Naistenpäivänä - Kiitos rakkaat ystävät!

Lauantai 8.3.2025 - Pirkko Jurvelin

Naistenpäivänä – Kiitos rakkaat ystävät!

Ajattelin näin naistenpäivän kunniaksi kirjoittaa blogin kaikista niistä upeista ja merkittävistä naisista, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun. Aloitin alusta eli rupesin miettimään lapsuuttani ja niitä merkityksellisiä naispuolisia henkilöitä, jotka jo silloin vaikuttivat elämääni suuresti. Mietin ja mietin… Hetkinen, merkityksellisiä naisia… Minun täytyi tunnustaa totuus: Lapsuuteni tärkeimmät aikuiset näin kaukaa katsottuna olivat isäni ja ukkini. Isä rakasti ja kehui, ukki jakoi perinteistä arvomaailmaansa (hyvin tarttui) ja oli kiinnostunut minusta ja tekemisistäni. Kävimme ukin kanssa keväällä tervaamassa venettä, sain ohjata samaa kapinetta, kun ajoimme mökille saareen, eikä ukki oikein pitänyt siitä, että minulla oli kirkossa punainen takki (kun ei muutakaan ollut).

Kansakoulussa kaikkein mieleen jäävin opettajani oli miespuolinen. Hänen uskontotuntinsa! Kun Aimo kertoi raamatun tapahtumista (ei mitään ylimääräistä rekvisiittaa), me emme olisi halunneet antaa hänen lopettaa. Vielä yksi tarina! Ei, vasta seuraavalla uskontotunnilla.

Yläkoulun ja lukion opettajista on jäänyt muistiini yksi naispuolinen henkilö: kammottava käsityönopettaja. Hänestä ei nyt enempää. Eipä silti, eivät ne miesopettajatkaan erityisen mahtavaa vaikutusta tehneet. Ehkä minulla oli kiire kasvaa ja katsella poikia ja harrastaa kaikkea mahdollista, mitä pieni kaupunki tarjosi.

Olisi ollut mukavaa, jos edes opiskeluajoiltani muistaisin jonkun poikkeuksellisen merkityksellisen naispuolisen lehtorin, mutta valitettavasti näin ei ole. Olikohan minussa jotain vikaa, kun aikuiset eivät erityisemmin kiinnostaneet ja näyttäytyneet upeilta ja ihailtavilta? En tiedä, tai ehkä vain kohdalleni ei ole sattunut niin karismaattista tyyppiä, joka olisi hätkähdyttänyt tällaista jalat tiukasti maassa olevaa tyyppiä.

Nyt tässä miettiessäni huomaan – ei niin yllätyksekseni, että minun lempikirjailijani ovat juutalaisia miehiä: Amos Oz, Philip Roth, David Grossman ja Paul Auster, eli tämäkin vielä.

Mutta ne merkitykselliset, ihanat, tärkeät naiset ovat olleet ja ovat yhä minun elämäni arjessa, eivät johtotähtinä yläpuolellani, vaan tasavertaisina ystävinä lähellä ja kaukana. Näille rakkaille ystäville olen voinut soittaa, kun elämä on alkanut ahdistaa, heidän kanssaan olen viettänyt rattoisia, nauruntäyteisiä hetkiä torin rannassa kahvikupin ääressä tai kotisohvalla istuen, joskus ulkomailla rantahietikolla levähtäen, merta tuijottaen ja ääneen mietiskellen. He ymmärtävät minua, ja minä ymmärrän heitä. Emme yritä neuvoa toisiamme, vaan yritämme tukea toisiamme. Sanotaan, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja voisin lisätä tuohon, että jaettu suru on enää vain osa surua.

”Nyt oli merkitystä vain sillä, että olin löytänyt ensimmäisen ystäväni ja siis alkanut todella elää.”

(Kirjasta Muumipapan uroteot)

Rakkaat ystävät, kiitos teille näin naistenpäivänä ja aina!

Olen tukilakossa - ja pahoitan mieleni

Maanantai 25.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Suunnittelen tukilakkoa ja pahoitan mieleni

Suomi on sekaisin - no, ainakin pääkaupunkiseutu. Pientä tämä on kuitenkin vielä vuoden 1917 suurlakkoon verrattuna, jolloin SAJ määräsi aloitettavaksi yleislakon painostaakseen eduskuntaa hyväksymään SDP:n uuden hallitusohjelman. Vallankumouksellinen keskusneuvosto antoi lakon aloittamiselle loppusiunauksensa, ja se aloitettiin marraskuun 13.-14. välisenä yönä. Lakko saatiin loppumaan vasta (tai ”jo”, kun vertaa nykytilanteeseen) 19.11. Positiivisia seurauksia lakosta olivat kahdeksan tunnin työpäivät ja kunnallislisät, muut seuraukset tietolähteeni mukaan olivat vain negatiivisia. Vuoden 1917 lakon vuoksi menetettiin noin kaksi miljoonaa työpäivää. Saapa nähdä, lyödäänkö nyt uusi ennätys.

