Miksi tehdä tänään jotain, jonka voi jättää huomennakin tekemättä?

Miksi tehdä tänään jotain, minkä voi jättää huomennakin tekemättä?

Hyvä ystäväni ja minä valmistuimme luokanopettajiksi muutama (!) vuosikymmen sitten. Ystävyytemme on säilynyt, vaikka aikaa on kulunut huimasti, perheet ovat kasvaneet ja taas pienentyneet, olemme jääneet eläkkeelle – tai siis, tässä kohden meidän historiamme eroavat toisistaan. Minä jäin eläkkeelle heti, kun se oli mahdollista, koska – no, se oli jotenkin itsestään selvä juttu. Ystäväni jatkoi työntekoaan, mutta pakollinen eläkeikä koitti hänellekin 65- vuotiaana. Eläköityminen ei kuitenkaan estänyt töissä käyntiä, ei suinkaan, hän jatkoi sijaisuuksien tekemistä niin kauan, kunnes joutui hidastamaan terveysongelmien vuoksi.

- Mitä, taasko sinä olet töissä? minä jaksoin ihmetellä puhelimessa.

- No, tällä kertaa tämä on vain tällainen puolen vuoden juttu, hän saattoi vastata.

- Miksi ihmeessä?

- Kun tämä on niin kivaa! Ja voihan tässä samalla kartuttaa matkakassaa.

Jokunen päivä sitten ystäväni soitti jälleen. Terveysongelma on hoidettu, ja hän ilmoitti lähtevänsä töihin. Aivan oikein, 70- vuotis päivänsä ohittanut opettajatar kertoi palaavansa pulpettien eteen. Ja miksi ihmeessä? No, kun se on niin kivaa!

Pidän itseäni aika työorientoituneena, ja vaikka näin on, tein opettajantöitä vain parin vuoden ajan sen jälkeen, kun olin eläköitynyt. Tämä ei ole kuitenkaan tarkoittanut sitä, etten tekisi mitään, sillä minusta ei oikein ole siihen: oleilemaan. Nyt mieheni omaishoitajana toimiessani arjen puuhat nappaavat aikamoisen osan päivistäni. Kun käyn kaupassa, teen ruuan, siivoan, pyykkään jne, jne yksin, niin kyllä vapaa-aikaa saa joskus huudella. Jumppa (jossa voi päästellä höyryjä yhdessä samanikäisten lajitovereiden kanssa), lenkkeily, vapaaehtoistyö ja lapset perheineen tuovat mukavaa säpinää arkeen. Tosin kaipaan ulkomaanmatkoja, sillä kun asun hotellihuoneessa, minun ei tarvitse miettiä kaappien siivoamista ja lattian luuttuamista tai ruokakaupassa käyntiä, voin sen sijaan tehdä sitä, mikä sattuu huvittamaan. Tai olla tekemättä mitään. Voin istua rannalla ja tuijottaa aaltoja.

Tänään oli hieman poikkeuksellinen päivä. Olin siivonnut, pyykännyt, käynyt kaupassa ja tehnyt muut normaalin lukujärjestyksen vaatimat hommat, mutta koska ulkona pyrytti ja oli pimeää, en voinut lähteä lenkille. Menin makaaman sohvalle ja jatkoin Juha.T.Hakalan ”Suoritusyhteiskunta – oireita ja selviytymiskeinoja” kirjan lukemista. Olen lukenut Hakalan (tietokirjailija, professori, filosofi) teoksia aikaisemminkin, ja tämä kolahti jälleen kohdalleen.

Hakala kirjoittaa työelämän huonontumisesta, uupumuksesta, työelämän leikkaamisesta, tehokkuuden illuusiosta ja Quiet quitting-asenteesta (eli tehdään se, mikä pitää, mutta se on sitten siinä). Minulla on edessäni viimeinen luku ”Luo oma työelämäsi”, jota odotan todella innokkaasti. Mutta hei, enhän minä ole töissä toisin kuin ystäväni, joka on palannut hommiin into piukeana. En olekaan, en toki, mutta minusta tämä suoritusyhteiskunta-ajatus ei pysähdy siihen, että ihminen jää teknisesti pois työelämästä saavutettuaan kunniakkaan eläkeiän. Mielestäni suoritusyhteiskunta säilyy meissä syvällä sisimmässämme niin kauan kuin jalka nousee, ellemme sitten opi jotain muuta.

Kuten sanottu, en yleensä makaa sohvalla keskellä päivää lukemassa kirjaa – pois se minusta -, mutta ai, kuinka mahtava tunne oli rentoutua ja taivastella nykyisen työelämän vaatimuksia. Ja koska olen opettaja, en voi olla lisäämättä tähän sitä huomiota jälleen kerran, että uusi supertehokas yhteiskuntajärjestelmä sekä opetussuunnitelma ovat jotenkin onnistuneet murskaamaan suomalaislasten Pisa-menestyksen maailmanlaajuisessa tutkimuksessa. Eli se, että opettajilta(kin) vaaditaan aina vain enemmän ja erilaista työpanosta, vaikuttaa huonontavasti koululaisten oppimistuloksiin. Voi, järki, missä olet?