Hyviä tunteita

Tiistai 16.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Hyviä tunteita

Olin viikonloppuna syntymäpäivillä. Sankaritar täytti peräti 40 vuotta ja halusi juhlistaa merkkipäiväänsä sukulaisten ja ystävien kanssa oikein kunnolla. Juhlatilat olivat viihtyisät, ja etenkin lapset nauttivat, kun saivat juoksennella portaita ylös ja alas. Tarjottavaa oli runsaasti – suolaista ja makeaa -, ja illan kohokohtaa odotettiin pyyhkeiden kanssa, siis paljuun menoa lumisen luonnon keskellä.

Ohjelmassa oli kuitenkin yllätys, jota me emme olleet osanneet odottaa, ei edes illan sankaritar. Vieraat komennettiin ulos, ja kiltisti vedimme toppatakit päällemme ja lähdimme pihalle ihmettelemään, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tapahtui jotakin täysin odottamatonta: Säkkipimeän taivaan valaisivat toinen toistaan upeammat ilotulitusraketit! Kun neljäs raketti oli kirkastanut yön, minä rupesin taputtamaan, tokihan näytös nyt tähän loppuisi. Mutta niin ei käynyt! Taputin aivan liian varhain, sillä rakettimyrsky seurasi toistaan, taivas loisti upeasti, kun eriväriset, hullusti kieppuvat ammukset sinkoutuivat pimeyttä kohden. Tuo elämys oli jotenkin niin yllättävä ja pakahduttava, että kyyneleet tulivat silmiini, ja olin siitä itsekseni hiukan hämilläni.

Kun esitys lopulta oli ohi, yksi ja toinen meistä tunnusti liikuttuneensa kyyneliin asti tuota näytöstä katsellessaan ja sanoimme myös, että moinen tunteellisuus tuntui meistä hiukan oudolta.

Suuri yllätys – vaikka osasinkin jo sitä epäillä – oli tieto siitä, että illan sankarittaren esimies oli järjestänyt koko näytöksen, eikä hän edes ollut juhlavieraiden joukossa. Tämä henkilö oli kysellyt tuttavilta etukäteen syntymäpäivästä ja paikasta, missä juhlat järjestetään, hankkinut pakolliset luvat, kouluttanut järjestäjät – ja maksanut kaiken! En edes uskalla ajatella sitä laskua, minkä hän oli tästä lahjasta maksanut. - Esimies saa varmasti kuulla, kuinka me kaikki nautimme tästä upeasta yllätyslahjasta ihan kyyneliin saakka.

Harvoin kai sitä ihminen kyynelehtii hyvällä tavalla koskettavien tunteiden vuoksi. Tai hei, ei ehkä sittenkään niin harvoin. Olin juhlan jälkeisenä päivänä joulukonsertissa. Oulun Tammenlehväkuoro ja Oulun NMKY:n Vaskiveikot esittivät tuttuja ja hiukan vähemmän tuttuja joululauluja. Viimeisenä ohjelmassa kaikui ”Veteraanin iltahuuto”, jota en voi kuunnella ilman, että kyyneleet tulevat silmiini. Tuo laulu esitettiin isäni hautajaisissa, ja se tuo mieleeni hänen lisäkseen kaikki muutkin sodissa menehtyneet veteraanit. Nuokaan kyyneleet eivät olleet surun ilmaisuja, vaan kiitollisuuden ja kunnioituksen aiheuttamia. - Täytyy kyllä tässä tunnustaa, että laulun aikana mieleeni tuli ajatus, että pitäisi opetella ampumaan. No, se niistä herkistä tunteista.

Eilen nauroimme ystävien kanssa kirjapiirissä aivan läkähdyksiin asti. Joimme kahvia ja nautimme juusto- ja keksitarjoiluista ja juttelimme niitä näitä, kunnes eräs paikalla olijoista alkoi kertoa kaksi tuntia kestäneestä lääkärissä käynnistä. Mitä ihmeen nauramista siinä sitten oli? No olipahan vaan, ja kun eräs mukana olijoista kertoi saaneensa ADHD – diagnoosin lapseltaan, niin kyllä meitä sitten vasta naurattikin.

Vaikka käsiteltävä kirja – Eddie Jaku:”Maailman onnellisin mies” - kertoi natsivainoista (tosin onnellisen lopun kanssa), niin tuosta ystävien tapaamisesta jäi hyvä mieli.