Minäkin ajattelin alkaa tukilakkoon: En vie enää roskia, en käy ruokakaupassa, laita ruokaa, pese pyykkiä, siivoa, organisoi…mutta kuntosalilla ja lenkillä käyn. Ja kun tuota aikaa tulee olemaan paljon enemmän kuin muutoin, otan ohjelmaan jälleen uimahallireissut. Tiedän, etten saa minkäänlaista palkankorotusta, vaikka lakkoilisin tappiin saakka, rahasta ei siis ole kyse. Toivon kuitenkin, että minun suurlakkoni herättää lähialueella hämmennystä ja ihmetystä ja varovaista tiedustelua (mielen)terveydestäni. Mikäli lakkoilen niin kauan, että parveke on lastattu täyteen jätteitä, eikä kynttelikköä enää näy, niin ehkä me osapuolet pääsemme lähentymään toisiamme ja saamme aikaan jonkinlaisen sovintoesityksen.

Minä niin pahoitin mieleni, kun luin viime lauantain Kalevasta opetusneuvos Leena Nissilän syntymäpäiväkirjoituksen (meinasin laittaa: muistotekstin, mutta eipä liioitella). Jo artikkelin otsikko ”Turha huolipuhe syö luottamusta opetukseen”sai pulssini kohoamaan. Viitatessaan siihen tosiasiaan, että oppilaiden osaamistaso suomalaisissa kouluissa heikkenee heikkenemistään - ja näin on jo jatkunut ties kuinka monen vuoden ajan - Nissilä käyttää sanoja turha huolipuhe. Toisin sanoen: Hän lyttää kaikki viime vuosien tutkimustulokset ja opetusalan ammattilaisten lausunnot, joiden mukaan (esim. Pisa-tutkimus) suomalaisten koululaisten oppimistulokset ovat laskeneet viime vuosien aikana. Samojen lähteiden mukaan suurin muutos on tapahtunut matematiikassa sekä tyttöjen ja poikien keskinäisissä osaamistasoissa (selkokielellä: tytöt pärjäävät koulussa poikia paremmin). ”Me emme kehitä koulutusta Pisa-tuloksia varten. Jos pärjäämme, niin hyvä, mutta kehitämme koulutusta oppimisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta.” Eivätkö alati huononevat oppimistulokset sitten liity oppimisen näkökulmaan? Mitä Nissilä siis tarkoittaa ”oppimisen ja hyvinvoinnin näkökulmalla”? Se ei selviä tekstistä. Joka ikinen, joka on seurannut parin viime viikon aikana eri medioita, on tietoinen siitä, että suomalaislasten ja nuorten lisääntyvä masennus ja pahoinvointi alkaa olla jo suuri ongelma. Missä on Nissilän ”hyvinvoinnin näkökulma”?

Nissilä hehkuttaa kouluruokailua, koulujen kerho- ja harrastustoimintaa (onko sitä vielä?), vahvaa taiteen perusopetusta (?), kansalaisopistoja sekä erityisesti sitä, että ”Suomessa jokainen koulu on se paras koulu”. Tästäkin lauseesta minulle jää tyhjä kouraan. Ja mitä ihmettä hän tarkoittaa sanomalla: ”Olemme ainut maa, jossa ei tehdä tarkastuksia, vaan peruskoulu toteutetaan autonomisten toimijoiden verkostossa.” Voi, hyvänen aika! Tätäkö kannattaa mainostaa?

Tähän loppuun on vielä hyvä laittaa lainaus tammikuussa Educa -messuilla puhuneen Jussi Halla-ahon puheesta: ”Ongelmia on kaikilla koulutusasteilla. Peruskoulun oppimistulosten lasku ja yhä syvempi jako hyviin ja huonoihin kouluihin ovat kaikkien tiedossa. Virokin on mennyt Pisa-tuloksissa Suomen ohitse. Digilaitteiden käytön itsetarkoituksellisuus, opettajan heikko auktoriteetti ja erityisesti se, että koulusta pääsee pois luku- ja kirjoitustaidottomia nuoria, joilla ei ole mahdollisuuksia selvitä minkäänlaisista jatko-opinnoista, ovat ongelmia, joihin perussuomalaiset puuttuisivat.”

Turhaa huolipuhetta?