Miksi tehdä tänään jotain, jonka voi jättää huomennakin tekemättä?

Sunnuntai 14.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Miksi tehdä tänään jotain, minkä voi jättää huomennakin tekemättä?

Hyvä ystäväni ja minä valmistuimme luokanopettajiksi muutama (!) vuosikymmen sitten. Ystävyytemme on säilynyt, vaikka aikaa on kulunut huimasti, perheet ovat kasvaneet ja taas pienentyneet, olemme jääneet eläkkeelle – tai siis, tässä kohden meidän historiamme eroavat toisistaan. Minä jäin eläkkeelle heti, kun se oli mahdollista, koska – no, se oli jotenkin itsestään selvä juttu. Ystäväni jatkoi työntekoaan, mutta pakollinen eläkeikä koitti hänellekin 65- vuotiaana. Eläköityminen ei kuitenkaan estänyt töissä käyntiä, ei suinkaan, hän jatkoi sijaisuuksien tekemistä niin kauan, kunnes joutui hidastamaan terveysongelmien vuoksi.

- Mitä, taasko sinä olet töissä? minä jaksoin ihmetellä puhelimessa.

- No, tällä kertaa tämä on vain tällainen puolen vuoden juttu, hän saattoi vastata.

- Miksi ihmeessä?

- Kun tämä on niin kivaa! Ja voihan tässä samalla kartuttaa matkakassaa.

Jokunen päivä sitten ystäväni soitti jälleen. Terveysongelma on hoidettu, ja hän ilmoitti lähtevänsä töihin. Aivan oikein, 70- vuotis päivänsä ohittanut opettajatar kertoi palaavansa pulpettien eteen. Ja miksi ihmeessä? No, kun se on niin kivaa!

Pidän itseäni aika työorientoituneena, ja vaikka näin on, tein opettajantöitä vain parin vuoden ajan sen jälkeen, kun olin eläköitynyt. Tämä ei ole kuitenkaan tarkoittanut sitä, etten tekisi mitään, sillä minusta ei oikein ole siihen: oleilemaan. Nyt mieheni omaishoitajana toimiessani arjen puuhat nappaavat aikamoisen osan päivistäni. Kun käyn kaupassa, teen ruuan, siivoan, pyykkään jne, jne yksin, niin kyllä vapaa-aikaa saa joskus huudella. Jumppa (jossa voi päästellä höyryjä yhdessä samanikäisten lajitovereiden kanssa), lenkkeily, vapaaehtoistyö ja lapset perheineen tuovat mukavaa säpinää arkeen. Tosin kaipaan ulkomaanmatkoja, sillä kun asun hotellihuoneessa, minun ei tarvitse miettiä kaappien siivoamista ja lattian luuttuamista tai ruokakaupassa käyntiä, voin sen sijaan tehdä sitä, mikä sattuu huvittamaan. Tai olla tekemättä mitään. Voin istua rannalla ja tuijottaa aaltoja.

Tänään oli hieman poikkeuksellinen päivä. Olin siivonnut, pyykännyt, käynyt kaupassa ja tehnyt muut normaalin lukujärjestyksen vaatimat hommat, mutta koska ulkona pyrytti ja oli pimeää, en voinut lähteä lenkille. Menin makaaman sohvalle ja jatkoin Juha.T.Hakalan ”Suoritusyhteiskunta – oireita ja selviytymiskeinoja” kirjan lukemista. Olen lukenut Hakalan (tietokirjailija, professori, filosofi) teoksia aikaisemminkin, ja tämä kolahti jälleen kohdalleen.

Hakala kirjoittaa työelämän huonontumisesta, uupumuksesta, työelämän leikkaamisesta, tehokkuuden illuusiosta ja Quiet quitting-asenteesta (eli tehdään se, mikä pitää, mutta se on sitten siinä). Minulla on edessäni viimeinen luku ”Luo oma työelämäsi”, jota odotan todella innokkaasti. Mutta hei, enhän minä ole töissä toisin kuin ystäväni, joka on palannut hommiin into piukeana. En olekaan, en toki, mutta minusta tämä suoritusyhteiskunta-ajatus ei pysähdy siihen, että ihminen jää teknisesti pois työelämästä saavutettuaan kunniakkaan eläkeiän. Mielestäni suoritusyhteiskunta säilyy meissä syvällä sisimmässämme niin kauan kuin jalka nousee, ellemme sitten opi jotain muuta.

