Ennustava kirjoittaminen

Sunnuntai 18.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Ennustava kirjoittaminen

Minulle sattui muutama kuukausi sitten aika outo juttu. Olin marraskuussa Rovaniemellä Lapin kirjallisuusfestareilla, jotka järjestettiin tuolloin ensimmäistä kertaa. Koska olen Lapin Kirjallisuusseuran jäsen – minä Tornion kasvatti -, niin tuntui tosi mukavalta lähteä pohjoiseen esittelemään omia kirjoja ja tapaamaan kanssaharrastajia. Minulla olikin tuuria, kun pääsin pitämään yhteistä myyntipöytää erään kemiläisen kirjoittajan kanssa. Meillä ventovierailla riitti puhumista, ja opimme toisiltamme paljon.

Mutta se outo juttu. Luokseni tuli naishenkilö, joka kysyi, olenko minä Pirkko Jurvelin. Kun vastasin myöntävästi, hän kertoi olevansa Sari Hakko, kirjastovirkailija Kittilästä. Sari oli lukenut kirjojani ja myös kertomansa mukaan pitänyt niistä. Hän oli ollut mukana jossakin arvosteluryhmässä (tämä meni minulta jotenkin ohi, en nyt muista missä), ja kertoi tykästyneensä kovasti teokseeni ”Kun elämä yllättää”. Hänen mielestään tarina siitä, kuinka kirjan päähenkilö oli vuosien jälkeen sattumalta saanut selville sen, että hänellä oli olemassa sisko, oli ollut todella koskettava.

Tässä vaiheessa minun piti vetää hiukan henkeä ja tunnustaa, etten nyt oikein muista tarkkaan tuon romaanin sisältöä, koska sen kirjoittamisesta on kulunut aikaa jo kuusi vuotta, ja muutama romaani on ilmestynyt tuon kirjan jälkeenkin. Sari kertasi juonta sen verran, että aloin itsekin muistaa jotain. Eli kirjan päähenkilö, jolla ei enää ollut lähiomaisia elossa, oli saanut selville, että hänen isällään oli ollut rakastajatar Saksassa. Suhteen seurauksena oli syntynyt tyttölapsi. Siskopuoli oli jo kuollut, mutta tarinan päähenkilöllä oli elossa oleva siskonpoika, joka halusi tutustua suomalaisiin juuriinsa.

Niin, niinhän se juoni kulki, minäkin aloin muistella ja olin samalla todella häkeltynyt. Kerroin Sarille, että tämän asian muistaminen on minulle todella hämmentävää, koska sama asia on tapahtunut minulle hiljakkoin ihan oikeassa elämässä: Olen saanut tutustua siskopuoleeni, josta en ollut koskaan aikaisemmin tiennyt mitään.

”Tiesitkö, että tälle ilmiölle on olemassa oma nimi, sitä kutsutaan ”ennustavaksi kirjoittamiseksi” tai ”profeetalliseksi kirjoittamiseksi”, Sari sanoi. Siihen minä en osannut vastata enää mitään. Minä olen superrealisti, jalat maassa- olevaa tyyppiä, joka ei kovin mielellään usko ihmeisiin. Minusta ei saa naisprofeettaa tekemälläkään, mutta minunkin täytyy myöntää faktat: Olen kirjoittanut tekstin, jonka tapahtumat kävivät aika lailla toteen.

Ei ole kuitenkaan ainutlaatuista, että kirjallisen maailman kuvitellut tapahtumat toteutuvat reaalimaailmassa. Edward Bellamy (1850-1898) kertoi teoksessaan ” Vuonna 2000”, kuinka 1800-luvulla elävä päähenkilö vaipuu hypnoottiseen uneen ja herää vuonna 2000. Maailmasta oli tullut sosialistinen utopia, jossa Amerikan varat jaetaan tasapuolisesti kaikille. Bellamyn päähenkilö kävelee kauppaan ja maksaa ostoksensa luottokortilla, joka kirjan kirjoittamisen aikaan oli täysin käsittämätön asia.

Teoksessaan ”Fahrenheit 451” Ray Bradbury kuvaa vuonna 1953 (teos ilmestyi tosin vasta 1977) kuulokkeita, joiden tarkoitus oli kääntää huomio pois ulkomaailmasta. Bradburyn henkilöt käyttivät teoksessa Bluetooth- kuulokkeiden tapaisia laitteita, jotka virallisesti otettiin käyttöön vasta vuonna 2001.

Vuonna 1865 Jules Verne kirjoitti teoksessaan ”Maasta kuuhun”, kuinka ihminen laskeutui kuuhun. Tom Clancy puolestaan kertoo vuonna 1994 trillerissään ”Kunniavelka”, miten terroristi kaappaa suihkukoneen ja syöksee sen Washington Capitol Buildingiin syrjäyttääkseen hallituksen ja sen komentoketjun. Tapahtumat muistuttavat kovasti syyskuun 11. päivän hyökkäystä vuonna 2001.

