Hyviä tunteita

Tiistai 16.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Hyviä tunteita

Olin viikonloppuna syntymäpäivillä. Sankaritar täytti peräti 40 vuotta ja halusi juhlistaa merkkipäiväänsä sukulaisten ja ystävien kanssa oikein kunnolla. Juhlatilat olivat viihtyisät, ja etenkin lapset nauttivat, kun saivat juoksennella portaita ylös ja alas. Tarjottavaa oli runsaasti – suolaista ja makeaa -, ja illan kohokohtaa odotettiin pyyhkeiden kanssa, siis paljuun menoa lumisen luonnon keskellä.

Ohjelmassa oli kuitenkin yllätys, jota me emme olleet osanneet odottaa, ei edes illan sankaritar. Vieraat komennettiin ulos, ja kiltisti vedimme toppatakit päällemme ja lähdimme pihalle ihmettelemään, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tapahtui jotakin täysin odottamatonta: Säkkipimeän taivaan valaisivat toinen toistaan upeammat ilotulitusraketit! Kun neljäs raketti oli kirkastanut yön, minä rupesin taputtamaan, tokihan näytös nyt tähän loppuisi. Mutta niin ei käynyt! Taputin aivan liian varhain, sillä rakettimyrsky seurasi toistaan, taivas loisti upeasti, kun eriväriset, hullusti kieppuvat ammukset sinkoutuivat pimeyttä kohden. Tuo elämys oli jotenkin niin yllättävä ja pakahduttava, että kyyneleet tulivat silmiini, ja olin siitä itsekseni hiukan hämilläni.

Kun esitys lopulta oli ohi, yksi ja toinen meistä tunnusti liikuttuneensa kyyneliin asti tuota näytöstä katsellessaan ja sanoimme myös, että moinen tunteellisuus tuntui meistä hiukan oudolta.

Suuri yllätys – vaikka osasinkin jo sitä epäillä – oli tieto siitä, että illan sankarittaren esimies oli järjestänyt koko näytöksen, eikä hän edes ollut juhlavieraiden joukossa. Tämä henkilö oli kysellyt tuttavilta etukäteen syntymäpäivästä ja paikasta, missä juhlat järjestetään, hankkinut pakolliset luvat, kouluttanut järjestäjät – ja maksanut kaiken! En edes uskalla ajatella sitä laskua, minkä hän oli tästä lahjasta maksanut. - Esimies saa varmasti kuulla, kuinka me kaikki nautimme tästä upeasta yllätyslahjasta ihan kyyneliin saakka.

Harvoin kai sitä ihminen kyynelehtii hyvällä tavalla koskettavien tunteiden vuoksi. Tai hei, ei ehkä sittenkään niin harvoin. Olin juhlan jälkeisenä päivänä joulukonsertissa. Oulun Tammenlehväkuoro ja Oulun NMKY:n Vaskiveikot esittivät tuttuja ja hiukan vähemmän tuttuja joululauluja. Viimeisenä ohjelmassa kaikui ”Veteraanin iltahuuto”, jota en voi kuunnella ilman, että kyyneleet tulevat silmiini. Tuo laulu esitettiin isäni hautajaisissa, ja se tuo mieleeni hänen lisäkseen kaikki muutkin sodissa menehtyneet veteraanit. Nuokaan kyyneleet eivät olleet surun ilmaisuja, vaan kiitollisuuden ja kunnioituksen aiheuttamia. - Täytyy kyllä tässä tunnustaa, että laulun aikana mieleeni tuli ajatus, että pitäisi opetella ampumaan. No, se niistä herkistä tunteista.

Eilen nauroimme ystävien kanssa kirjapiirissä aivan läkähdyksiin asti. Joimme kahvia ja nautimme juusto- ja keksitarjoiluista ja juttelimme niitä näitä, kunnes eräs paikalla olijoista alkoi kertoa kaksi tuntia kestäneestä lääkärissä käynnistä. Mitä ihmeen nauramista siinä sitten oli? No olipahan vaan, ja kun eräs mukana olijoista kertoi saaneensa ADHD – diagnoosin lapseltaan, niin kyllä meitä sitten vasta naurattikin.

Vaikka käsiteltävä kirja – Eddie Jaku:”Maailman onnellisin mies” - kertoi natsivainoista (tosin onnellisen lopun kanssa), niin tuosta ystävien tapaamisesta jäi hyvä mieli.

Nykymedia tahtoo rusentaa meidät huonoilla uutisilla, ja sen vuoksi on tärkeää ottaa välillä etäisyyttä tiedottamisen maailmaan, tavata ystäviä, jutella, nauraa, olla hyvällä mielellä. Vaikka Tuomas Kyrön luoma fiktiivinen hahmo Mielensäpahoittaja toteaa onnellisuudesta, että ”ihmisen ei ole tarkoitus olla onnellinen, vaan kunnollinen”, niin kyllä se onnellisuus tekee välillä niin hyvää!