Kuten sanottu, en yleensä makaa sohvalla keskellä päivää lukemassa kirjaa – pois se minusta -, mutta ai, kuinka mahtava tunne oli rentoutua ja taivastella nykyisen työelämän vaatimuksia. Ja koska olen opettaja, en voi olla lisäämättä tähän sitä huomiota jälleen kerran, että uusi supertehokas yhteiskuntajärjestelmä sekä opetussuunnitelma ovat jotenkin onnistuneet murskaamaan suomalaislasten Pisa-menestyksen maailmanlaajuisessa tutkimuksessa. Eli se, että opettajilta(kin) vaaditaan aina vain enemmän ja erilaista työpanosta, vaikuttaa huonontavasti koululaisten oppimistuloksiin. Voi, järki, missä olet?

Tee työsi niin huonosti kuin voit!

Torstai 13.10.2022 - Pirkko Jurvelin

Tee työsi niin huonosti kuin voit!

Luin juuri kasvatustieteen professori ja filosofi Juha T. Hakalan teoksen ”Kohtuuden kirja, Näkökulmia ääriyhteiskuntaan”. Olen aikaisemminkin lukenut Hakalan teoksia ja pidän niistä kovasti, koska kirjoittaja ei yritä olla professori isolla P:llä, vaan kertoo asioista kansantajuisesti, humoristisesti, ehkä joskus hieman liioitellen mutta täydellä asiantuntemuksella. Hän lainaa välillä kuuluisia ajattelijoita, ja tällöin joudun yhä uudestaan toteamaan itsekseni, kuinka tietyt ihmiselämän ajatukset ja pohdinnat kuuluvat joka ikiseen aikakauteen, jokaiselle sukupolvelle.

”Varo riippuvuutta lääkkeistä. Harrasta kaikkea kohtuullisesti. Tämä koskee erityisesti internetiä ja sohvaa. Fyysinen maailma on lopulta kaiken inspiraation lähde. Toisin sanoen jos kaikki muu epäonnistuu, lähde pyöräretkelle.” (Aaron Koblin, s. 1982, yhdysvaltalainen digitaalisen median taiteilija)

”Perimmiltään perfektionismi ei ole syvää rakkautta huolellisuuteen. Pikemminkin kyse on pelosta. Pelosta epäonnistua. Pelosta tuottaa pettymys muille. Pelosta menestyä.” (Michael Law, biologian professori)

”Älä koskaan mene liiallisuuksiin. Anna kohtuuden olla oppaasi.” (Marcus Tullius Cicero, filosofi, 106 e.Kr.- 43 e.Kr.)

Olen syntynyt sotien jälkeen, minua kasvattivat vanhempieni lisäksi myös ukki. ”Koti, uskonto ja isänmaa” olivat tuon ajan yhteiskunnan kantavat ajatukset, ja sopeuduin niihin mainiosti. Velvollisuuden tekeminen, ahkeruus, parhaansa yrittäminen – kaikki tämä sopi minulle hyvin, mutta en kuitenkaan koskaan ollut ylisuorittaja, hikipinko, täydellisyyden tavoittelija. Siskoni oli, ja hänen kohtalonaan oli sairastua anoreksiaan ylioppilaskirjoitusten stressin alla, eikä hän koskaan parantunut sairaudestaan.

Tuo ”koti, uskonto ja isänmaa” on seurannut minua myös perheenäidin ja opettajan rooleissa. Toivottavasti kuitenkin hieman lempeämmin ja hyväksyvämmin kuin mitä esimerkiksi kouluympäristö minun aikoinani tarjosi. Ja tänään -, no tänään arvojen runsaus hyökkää ihmislapsen kimppuun heti, kun hän ensimmäisen kerran avaa silmänsä synnytyslaitoksella.

Miksi ihmiset treenaavat itsensä lähes kuoliaaksi, miksi he suorittavat jotakin ideologiaa maanisesti (voiko vegaani käyttää villasukkia?), miksi opiskelija hyväksyy vain parhaimman suorituksen, miksi koko ajan pitää tehdä jotakin - ainakin vilkuilla puhelinta luentojen ja autolla ajon aikana, miksi huushollia pitää siivota niin, että veri tursuaa sormenpäistä, miksi joidenkin seikkailunhalu vie heidät Himalajalle kuolemaan? Hakala esittää kysymyksiä toisensa perään, eikä selkeää vastausta oikein löydy.

