Pitääkö ihmisen olla hyödyllinen?

Pitääkö ihmisen olla hyödyllinen?

Lueskelin ukkini päiväkirjoja jälleen kerran mielenkiinnolla. Ukkini jäi eläkkeelle 65-vuotiaana Tornion seminaarin rehtorin virasta. Hän rakasti työtään ja kirjoitti, että seminaari oli maailman paras työpaikka. Viljo-ukki halusi myös kehittää itseään, hän luki paljon, kulki erilaisilla opintopäivillä ja luennoi itsekin. Ja sitten koitti eläkkeelle jääminen.

”Työ, työ on parasta elämässä...Tahtoisin vielä tehdä jotakin merkityksellistä… Minä haluaisin vielä omalta osaltani toteuttaa itseäni, saada aikaan jotakin, jolla olisi arvoa. En vielä haluaisi köllötellä vanhuuden levossa, vaan tahtoisin tehdä työtä, toteuttaa itseäni, sillä se on ihmiselämän perimmäinen tarkoitus ( 25.1. 1965).” Ukin päiväkirjoista löytyy paljon tämän tyyppisiä ajatuksia. Hän koki itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi työn kautta, minkä ymmärrän sangen hyvin, sillä hänen ajatusmaailmansa kuvaa hyvin sitä yhteiskuntaa ja aikakautta (1892-1968), jolloin hän varttui ja oli mukana opiskelu- ja työelämässä.

Ukin ajatukset ovat varmasti aivan käsittämättömiä joillekin tämän ajan ihmisille. Joskus olen lukenut henkilöistä, jotka ansaitsevat valtavia omaisuuksia uusilla innovaatioilla tai älykkäällä sijoittamisella tai mahdollisesti jollakin some-osaamisella, ja usein he ilmoittavat jäävänsä eläkkeelle viimeistään 40-vuotiaina. Ei siinä mitään, kun on rahansa itse tienannut (ja vaikka olisi perinyt), mutta haluaako kukaan olla eläkkeellä 40-50 vuotta? Se on aikamoinen haaste, ja vaikka rahasta ei olisikaan pulaa, niin tuleeko aika pitkäksi – kuka sitä nyt jaksaa loputtomasti harrastaa ja vaikka matkustaa – tuleeko jossain vaiheessa kaipuu työelämään?

Suomessa on tilastojen mukaan tällä hetkellä 266 000 työtöntä, mikä on 40 000 enemmän kuin vuosi sitten. Työttömiä miehiä on noin 30 000 enemmän kuin naisia. Osa työttömistä ilmoittaa suoraan, ettei edes halua löytää töitä, vaikkakin työtä on haettava säännöllisesti, jotta tuet pysyisivät ennallaan. Osa työttömistä ei halua mennä töihin, koska palkka ei ole juurikaan suurempi kuin työttömyyskorvaus, osa ei mene töihin, koska omalla alalla ei ole tarjolla töitä, ja kynnys hakeutua tekemään jotakin muuta saattaa olla korkea.

Mietin tässä ja nyt sitä valtavaa ajatusmaailmojen eroa, joka on 1960-luvulla kuolleen ukkini ja monen kortistossa aikaa viettävän välillä. Ja tässä kohtaa haluan selventää lukijalle erään asian: Minä en tuomitse heitä, jotka eivät halua tehdä töitä, en tuomitse, vaan tunnen myötätuntoa, sillä heidän elämästään jää (minun mielestäni) puuttumaan niin paljon – ja monesti se näkyy.

Palkkatyö ei suinkaan ole ainoa ”työ”, joka voi tuoda elämään mielekkyyttä. Ajattelen kaikkia niitä kotiäitejä ja -isiä, joiden tekemä työpanos on yhteiskunnalle huipputärkeä. Ajattelen myös kaikkia niitä eläkeläisiä sekä töissä olevia, jotka antavat aikaansa tekemällä vapaaehtoistöitä erilaisissa uskonnollisissa ja monissa hyväntekeväisyysjärjestöissä. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö lisää sen tekijöiden ja yhteiskunnan hyvinvointia. Sen taloudellista arvoa on vaikea laskea, mutta uusimman arvion mukaan vapaaehtoistyön arvo on vuosittain 3,2 miljardia euroa eli 1,3 prosenttia BKT:n arvosta.

Palaan takaisin Viljo-ukkiini. Hän oli myös aktiivinen eläkeläinen, sillä hän oli pidetty puhuja ja esiintyjä eri järjestöissä. Viimeinen valokuva ukistani on Oulaisista: Ukki kävelee ystävänsä kanssa eräästä tilaisuudesta, jossa hän on ollut pitämässä puhetta, ja kädessään hänellä on jäätelötötterö. Tuolla hetkellä hän sai sydänkohtauksen ja menehtyi parin päivän kuluttua. Mutta tuo viimeinen kuva ukista on jotenkin hellyttävä: tyytyväinen mies, tehtävänsä suorittanut, palkkansa ansainnut.