Ikäkriisistä toiseen

Torstai 11.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Ikäkriisistä toiseen

Muistan erittäin hyvin tuon pakkaspäivän, jolloin kävelin Haaparannan ja Tornion välisellä sillalla. Olin ilmeisesti ollut karkkiostoksilla Ruotsin kuningaskunnassa ja palailemassa kotiin. Pysähdyin sillalle katsomaan tuttuja ja rakkaita maisemia, mutta näky ei juurikaan lohduttanut: Tunsin itseni ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Se oli ohi nyt! Ihana ja huoleton lapsuus, varhaisnuoruus, niihin ei ollut paluuta, enkä itse voinut vaikuttaa asiaan. Tuona päivänä täytin viisitoista (15!) vuotta, ja ensimmäinen ikäkriisini iski voimalla. Olin liian vanha. Liian vanha mukavaan ja rentoon elämään. Edessäni häämöttivät aikuisuuden velvollisuudet ja pakot kuin ylipääsemätön Kiinan muuri.

Minulla on valokuva toisen ikäkriisini päivästä. Istun sängyllä hotellihuoneessa Prahassa, olen taiteillut seinälle numeron 20 ja nojaan siihen vakavana ja surullisena. Oli aivan kammottavaa täyttää kaksikymmentä vuotta, hirveää! Valokuvan otti saksalainen ”äitini”,Hannelore, sillä olimme joululomareissulla Prahassa kolmestaan, Gottfried, Hannelore ja minä. Oli siis tammikuun alku, minun syntymäpäiväni, ja minulla täysi masis päällä. Kyllä Saksan vanhempiani huvitti minun kriiseilyni, sillä he puolestaan nauttivat elämästään täysillä mukavassa viiden kympin iässään.

Kun täytin neljäkymmentä (40!), oli normaali työpäivä. Olin päättänyt päivän kunniaksi pukeutua ylioppilasmekkooni, joka ilokseni sopikin päälleni, mutta se olikin sitten sen päivän ainoa ilo. Olin kammottavan pahalla tuulella. Kun välitunti alkoi, istahdin silloisen rehtorin viereen opettajainhuoneessa ja olin kuin myrskyn merkki. Koska asuni oli tavallisuudesta poikkeava, rehtori ei ollut heti tunnistanut minua, oli vain ihmetellyt itsekseen, että olipa rohkea vieras, kun heti istui hänen viereensä. No, asia selvisi, kun aukaisin suuni, ja siinäpä sitten juttelimme kaikessa rauhassa. Kai se minunkin kiukkuni vähitellen laantui (ei Raution Antin kanssa voinut näyttää nyreää naamaa, hän oli itse aina niin mukava).

Jäin eläkkeelle 60-vuotiaana. Sehän tarkoittaa todellista lockdownia – ajattelin silloin. Pari vuotta tein vielä pyydettäessä töitä, mutta sitten huomasin, että työnteko alkoi haitata matkustelua. Mutta eläkeläinen, ikäloppu, mummeli! Muistan, kun en aluksi viitsinyt mennä kauppaan aamulla, koska silloin ihmiset olisivat huomanneet, että tuo on eläkkeellä. Oikeat, hyödylliset ihmiset olivat liikenteessä iltapäivällä vasta töistä päästyään. Mietin myös kovasti, pitäisikö minun tosissani alkaa tekemään jotakin – onneksi en ruvennut. Sanonpahan nyt vain – kokemuksesta viisastuneena -, että tekemistä löytyy niin paljon kuin haluaa.

”Tuntuuko vanhalta?” kysyivät lapseni tämän vuoden tammikuussa. Täytin seitsemänkymmentä (70!!!!) vuotta, ja tietysti minun oli myönnettävä, että tuo luku oli suuri. Apuaaaaa! Olisinpa vielä se murheellinen 15-vuotias Tornion sillalla. Tai ei sittenkään. Ajattelen siskoani, joka kuoli 62-vuotiaana ja veljeäni, joka oli kuollessaan 67-vuotias. He eivät saaneet täyttää seitsemääkymmentä vuotta. Heillä ei ollut mahdollista juhlia tätä komeaa lukua tai viettää sitä kaikessa hiljaisuudessa muistellen ja ihmetellen. Minä ajattelen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut elää tähän päivään asti, nämä monet kymmenet vuodet. En viitsi millään ruveta enää murehtimaan ja kriiseilemään ikääni, nyt haluan olla kiitollinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ikääntyminen, ikäkriisi