Ja tapahtui niinä päivinä...

Sunnuntai 5.11.2023 - Pirkko Jurvelin

Ja tapahtui niinä päivinä…

Rippikoulun käyneet, koulun uskontotunneilla mukana olleet, mahdollisesti joskus kirkossakin vierailleet tietävät, että kristillisen joulun historia alkaa aika karuissa merkeissä. Keisari Augustus (nykytietojen mukaan 100 eaa – 44 eaa) määräsi nimittäin, että ”koko maailma” oli pantava verolle. Koko maailmaa ei tämäkään keisari pystynyt verottamaan, mutta hänen tarkoituksensa oli kerätä veroja kaikilta Rooman hallitsemilta alueilta. Keisari halusi luoda tehokkaan verotusjärjestelmän vahvistaakseen Rooman valtakuntaa ja sen hallintoa. Jos seuraamme tapahtumia Luukkaan evankeliumin mukaan, niin Josef lähti Galileasta Nasaretin kaupungista verollepanoa varten Juudeaan Betlehem-nimiseen kaupunkiin (Daavidin kaupunkiin, koska hän kuului tähän sukuun). Se ei ollutkaan mikään lyhyt matka, varsinkin, kun se piti tehdä jalkaisin. Betlehemissä pariskunnalle syntyi poikalapsi, kuten enkeli oli raamatun mukaan ennustanut.

Jeesuksen syntymän aikoihin nykyisen Israelin aluetta hallitsi Rooman valtakunta oikeammin sanottuna: Se oli osa Rooman valtakuntaa. - Minun piti googlettaa netistä tuolloisen Rooman valtakunnan rajat, ja olin kyllä aika tyrmistynyt alueen laajuudesta (on jossain välissä päässyt oppi unohtumaan) - . Rooma oli miehittänyt maan vuonna 63 eaa, ja roomalaiset hallitsivat ja johtivat maata suvereenisti. Paikalliset juutalaiset asukkaat koostuivat monista etnisistä ja kulttuurisesti erilaisista ryhmistä. Tilanne roomalaisten ja juutalaisten välillä oli kireä, sillä monet juutalaiset vastustivat vierasta hallintoa ja odottivat vanhan testamentin lupaamaa Messiasta, joka vapauttaisi heidät vieraan vallan alta. Juutalaisten joukossa oli myös useita uskonnollisia erityisryhmiä (esim. fariseukset, saddukeukset ja esseenit), joten Jeesuksen syntymän aika oli sekä poliittisesti että uskonnollisesti levoton ajanjakso maassa.

Kahdeksantena päivänä syntymän jälkeen poikalapsi ympärileikattiin, ja hän sai nimekseen Jeesus. Puhdistautumispäivänä vanhemmat lähtivät Jerusalemiin viedäkseen lapsensa temppeliin. Siellä he kohtasivat Simeon-nimisen miehen, joka odotti kiihkeästi maansa tulevaa pelastajaa ja vapahtajaa. Nähdessään Jeesuksen Simeon ymmärsi hartaan toiveensa toteutuneen, siunasi perheen ja sanoi:” Tämä lapsi on pantu koetukseksi; monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”

Jerusalem oli tuohon aikaan monikulttuurinen ja sekä poliittisesti että uskonnollisesti tärkeä juutalainen kaupunki, vaikka Rooman valtakunta hallitsi täälläkin. Siellä sijaitseva pyhä temppeli oli keskeinen paikka juutalaisille jumalanpalveluksissa ja uhritoimituksissa, ja raamatusta voi lukea, kuinka Jeesus myöhemmin palasi kaupunkiin useita kertoja.