”He sanovat, että kukaan ei ole täydellinen. Sitten he sanovat: harjoitus tekee mestarin. Toivon, että he osaisivat päättää.” Wilt Chamberlain (yhdysvaltalainen koripalloilija, 1936-1999)

Takaisin otsikkoon. Hakala kertoo myös omasta työstään yliopistolla ja siitä, kuinka tunnollisen ihmisen työmäärä alkoi kasvaa kasvamistaan, ja kuinka hän lopulta turhautui ja kyllästyi kaikenlaiseen sälään. ”Ensinnäkin, päätän tehdä muutamat työt (ne, jotka on pakko), ja niiden kohdalla valitsen laatutason, jolla toimin. Hylkään sumeilematta loput… Tämä kaikki voidaan tiivistää lauseeseen: Tee kaikki työsi niin huonosti kuin voit!”

Aina voi yrittää ottaa löysästi, ja onhan tuo eläkeläiselle helppoa. Vai onko? Onko päivän liikunta-annos suoritettu (mieluummin vähän yli), terveellinen ateria valmistettu, siivoushomma hoidettu, tietokonejutut huolehdittu, omistettu pari huolestunutta ajatusta lähestyvään jouluun, murehdittu etukäteen joulumessuista jne, jne, jne? Joko nyt voi relata, heittäytyä sohvalle, olla ihan ölövinä (oululaisittain)? No, enpä tiedä, eikö sitä nyt aina jotakin hommaa löydy, sellaista puolipakollista.

Satuin muutama päivä sitten katsomaan dokumentin (MTV) englantilaisperheistä, jotka eivät laita lapsiaan ollenkaan kouluun. Teknisesti tämä on helpompaa kuin Suomessa, ja trendi on nouseva. Katselin silmät pyöreinä hieman paheksuvasti itsekseni urahdellen menoa perheissä, joiden lapset menivät nukkumaan silloin kun väsytti, söivät, mitä halusivat ja milloin halusivat, temmelsivät, kirkuivat – ja ilmeisesti nauttivat elämästään kuten heidän vanhempansakin. Eniten jäi kuitenkin mietityttämään 13-vuotias poika, jolla oli suuria vaikeuksia lukemisen ja kirjoittamisen alueella. Isoisä palkkasi hänelle yksityisopettajan, mutta kun perhe päätti lähteä kiertämään maailmaa asuntoautollaan, niin opetus jäi. Minua säälitti tuo poika ja kysyin mielessäni, eivätkö vanhemmat ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää omaa vastuutaan lastensa elämästä.

Liikaa vai liian vähän? Mikä on ihmiselle hyväksi? Kallistun Ciceron kannalle ja suosittelen kohtuutta.

Vähemmällä enemmän

Perjantai 23.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Vähemmällä enemmän

Viimeinkin sain käteeni Juha T: Hakalan kirjan ”Vähemmällä enemmän: Miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta”. Hakala on kasvatustieteilijä ja filosofi, Jyväskylän yliopiston professori Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksessa sekä Oulun yliopiston dosentti. Hän on saanut useampia tieteelliseen kirjallisuuteen liittyviä palkintoja, ja hänen teoksiaan on käännetty myös ruotsiksi ja englanniksi.

Työssään Hakala on joutunut ohjaamaan monenlaisia opinnäytetöitä ja ”Vähemmällä enemmän” on syntynyt niistä havainnoista, joita hän on tehnyt ohjattaviensa parissa sekä ympäri maailmaa kerätyistä tutkimuksista, joissa pureudutaan kunnianhimon ja saavutusten yhtälöön.

Myönnän heti, että tämä blogi on pienenpieni raapaisu kirjan sisällöstä, ja siksi suosittelen samalla teitä tutustumaan kirjaan rauhassa ajan kanssa, sillä teos sisältää paljon asiaa, paljon tutkimuksia, paljon kaikkea, mutta onneksi se on kirjoitettu helppolukuisesti yleiskielellä. Mutta katsotaanpa, mitä minä olen valikoinut tästä tiedon paljoudesta edelleen jaettavaksi.

