Puhelinsoitto

Tiistai 17.11.2020 - Pirkko Jurvelin

Puhelinsoitto

Ystäväni Joschka soitti minulle ja mainitsi samalla, että yhteinen tuttavamme, saksalainen Hannelore, täyttäisi vuosia seuraavana sunnuntaina. Kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa syntymäpäivä, sillä vaihto-oppilasvuoteni ”äiti” saavuttaisi 99:n vuoden kunnioitettavan iän. Olin pitänyt yhteyttä vaihtoperheeseeni vuosikymmenien ajan, alkuvuosien tiivis kirjeenvaihto oli muuttunut vähitellen postikorteiksi ja harvoiksi puhelinsoitoiksi. Kun perheen isä, Gottfried, kuoli, lähetin kirjeen, jossa kerroin, kuinka tärkeä henkilö tuo herttainen perheenisä oli ollut minulle vaihto-oppilasvuoteni aikana. Muistelin yhteisiä matkojamme, pyöräretkiämme ja keskustelujamme. Kuulin myöhemmin Joschkalta, että tuo kirje oli luettu ääneen hautajaisissa.

Tiedän, että Hannelore asuu yhä omassa kodissaan. Kotiapua käy päivittäin, ainoa, toisessa kaupungissa asuva poika silloin tällöin ja kasvattipoika aika usein. Yritin pariin otteeseen soittaa syntymäpäivänä, mutta en kuitenkaan saanut yhteyttä. Kokeilin seuraavana päivänä uudelleen, ja olin aika yllättynyt, kun Hannelore itse vastasi puhelimeen. Ääni oli niin tuttu sekä tuo viehättävä, saksalaisen kohtelias ja muodollinen puhetapa. Valitettavasti heti alussa kävi ilmi, ettei hän oikein hyvin ymmärtänyt puhettani (Joschkalta kuulin myöhemmin, että samoin on kun hän soittaa – ei siis ollut kysymys pelkästään minun suomalaisesta aksentistani, vaan myös huonoon kuuloon liittyvistä ongelmista). Ihmeellistä oli kyllä se, että kun Hannelore ymmärsi, kuka oli puhelimen toisessa päässä, hän muisti minut heti! Hän kiitteli kovasti yhteydenotostani ja kertoi juttelevansa mielellään sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet myös hänen miehensä Gottfriedin.

Aika lyhyeksi jääneessä puhelinkeskustelussa oli kuitenkin sellainen sanoma, etten unohda sitä varmasti koskaan. Kun tiedustelin ”äidin” vointia, hän vastasi suunnilleen seuraavilla sanoilla:” Minulla on turvallinen olo ja tunnen, että minusta huolehditaan hyvin. Minulta ei puutu mitään. Mitä muuta ihminen voi toivoa itselleen?” - Uskonnollista kieltä käyttääkseni voisin sanoa, että Hanneloren puhe oli ”voimakasta saarnaa”.

Mitä minulta puuttuu? Ei mitään, jos rupean ihan kunnolla pohtimaan. Kaikkea tarpeellista ja tarpeetontakin tavaraa löytyy, terveyttä on, perhe, ystäviä… Jos minulta kuitenkin joku kysyisi, että mitä minulle kuuluu, niin pakollisen ”ihan hyvää” viestin jälkeen alkaisin luetella isompia ja pienempiä asioita, joihin toivoisin muutosta. Luulenpa, etten koskaan tulisi vastanneeksi, ettei minulta puutu mitään, ja että minusta huolehditaan hyvin, vaikka tämä kaikki on ihan totta.

Pitääkö täyttää 99 vuotta, ennen kuin ymmärtää, että asiat ovat hyvin? Se on oikeastaan aika murheellista – mutta myös hyvin inhimillistä. Tai ehkäpä kyse on sittenkin luonteesta. Muistini mukaan Hannelore ei valittanut, vaan oli yleensä tyytyväinen, iloinen ja optimistinen, hän, joka oli pelastunut Berliinin kovista pommituksista. Tässä on minulle nyt pohtimista ja sulattelua. Opetus, jonka minulle antoi lähes satavuotias ystävä. Kiitos tästä!