Tee työsi niin huonosti kuin voit!

Tee työsi niin huonosti kuin voit!

Luin juuri kasvatustieteen professori ja filosofi Juha T. Hakalan teoksen ”Kohtuuden kirja, Näkökulmia ääriyhteiskuntaan”. Olen aikaisemminkin lukenut Hakalan teoksia ja pidän niistä kovasti, koska kirjoittaja ei yritä olla professori isolla P:llä, vaan kertoo asioista kansantajuisesti, humoristisesti, ehkä joskus hieman liioitellen mutta täydellä asiantuntemuksella. Hän lainaa välillä kuuluisia ajattelijoita, ja tällöin joudun yhä uudestaan toteamaan itsekseni, kuinka tietyt ihmiselämän ajatukset ja pohdinnat kuuluvat joka ikiseen aikakauteen, jokaiselle sukupolvelle.

”Varo riippuvuutta lääkkeistä. Harrasta kaikkea kohtuullisesti. Tämä koskee erityisesti internetiä ja sohvaa. Fyysinen maailma on lopulta kaiken inspiraation lähde. Toisin sanoen jos kaikki muu epäonnistuu, lähde pyöräretkelle.” (Aaron Koblin, s. 1982, yhdysvaltalainen digitaalisen median taiteilija)

”Perimmiltään perfektionismi ei ole syvää rakkautta huolellisuuteen. Pikemminkin kyse on pelosta. Pelosta epäonnistua. Pelosta tuottaa pettymys muille. Pelosta menestyä.” (Michael Law, biologian professori)

”Älä koskaan mene liiallisuuksiin. Anna kohtuuden olla oppaasi.” (Marcus Tullius Cicero, filosofi, 106 e.Kr.- 43 e.Kr.)

Olen syntynyt sotien jälkeen, minua kasvattivat vanhempieni lisäksi myös ukki. ”Koti, uskonto ja isänmaa” olivat tuon ajan yhteiskunnan kantavat ajatukset, ja sopeuduin niihin mainiosti. Velvollisuuden tekeminen, ahkeruus, parhaansa yrittäminen – kaikki tämä sopi minulle hyvin, mutta en kuitenkaan koskaan ollut ylisuorittaja, hikipinko, täydellisyyden tavoittelija. Siskoni oli, ja hänen kohtalonaan oli sairastua anoreksiaan ylioppilaskirjoitusten stressin alla, eikä hän koskaan parantunut sairaudestaan.

Tuo ”koti, uskonto ja isänmaa” on seurannut minua myös perheenäidin ja opettajan rooleissa. Toivottavasti kuitenkin hieman lempeämmin ja hyväksyvämmin kuin mitä esimerkiksi kouluympäristö minun aikoinani tarjosi. Ja tänään -, no tänään arvojen runsaus hyökkää ihmislapsen kimppuun heti, kun hän ensimmäisen kerran avaa silmänsä synnytyslaitoksella.

Miksi ihmiset treenaavat itsensä lähes kuoliaaksi, miksi he suorittavat jotakin ideologiaa maanisesti (voiko vegaani käyttää villasukkia?), miksi opiskelija hyväksyy vain parhaimman suorituksen, miksi koko ajan pitää tehdä jotakin - ainakin vilkuilla puhelinta luentojen ja autolla ajon aikana, miksi huushollia pitää siivota niin, että veri tursuaa sormenpäistä, miksi joidenkin seikkailunhalu vie heidät Himalajalle kuolemaan? Hakala esittää kysymyksiä toisensa perään, eikä selkeää vastausta oikein löydy.

”He sanovat, että kukaan ei ole täydellinen. Sitten he sanovat: harjoitus tekee mestarin. Toivon, että he osaisivat päättää.” Wilt Chamberlain (yhdysvaltalainen koripalloilija, 1936-1999)

Takaisin otsikkoon. Hakala kertoo myös omasta työstään yliopistolla ja siitä, kuinka tunnollisen ihmisen työmäärä alkoi kasvaa kasvamistaan, ja kuinka hän lopulta turhautui ja kyllästyi kaikenlaiseen sälään. ”Ensinnäkin, päätän tehdä muutamat työt (ne, jotka on pakko), ja niiden kohdalla valitsen laatutason, jolla toimin. Hylkään sumeilematta loput… Tämä kaikki voidaan tiivistää lauseeseen: Tee kaikki työsi niin huonosti kuin voit!”

Aina voi yrittää ottaa löysästi, ja onhan tuo eläkeläiselle helppoa. Vai onko? Onko päivän liikunta-annos suoritettu (mieluummin vähän yli), terveellinen ateria valmistettu, siivoushomma hoidettu, tietokonejutut huolehdittu, omistettu pari huolestunutta ajatusta lähestyvään jouluun, murehdittu etukäteen joulumessuista jne, jne, jne? Joko nyt voi relata, heittäytyä sohvalle, olla ihan ölövinä (oululaisittain)? No, enpä tiedä, eikö sitä nyt aina jotakin hommaa löydy, sellaista puolipakollista.

Satuin muutama päivä sitten katsomaan dokumentin (MTV) englantilaisperheistä, jotka eivät laita lapsiaan ollenkaan kouluun. Teknisesti tämä on helpompaa kuin Suomessa, ja trendi on nouseva. Katselin silmät pyöreinä hieman paheksuvasti itsekseni urahdellen menoa perheissä, joiden lapset menivät nukkumaan silloin kun väsytti, söivät, mitä halusivat ja milloin halusivat, temmelsivät, kirkuivat – ja ilmeisesti nauttivat elämästään kuten heidän vanhempansakin. Eniten jäi kuitenkin mietityttämään 13-vuotias poika, jolla oli suuria vaikeuksia lukemisen ja kirjoittamisen alueella. Isoisä palkkasi hänelle yksityisopettajan, mutta kun perhe päätti lähteä kiertämään maailmaa asuntoautollaan, niin opetus jäi. Minua säälitti tuo poika ja kysyin mielessäni, eivätkö vanhemmat ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää omaa vastuutaan lastensa elämästä.

Liikaa vai liian vähän? Mikä on ihmiselle hyväksi? Kallistun Ciceron kannalle ja suosittelen kohtuutta.