Koko kirjan sanoman voisi oikeastaan tiivistää kahden gurun lausumaan.1.”Mitään todella arvokasta ei synny pelkän kunnianhimon tai velvollisuuden pohjalta” (A. Einstein). 2. ”Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole mitään rajaa sille, miten perusteellisesti voit ajaa itsesi loppuun” (Svend Brinkmann, psykologian professori). Onnistumisen, onnen tavoittelu voi saada ihmisen työskentelemään aivan äärirajoillaan. Tutkimusten mukaan ”maaliin” pääseminen saattaa aiheuttaa huiman onnentunteen, mutta samojen tutkimusten mukaan tuo onnentunne on kuitenkin rajallinen, se väljähtyy, ja ihminen saattaa jopa masentua, kun mikään ei tunnukaan enää miltään. Tässäkö tämä nyt oli? Ei, minä pystyn vielä parempaan!

Psykoterapeutti Stephen Shapiro on kehitellyt ”muuttuvan tavoitteen ajatuksen”. Hänen mukaansa tavoitteet säätelevät arkielämäämme, ja se on ihan luonnollista, mutta niille ei saa antaa liian suurta roolia. Jos näemme edessämme vain tavoitteita, joihin meidän tulee pyrkiä, koko oleminen käy liian raskaaksi.

Kirjassa on hauska lausahdus:”Eihän elefanttejakaan syödä kokonaisina.” Aivan niin. Sellainen järkäle paloitellaan ensiksi pieniin osiin, ja käydään sitten töihin. Edessä oleva suuri, ehkä paljon aikaa ja voimavaroja vaativa työ saattaa tuntua hyvin ahdistavalta. Jaksanko? Pystynkö? Omassa elämässäni voin liittää tämän vertauksen kirjan kirjoittamiseen. Aivan hirveän kova, pitkällinen, aikaa ja keskittymistä vaativa työ, jonka tulos on mysteeri, kannattaako edes ruveta? Pitäisi ja tahtoisin, mutta jos siitä ei kuitenkaan tule mitään? Mutta mitenkä olisi, jos kirjoittaisinkin vain vähän kerrallaan, puoli lukua, tai miltä nyt kulloinkin tuntuu. - Itse asiassa toimin juuri noin. Kirjoitan hyvin vähän kerrallaan, istun paikallani korkeintaan puoli tuntia ja saatan palata tekstin ääreen saman päivän aikana useamman kerran. Joskus teksti voi jäädä kesken ilman, että kirjoitan lauseen loppuun.

Tunnistan Hakalan tekstissä jotain siitä, mitä eräs tutkija kertoi elämästään Piilaaksossa. Hänen mukaansa sohvalla makoilu oli tärkeä osa työtä. Eihän se edes ole työtä! Kyllä vain. Makaan rentona, katselen hajamielisesti ympärilleni, annan aivoilleni mahdollisuuden tehdä omaa tutkimustaan ja ajatustyötään. Tämä pätee myös minun kohdallani Oulussa, ei ainoastaan jossain fiksujen ihmisten paikassa Kaliforniassa. Minulle tärkeä osa kirjoittamistyötä on myös kävely. Jalkojen mekaaninen liike ja raitis ilma antaa aivoille mahdollisuuden luovaan työhön (tämän vuoksi en koskaan pysty kuuntelemaan mitään korvakuulokkeilla, se on pois minun aivoiltani). Toinen juttu, mikä toimii kohdallani, on mereen tuijottaminen. Kunhan taas pääsen Fuengirolaan, niin aivoni pääsevät nauttimaan tätä ravintoa.

”Perfektionismi on korkeimman asteen itsensä väärinkäyttöä”(Anne WilsonSchaef). Mitä? Eikö meidän tulisi pyrkiä täydellisyyteen? kysyy perfektionisti. Hakalan mukaan ei kannata, vähempikin piisaa, ja John Steinbeckin sanoin:”Nyt, kun sinun ei tarvitse olla täydellinen, voit olla hyvä.”

Hakalan teoksesta löytyy paljon viisaita sanoja ja viisaiden ihmisten sanoja. Päätänkin tämän blogini sopivasti Richard Feynmanin ajatelmaan:” Meillä on vain tämä yksi elämä. Sen aikana teet kaikki virheesi ja opit, mitä ei pitäisi tehdä, ja siinä se sitten onkin.”