Pudistelemme Halloweenin pölyt niskastamme ja alamme lähestyä joulukuuta ja joulun viettoa. Ensimmäisen joulun tapahtumista on kulunut yli kaksi vuosituhatta ja Galileassa, Betlehemissä, Jerusalemissa ja muissa raamatun mainitsemissa alueissa ovat valloittajat ja hallitsijat vaihtuneet jo monta kertaa sen jälkeen, kun roomalaiset saatiin lopultakin kukistettua. Rooman valtakuntaa seurasi Bysantin valtakunta eli Itä-Rooma (noin 300-600 j.Kr), sitten tulivat persialaiset hallitsemaan lyhyeksi ajaksi, kunnes Bysantin valtakunta valloitti maan uudestaan. Seuraavaksi maan valloittivat arabit, ja se liitettiin islamilaiseen kalifaattiin, ja kuten tiedämme, valloitussodat jatkuvat yhä, vaikka alueelle perustettiin itsenäinen juutalainen Israelin valtio vuonna 1948.

Israelin valtion pitkä historia eri valloittajien alaisuudessa ja lyhyt historia itsenäisenä valtiona asettaa meidät ulkopuoliset vaikean kysymyksen eteen. Kenelle tämä maa kuuluu? Samaa kysymystä voimme pohdiskella suurin piirtein kaikkien itsenäisten maiden kohdalla, myös omammekin. Mutta taidanpa jättää kuitenkin tällä kertaa Karjala-kysymyksen esittämättä.

Ukraina ja Suomi - säilyykö itsenäisyys?

Sunnuntai 26.2.2023 - Pirkko Jurvelin

Ukraina ja Suomi – säilyykö itsenäisyys?

Opiskelin lyhyemmän oppimäärän Ukrainan ja Suomen historiaa, ja viisastuinkin jonkin verran. Nykyisen Ukrainan alueella on ollut asutusta jo vuosituhansien ajan. Paimentolaiskansojen jälkeen tulivat tataarit, ja 900-luvulla kutsuttiin sitä aluetta, joka ulottui Mustaltamereltä Pohjoiselle jäämerelle, nimellä Kiovan Rus. 1500-luvulla Ukrainaan syntyi kasakkayhteisöjä, ja 1660-luvulla itäinen Ukraina ja Kiova liitettiin Venäjään, kun taas Länsi-Ukrainasta tuli osa Puola-Liettuaa.

Ukraina itsenäistyi 1917 (!) Venäjän vallankumouksen aikana, maata kutsuttiin Ukrainan kansantasavallaksi, ja se oli yhä valtioliitossa Venäjän kanssa. Maassa alkoi sisällissotien kausi. Vuonna 1920 Puola valloitti Kiovan, ja tällöin Ukraina jaettiin kahtia Puolan ja Venäjän kesken. Vuonna 1922 Ukrainasta tuli neuvostotasavalta, eli itsenäisyyden aika jäi tuolloin hyvin lyhyeksi ja rosoiseksi. Toisen maailmansodan aikana Saksa miehitti maan, ja sodan loputtua Neuvostoliitto valtasi sen jälleen kerran ja liitti osaksi alusmaitaan. Neuvostoliiton hajottua 1991 Ukraina julistautui jälleen itsenäiseksi.

Vuonna 2014 Venäjä valtasi Krimin niemimaan sekä Ukrainan venäjänkielisiä alueita Luhanskista ja Donetskista.

Ukrainan historiaan viitaten Vladimir Putin on sanonut, ettei Venäjä pidä Ukrainaa itsenäisenä valtiona, ja tämän ajatuksen oikeuttamana Putin allekirjoitti julistukset, joiden mukaan Donetskin, Luhanskin, Hersonin ja Zaporizzjan alueet on nyt liitetty osaksi Venäjää.

Ukraina haki Euroopan Unionin jäsenyyttä vuonna 2022, ja se hyväksyttiin ehdokasmaaksi, samoin Ukraina jätti virallisen jäsenhakemuksen Natoon syyskuussa 2022.

