, oli raha – tai oikeastaan sen puute. En mitenkään pystynyt ottamaan virkavapaata opintojeni vuoksi, sillä yhden henkilön heikohkolla palkalla ei meidän kasvavaa perhettä elätetty eikä asuntovelkoja maksettu. Se siitä sitten. Jälkeenpäin olen ajatellut kauhulla sitä, että olisin päätynyt kätilön ammattiin. Ei ikinä! Never! Jo yksistään vuorotyö olisi ollut meikäläiselle, pienten lasten äidille ja huonosti nukkujalle ihan tappotuomio. Huh, olipa hyvä, ettei tuokaan haave toteutunut! Elämäntyö opettajana on ollut ihan parasta!