Nykymedia tahtoo rusentaa meidät huonoilla uutisilla, ja sen vuoksi on tärkeää ottaa välillä etäisyyttä tiedottamisen maailmaan, tavata ystäviä, jutella, nauraa, olla hyvällä mielellä. Vaikka Tuomas Kyrön luoma fiktiivinen hahmo Mielensäpahoittaja toteaa onnellisuudesta, että ”ihmisen ei ole tarkoitus olla onnellinen, vaan kunnollinen”, niin kyllä se onnellisuus tekee välillä niin hyvää!

Naistenpäivänä - Kiitos rakkaat ystävät!

Lauantai 8.3.2025 - Pirkko Jurvelin

Naistenpäivänä – Kiitos rakkaat ystävät!

Ajattelin näin naistenpäivän kunniaksi kirjoittaa blogin kaikista niistä upeista ja merkittävistä naisista, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun. Aloitin alusta eli rupesin miettimään lapsuuttani ja niitä merkityksellisiä naispuolisia henkilöitä, jotka jo silloin vaikuttivat elämääni suuresti. Mietin ja mietin… Hetkinen, merkityksellisiä naisia… Minun täytyi tunnustaa totuus: Lapsuuteni tärkeimmät aikuiset näin kaukaa katsottuna olivat isäni ja ukkini. Isä rakasti ja kehui, ukki jakoi perinteistä arvomaailmaansa (hyvin tarttui) ja oli kiinnostunut minusta ja tekemisistäni. Kävimme ukin kanssa keväällä tervaamassa venettä, sain ohjata samaa kapinetta, kun ajoimme mökille saareen, eikä ukki oikein pitänyt siitä, että minulla oli kirkossa punainen takki (kun ei muutakaan ollut).

Kansakoulussa kaikkein mieleen jäävin opettajani oli miespuolinen. Hänen uskontotuntinsa! Kun Aimo kertoi raamatun tapahtumista (ei mitään ylimääräistä rekvisiittaa), me emme olisi halunneet antaa hänen lopettaa. Vielä yksi tarina! Ei, vasta seuraavalla uskontotunnilla.

Yläkoulun ja lukion opettajista on jäänyt muistiini yksi naispuolinen henkilö: kammottava käsityönopettaja. Hänestä ei nyt enempää. Eipä silti, eivät ne miesopettajatkaan erityisen mahtavaa vaikutusta tehneet. Ehkä minulla oli kiire kasvaa ja katsella poikia ja harrastaa kaikkea mahdollista, mitä pieni kaupunki tarjosi.

Olisi ollut mukavaa, jos edes opiskeluajoiltani muistaisin jonkun poikkeuksellisen merkityksellisen naispuolisen lehtorin, mutta valitettavasti näin ei ole. Olikohan minussa jotain vikaa, kun aikuiset eivät erityisemmin kiinnostaneet ja näyttäytyneet upeilta ja ihailtavilta? En tiedä, tai ehkä vain kohdalleni ei ole sattunut niin karismaattista tyyppiä, joka olisi hätkähdyttänyt tällaista jalat tiukasti maassa olevaa tyyppiä.

Nyt tässä miettiessäni huomaan – ei niin yllätyksekseni, että minun lempikirjailijani ovat juutalaisia miehiä: Amos Oz, Philip Roth, David Grossman ja Paul Auster, eli tämäkin vielä.

Mutta ne merkitykselliset, ihanat, tärkeät naiset ovat olleet ja ovat yhä minun elämäni arjessa, eivät johtotähtinä yläpuolellani, vaan tasavertaisina ystävinä lähellä ja kaukana. Näille rakkaille ystäville olen voinut soittaa, kun elämä on alkanut ahdistaa, heidän kanssaan olen viettänyt rattoisia, nauruntäyteisiä hetkiä torin rannassa kahvikupin ääressä tai kotisohvalla istuen, joskus ulkomailla rantahietikolla levähtäen, merta tuijottaen ja ääneen mietiskellen. He ymmärtävät minua, ja minä ymmärrän heitä. Emme yritä neuvoa toisiamme, vaan yritämme tukea toisiamme. Sanotaan, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja voisin lisätä tuohon, että jaettu suru on enää vain osa surua.

”Nyt oli merkitystä vain sillä, että olin löytänyt ensimmäisen ystäväni ja siis alkanut todella elää.”

(Kirjasta Muumipapan uroteot)

Rakkaat ystävät, kiitos teille näin naistenpäivänä ja aina!

Tavoitteena pyhä huolettomuus

Maanantai 24.4.2023 - Pirkko Jurvelin

Tavoitteena pyhä huolettomuus

Minulla oli viikonloppuna mahdollisuus tutustua Hiljaisuuden Ystävien ideologiaan ja osittain toimintatapoihinkin. Se oli kylläkin sellainen pintaraapaisu vain, enkä pyrikään tässä muuhun kuin kertomaan omia kokemuksiani.