Philip Roth julkaisi vuonna 2004 mestariteoksen ”Salajuoni Amerikkaa vastaan”, jonka tapahtumat ovat huomattavasti samankaltaiset kuin 12 vuotta myöhemmin Donald Trumpin vaalikampanjan yhteydessä.

Esimerkkejä ennustavasta kirjoittamisesta löytyy niin paljon, etten enää ihmettele, että sellainen tapahtumakulku sattui omalle kohdallenikin. Mutta ihan tosi, kyllä tämä panee miettimään!

Sattumaa?

Lauantai 18.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Sattumaa?

Jokunen vuosikymmen sitten minulla oli kolmannella luokalla teräväpäinen ja kaikin puolin hyvätapainen poika. - Onhan näitä, mahtavia lapsia, ollut luokillani aikojen saatossa tietysti vaikka kuinka paljon, mutta nyt kerron tästä yhdestä tapauksesta-. Tämä lapsi oli kiinnostunut lähes kaikesta, eikä hän jättänyt asioita ainoastaan teorian tasolle. Muistan hyvin, kuinka hänellä kerran oli menossa tipu-projekti. Eli hän yritti lämpölampun avulla saada kananmunista kehittymään eläviä kananpoikia. Muistini mukaan tämä hanke ei mennyt aivan nappiin, mutta olipahan yritetty.

Maassa oli meneillään kunnallisvaalit, ja silloin tämä poika - annetaan hänelle tässä nimeksi Atte - tuli luokseni mielenkiintoisen ehdotuksen kanssa: meidän luokalle piti saada omat vaalit. Minun mielestäni idea oli vallan loistava! Siispä oppilaat muodostivat keskenään vapaasti eri puolueita. Nyt ei ollut ollenkaan kysymys tavallisesta puoluepolitiikasta, vaan meidän luokan puolueilla oli aivan omat päämääränsä ja hankkeensa, joita he halusivat edistää. Jokainen puolue valitsi vaaleihin omat ehdokkaansa. Vaalikampanjaa varten piti tehdä julisteita, ja luonnollisesti ehdokkaat esiintyivät ja mainostivat oman puolueensa asiaa. Vaalipäivä olikin sitten ihan huippujuttu, sillä oppilaat pääsivät äänestämään kaikessa rauhassa ihan oikeaan vaalikoppiin, joita oli ilmestynyt liikuntasaliin kunnallisvaaleja varten (opettaja sai luonnollisesti ylemmältä taholta moitteet siitä, että kunnan virallista vaalikalustoa oli käytetty väärään tarkoitukseen). Kyllä meillä oli kivaa! Kun vaalit oli pidetty - Atte sai luonnollisesti paljon ääniä -, luokan hallitus siirtyi suunnittelemaan omaa työrupeamaansa useissa kokouksissa.

Olin aina ajatellut, että kuulen Atesta vielä jossakin merkittävässä yhteydessä. Ehkä hän kunnostautuisi tutkijana, poliitikkona, taiteilijana, jonkun innovatiivisen keksinnön tekijänä, joka tapauksessa jonkin poikkeavan merkityksellisen asian yhteydessä. - Me tapasimme toisemme todella pitkän ajan jälkeen lapsenlapseni häissä, joissa Atte toimi vihkipappina. Kun virallinen osuus oli ohi, ja istuimme kahvilla, Atte tuli juttelemaan kanssani. Muistelimme juuri noita yllä kuvattuja tapahtumia, ja hän kertoi asian, jonka minä olin kokonaan unohtanut. Minulla oli (kuulemma) ollut tapana antaa jokaiselle oppilaalle todistuksen yhteydessä postikortti, jossa olin kertonut, kuinka hyvä tämä lapsi oli monessakin asiassa. Ajattelin mielessäni, että olinpa ollut fiksu. - Kysyin Atelta, että mikä hänet oli houkutellut lukemaan papiksi, kun maailma oli täynnä vaikka kuinka paljon muita vaihtoehtoja. Hän kertoi, kuinka hänellä oli yläasteella ollut uskonnon opettajana Pekka Asikainen (nykyisin Oulun seurakuntien yhtymäjohtaja), ja Pekka oli tehnyt nuoreen miehenalkuun niin suuren vaikutuksen, että tämä oli päättänyt alkaa lukea papiksi.

Myöhemmin mieleeni tuli, että mitä Aten elämään kuuluisi nyt, jos uskonnonopettaja olisikin ollut joku muu? Onko elämämme todellakin kiinni sattumanvaraisista asioista ja tapahtumista? Pohdiskelin myös, kuinka suuri vastuu on niillä aikuisilla, jotka ovat tekemisissä lasten ja nuorison kanssa joko ammatillisesti tai muuten.

No, pitänee tähän myös lisätä, ettei papin työ ole se ainut, jota Atte on harjoittanut. On hän myös ehtinyt olla mukana liike-elämässä sekä johtavassa asemassa kehittämässä nuorisotyötä. Totesimme myös keskustellessamme, että hän on vielä nuori. Edessäpäin on varmasti paljon uusia, mielenkiintoisia haasteita, jotka hän on valmis ottamaan vastaan.