Paras joululahjani

Lauantai 10.12.2022 - Pirkko Jurvelin

Paras joululahjani

Isäni harrasti valokuvausta, ja hänellä oli jopa yksi Tornion ensimmäisistä kaitafilmikameroista. Hänen hyvä ystävänsä Reino Kainulainen vanhempineen omisti Torniossa Kainulaisen valokuvaamon, ja tämä ystävyys poiki tietysti paljon osaamista ja innostusta valokuvaukseen. Reino kävi myös meillä ottamassa kivoja perhekuvia.

Tästä isäni valokuvausinnostuksesta johtuen minulla on nyt hyllyt täynnä mitä ihanimpia lapsuuden ja nuoruuden muistoja kuvien muodossa. Eräässä joulukuvassa seison pikkutyttönä olohuoneessamme pitäen kiinni upouudesta, pienestä polkupyörästä. Ilmeeni on totinen – kuten aika usein kuvissa -, mutta olihan tuo joululahja jotain aivan erityistä!

Muistan toisen joulun, jolloin sain lahjaksi uudet kaunoluistimet. Oli ollut kuitenkin torniolaisittain harvinaisen lämmin talvi, eikä luistinrataa oltu voitu jäädyttää. Pihalla oli jonkin verran lunta, laitoin upouudet luistimet jalkaani ja lähdin ulos. Eihän siinä lumisohjossa voinut luistella, mutta lahja oli minulle tosi mieluinen, ja tulihan sitä lunta ja jäätä sinäkin talvena aivan tarpeeksi asti.

Joskus pikkutyttönä tein itse lahjoja. Eräänä jouluna olin leikannut ja liimannut isälleni muovikotelon valokuvia varten. Isä sanoi, että se oli hänen parhain joululahjansa, ja vaikka sisimmässäni oivalsin, ettei asia ehkä ihan niin ollut, niin isän kannustus ja hyväksyntä ilahdutti minua suuresti.

Vaikka jouluaatto ei olekaan vielä koittanut, olen jo nyt saanut ehdottomasti parhaimman lahjani. Kuvitelkaa lahjaa, joka on aivan käsittämätön, johon mielikuvituskaan ei riitä, joka on oikeastaan lähes uskomaton. Minä olen saanut siskon! Siis minulla on sisko, tai jos oikein tarkkana täytyy olla, niin siskopuoli. Voitteko uskoa? Ihmeellistä!

Onhan minulla ollut sisko ja veli, mutta he molemmat ovat valitettavasti kuolleet lähes kymmenen vuotta sitten. Heidän menehtymisensä jälkeen omasta lapsuudenperheestäni ei ole minua lukuun ottamatta ollut enää muita jäljellä, ja sen vuoksi olen tuntenut jonkinlaista yksinäisyyttä.

Mutta nyt minulla on siis sisko! Mitä ihmettä? Sain lähiaikoina yhteydenoton kotisivujeni kautta. Naishenkilö pyysi ottamaan yhteyttä, hän oli kiinnostunut joistakin kirjoituksistani ja henkilöhistoriastani. En oikeastaan ihmetellyt viestiä, sillä tätä kautta olin saanut joskus haastattelupyynnön ja jotkut lapsuudenaikaiset tuttavat olivat ottaneet kontaktia. Mietin, mitä asiaa juuri tällä henkilöllä mahtoi olla, sillä en tuntenut häntä.

Lähetettyäni vastausviestin sain pitkän sähköpostin, jonka tärkein sisältö oli se, että minun isäni oli myös hänen biologinen isänsä. Siskoni äiti ja isäni olivat aikoinaan sopineet pitävänsä asian salassa aviopuolisoilta ja muulta suvulta. Elettiin aikaa, jolloin avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat hyvin tuomittavia, ja olen ymmärtänyt näin, että salaisuuden pitäminen oli heille molemmille tärkeää, sillä molemmat olivat tahoillaan naimisissa.

Tekstiä lukiessani itkin, itkin, itkin, minut yllätti kova päänsärkykohtaus, joten menin pitkälleni, ja sitten hieman toettuani puuhailin arkisia juttuja, kunnes aloin kirjoittaa vastausta siskoni viestiin. Minulla ei ollut mitään syytä epäillä sitä, etteikö meillä olisi ollut yhteinen isä. Hänen kauttaan sain tietää monia uusia asioita.

Tässä vaiheessa en halua avata enempää siskoni henkilöllisyyttä, jospa sitten joskus myöhemmin. Saattaa olla, että ehkä jo tammikuussa hymyilen facebookin sivuilla yhdessä pikkusiskoni kanssa.

Toivotan kaikille ihania joululahjoja!

P.s. Minun lahjaani ette voi mitenkään päihittää.