Kyseisen järjestön toiminnanjohtaja, pappi Juha Tanska, on kouluttautunut voimauttavan valokuvan menetelmäohjaajaksi ja organisaatiokonsultiksi. Hän on myös kirjoittanut yhdessä vaimonsa kanssa useampia hengellisiä teoksia, joista viimeisin käsittelee meditatiivista valokuvausta.

Yksi päivä näin erikoisen aiheen parissa on tietysti aivan liian vähän, jotta asiasta pääsisi edes jotenkin ”jyvälle”, mutta kerron harjoituksesta, joka oikeastaan eniten sai ajatukseni liikkeelle.

Meitä oli kolmen hengen pieni ryhmä, ja saimme kaksi tehtävää. Toinen liittyi yhteiseen vapaaehtoistyöhömme, siihen, miten me sen koimme, ja minkälaisia tuntemuksia halusimme välittää sen työn avulla toisille ihmisille. Pohdimme aikamme, suunnittelimme ja – otimme valokuvan. Myöhemmin totesimme, että moni muukin ryhmä oli ilmaissut ajatuksiaan kuvaamalla käsiä.

Toinen meille annettu tehtävä oli mielenkiintoisempi: Pohdi elämääsi ja tavoitteitasi. Mitä sinun tulisi tehdä, jotta voisit paremmin. Tehtävänannon nimi olikin kauniisti sanoitettu ”lempeä katse itseen”. Istuimme yhdessä aulatilassa pöydän ääressä lasi-ikkunan edessä, ulkona näkyi kevättä kaipaava pohjoinen luonto, ja keskustelimme ja mietimme. Tehtävä tuntui aluksi vaikealta, mutta minulle vastaus kirkastui lopulta aika äkkiä: Olisi ihana saavuttaa elämässä pyhä huolettomuus. Huolettomuus tarkoittaa tässä sitä, että voisin tyynin mielin odottaa tulevaa, pelkäämättä, hermoilematta ja tuskailematta, luottaen siihen, että kaikki käy niin kuin on sallittu, ja että minun murehtimiseni ei muuta asioita suuntaan eikä toiseen. Tässä tuo sana ”pyhä” viittaa siihen, että Kaitselmus, joka on ihmisten yläpuolella, huolehtii asioista, ja että sen vuoksi minun murehtimiseni on aivan turhaa. Voin olla huoleton.

”Minun pitäisi osata luopua, päästää irti kaikesta siitä liiasta ja osittain turhasta velvollisuuksien määrästä, jota olen itselleni vastuuntuntoisen ja kilttinä ihmisenä koonnut. Olen väsynyt ja stressaantunut, mutta minun on vaikea sanoa ”ei”, kun minua pyydetään jälleen kerran huolehtimaan jostakin tehtävästä, yleensä erilaisten järjestöjen parissa”, pohdiskeli yksi meistä.

Ryhmämme kolmas henkilö puolestaan kaipasi enemmän luontoyhteyttä, jotta voisi rauhassa päästä hiljentymään omien ajatustensa ääreen.

Pohdinnan jälkeen oli aika ruveta kuvaamaan, ja ehdotin, että menisimme ulos. Omaa kuvaani varten asetuin makaamaan valtavan kiven päälle, ympärilläni Lapin luonto, laihat männyt ja sammalien peittämä kivinen maasto (tämä kuva löytyy facebook-sivultani: kirjoittaja Pirkko Jurvelin). Velvollisuuksien väsyttämä ystäväni otti käsiinsä kivenmurikat ja heitti ne kauas menemään. Naps! Kunpa osaisikin vapauttaa itsensä turhista velvollisuuksista noin helposti! Ryhmämme kolmas jäsen asettui halaamaan mäntyä toivoen, että onnistuisi järjestämään itselleen enemmän yhteistä aikaa luonnon kanssa.

Uuden kokeminen ja oppiminen on virkistävää, vaikka mielen pohjaan jäisi hämmentynyt olo ja aikamoinen määrä kysymyksiä. Mitä oikein on meditatiivinen valokuvaus ja meditatiivinen kuvien katseleminen, ja mihin sitä tarvitaan? Ehkä sen tärkein päämäärä on, että ihminen antaa aikaa itselleen, niille syvimmille ajatuksille, jotka mieluiten muutoin työntää taka-alalle pois häiritsemästä tehokasta ajankäyttöä ja rutiininomaista arkea.

" Mä sulle kerron kaiken..."

Keskiviikko 29.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Kesäisin tulen yleensä suuren siivousvimman valtaan. Johtuneeko se valon määrästä vai mistä, mutta juuri silloin on paras aika siivota ja heittää pois kaikki mahdollinen ja mahdoton turha tavara. En ole siis joulusiivousihmisiä.