Suomessa on ollut ihmisasutusta jo kymmenien tuhansien vuosien ajan. Ruotsi ja Suomi solmivat Pähkinäsaaren rauhansopimuksen vuonna 1323, ja tuolloin Suomen alueen hallinta siirtyi pysyvästi Ruotsille. 1700-luvulla alkoi Suur-Ruotsi heiketä, ja Venäjä miehitti rajamaansa Suomen kahteen otteeseen. Vuonna 1809 Venäjä valloitti Suomen kokonaan, ja maasta tuli autonominen suurruhtinaskunta. Venäjän tsaari oli kuitenkin myötämielinen siinä suhteessa, että maamme sai mahdollisuuden kehittää itsehallintoa.

Lokakuun vallankumous syöksi Venäjän sisäiseen sekasortoon, ja Suomi käytti tätä hyväksi ja julistautui itsenäiseksi vuonna 1917 (kuten myös Ukraina). Sisällissota repi maatamme, mutta kansallinen yhtenäisyyden tunne lujittui ulkopuolisen uhkan edessä, ja talvisodassa ja jatkosodassa suomalaiset pitivät pintansa yhtenä kansana. Lopulta kuitenkin menetimme rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle 10% maa-alueistamme ja joudimme maksamaan kalliit sotakorvaukset.

Suomi liittyi EU:n jäseneksi vuonna 1995, mutta halusi säilyttää sotilaallisen puolueettomuutensa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, Suomi päätti hakea Naton jäsenyyttä yhdessä Ruotsin kanssa.

Opiskellessani tätä lyhyttä oppimäärää Ukrainan ja Suomen historiasta, jäin tarkastelemaan vuosilukua 1917. Kyseisenä vuonna molemmat maat itsenäistyivät, mutta ainoastaan Suomen itsenäisyys säilyi. Ukraina itsenäistyi myöhemmin uudestaan, mutta Venäjä uhkaa jälleen kerran maan oikeutta olla itsenäinen. Varmasti hyvin moni on ajatellut, että meidän kohdallamme saattaa tapahtua samoin: Historiaan vedoten Putin ilmoittaa, että Suomi kuuluu Venäjälle.

Siis myös oman maamme itsenäisyyden vuoksi Venäjän on hävittävä tämä Ukrainaan kohdistettu valloitussota, ja vaikka rauhanaate sinällään on kannatettava, kaunis ja hyvä, niin tässä tilanteessa en voi asettua puoltamaan sitä. Valitettavasti näyttää siltä, että rauha Euroopassa saavutetaan vain sotimalla.

Lähde: globalis.fi

Onko ihminen hyvä vai paha?

Lauantai 6.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Onko ihminen hyvä vai paha?

Jos lähdet illalla yksin kävelemään pimeässä vieraassa kaupungissa, niin mitä ajattelet? Onko ensimmäinen ajatuksesi se, että nyt kannattaa olla todella varovainen, sillä koskaan ei voi tietää, kuka tulee pahoin aikein kulman takaa? Vai ajatteletko, että on mahtavaa lähteä vähän kävelemään ja tutustumaan uuteen ympäristöön ja mahdollisesti myös uusiin ihmisiin? Luulen, että tuo ykkösvaihtoehto tulee useimmille ensiksi mieleen, minulle ainakin (tosin Tokiossa en pelännyt vastaavassa tilanteessa, koska minulle oli vakuutettu, ettei siellä tapahdu mitään ikävää). Me ajattelemme, että ihmisen historia osoittaa, että me olemme itsekkäitä, omaa etuaan tavoittelevia olentoja ja pystymme tekemään pahoja tekoja. Tämän ajatusmallin olemme oppineet, mutta onko se sittenkään oikea?

Olen alkanut opiskella teosta”Hyvän historia, Ihmiskunta uudessa valossa” (Rutger Bregman), ja vaikka olen vasta alussa, kirja on jo tehnyt minuun vaikutuksen. Haluan jakaa teille ihmisen hyvästä puolesta mielenkiintoisen tarinan, jonka Bregman kertoo ihan kirjansa alussa.