Toissakesänä löysin kaapin perukoilta kolme lukollista päiväkirjaa. Luulin jo hävittäneeni kaikki päiväkirjani ja muistivihkoni (hyi, minua!), ja koska muuta mahdollisuutta ei ollut, rikoin päiväkirjojen lukot ja aloin lukea. Kaikki kolme päiväkirjaa oli kirjoitettu vuoden aikana, ja minä pääsin tutustumaan 12-vuotiaaseen Pirkko Törmälään, opettajaperheen keskimmäiseen lapseen, jonka ukki oli Tornion seminaarin rehtori. Siinäpä mukava viitekehys kasvavalle nuorelle.

Rehellisesti sanottuna minun täytyy myöntää, että olin kateellinen tuolle 12-vuotiaalle, joka pursui tarmokkuutta, itseluottamusta ja sopivassa määrin tietynlaista rentoutta. Mihin ihmeeseen tuo tyyppi on hävinnyt? Tulee mieleeni, että elämä on jyrännyt ylitseni kuin asfalttikone, joka jättää jälkeensä sileän, tasaisen pinnan. Tai, no, ehkä tuo nyt on liioittelua. Kyllä minä vieläkin tunnistan itsessäni yllämainittuja ominaisuuksia, ainakin jonkin verran.

Ja tässä valittuja paloja kirjasta, joka sisältää nämä kolme päiväkirjaani.

5.7.1963  "Mä sulle kerron kaiken, mi elämässäin on. Mä kerron kaiken vaihein, mi elämässäin on. Olen 12 vuotta ja pääsin oppikoulun toiselle luokalle. Rakastan Kyösti Ahoa, joka pääsi kolmannelle luokalle oppikoulussa......"

16.7.1963  "Paula ja minä päätimme lähteä Kukkolan koskelle. Ajelimme hitaasti sillalla, jossa ei ollut (ihme kyllä) paljon liikennettä.Olimme ajaneet noin 10 kilometriä, kun nälkä alkoi kurnia suonissamme. Näimme ladon ja päätimme mennä sen taakse. Aurinko lämmitti hauskasti meitä..."

10.10.1963 "Kello on noin 18.30. Ulkona myrskyää. Sataa tihuuttaa ja tuulee kovaa. Markkinat ovat alkaneet. Kun aamulla menin kouluun, niin minua kohtasi iloinen näky. Ilmapalloja, rinkeleitä ja kaikkea muuta mukavaa. Isä on luvannut antaa markkinarahaa mulle..."

26.10.1963 "Nyt on lauantai, ja kello on noin 22.45. Pörhöt ovat meillä kylässä. Ja meillä on paljon herkkuja. - Minun takanani istuu Risto Mäkitalo, ja olen alkanut pitää hänestä. Luulen, että hänkin pitää minusta. Kun meillä oli piirustustunti, ja opettajan silmä vältti, niin hän tarjosi minulle karamelleja..."

19.11.1963..."Huomenna on ns."Saikkailta". Se on ihanaa! Partiopojat ovat järjestäneet sen. Siellä on paljon hauskaa ohjelmaa ja lopuksi piirileikkiä. Ah! Nyt minun pitää mennä laittamaan tukkaani, että se olisi huomenna hyvä..."

3.1.1964..."Liisa, äiti ja isä menivät uudenvuodenaattona Pörhöille kylään. Tapani ja minä jäimme kotiin. Mutta eipä mitään hätää. Äiti lupasi, että saamme pitää pienet hipat.Kutsuimme vain kaksi vierasta, Esan ja Suvin. Ja meillä oli hauskaa. Vieraat tulivat klo 21 ja lähtivät pois klo 2 yöllä. Poltimme takassa tulta ja paistoimme makkaroita, joimme limonadia ja kotikaljaa, kerroimme kummitusjuttuja. Aika riensi."

Päiväkirjani kertoivat koululaisen arjesta, luokkatovereista ja opettajista, koepaineista ja toisaalta hauskoista koulujuhlista. Kissanpentujen syntymä ja niiden kasvun seuraaminen oli monen kirjoituksen sisältö. Ystävien kanssa vietetty vapaa-aika, ihastumiset,  Beatlesit,  presidentti Kennedyn murha ja siihen liittyvät tapahtumat, tutun opettajan sairastuminen ja järkyttävä itsemurha, kuinka paljon kerrottavaa nuorella minälläni olikaan.

"No, pitkästä aikaa! Mitä sitä kuuluu?" tiedustelee tuttava kadulla. "No, ei kai tässä kummempia", minä vastaan.