Oletko lukenut kirjan ”Kärpästen herra”, jonka William Golding kirjoitti vuonna 1954? No, en minäkään, mutta kirjan tapahtumat menevät suunnilleen seuraavasti: Maailmassa vallitsee sota, ja joukko koulupoikia päätyy autiolle saarelle lentokoneen pudottua. Tarinan alkupuolella pojat valitsevat päällikön, elämä saarella on rentoa ja hauskaa. Aikaa myöten he rupeavat kuitenkin riitelemään ja jakautuvat lopulta kahteen heimoon. Valtataistelu raaistuu, paratiisista tulee sotatanner, ja lopulta kaksi pojista kuolee.

Ilmestyessään kirja ei ollut kovinkaan suuri menestys, mutta nyt se kuuluu kirjallisuuden opintoihin useissa yliopistoissa ja kouluissa, ja sitä käytetään jopa johtamispsykologian opetuksessa.

Kirjan lukeneet voivat sanoa:”Ihminen on paha, M.O.T”. Ai, niin, kysymys on siis lastenkirjasta.

Luettuaan aikoinaan kyseisen teoksen Rutger Bregman oli hyvin vaikuttunut sen sanomasta ja sisäisti opin ihmisen synnynnäisestä pahuudesta. Hänellä heräsi kuitenkin halu selvittää, millainen henkilö kirjan kirjoittaja oli ollut. Bregman sai selville, että William Golding oli ollut hyvin onneton ihminen, joka kärsi masennuksesta, juopotteli ja löi lapsiaan. Golding oli sanonut:” Ymmärsin natseja, sillä olen luonnoltani samanlainen.” Kirjansa hän oli kirjoittanut ”osin tämän surullisen itsetuntemuksen pohjalta”.

Bregman halusi löytää jonkinlaisen vastatodisteen Goldingin romaanille, jonka tarinaa ihmiset pitivät totuudenmukaisena. Aikansa etsiskeltyään hän osuikin kultasuoneen: Australiassa ilmestyvässä The Age-lehdessä oli ollut uutinen (päivätty 6.10.1966), jossa kerrottiin kuudesta pojasta, jotka oli löydetty Átan saarelta Tyyneltämereltä. Pojat olivat olleet saarella jo yli vuoden, kun heidät löysi sattumalta eräs laivuri. Uutisen innoittamana Bregman alkoi selvitellä asiaa, ja kaikki tämä johti lopulta siihen, että hän pääsi tapaamaan erästä kyseisen ryhmän poikaa (sillä välin jo 70-vuotiasta miestä) ja heidän pelastajaansa (tutkimuksen aikaan jo 90-vuotias).

”Te löysitte heidät, kaikki toivo oli jo menetetty. Muistotilaisuudetkin on pidetty,” kuului vastausviesti laivurille, joka oli uteliaisuudesta poikennut autioksi luullulle saarelle. Siellä hän tapasi järkytyksekseen kuusi poikaa, jotka ilmoittivat haaksirikkoutuneensa saarelle karkumatkan seurauksena ainakin viisitoista kuukautta aiemmin. Laivuri Peter Werner ei uskonut poikien kertomaa tarinaa, mutta otettuaan yhteyden maihin, hän sai viestin, joka vahvisti poikien kertoman.

Bregman matkusti Australiaan ja tutki tapahtunutta monen kuukauden ajan. Hänellä oli onnea, koska eräs pojista ja kyseinen laivuri olivat elossa ja asuivat lähellä toisiaan.

Mitä sitten oli tapahtunut oikean elämän ”Kärpästen herrassa”? Pojat olivat erään kristillisen sisäoppilaitoksen oppilaita ja kuulemma lopen kyllästyneitä kouluunsa, varsinkin siellä tarjottavaan ruokaan. He päättivät karata, sieppasivat veneen ja joutuivat myrskyn vuoksi ajelehtimaan kahdeksan päivää ilman ruokaa ja puhdasta vettä (he tallensivat sadevettä). Lopulta pojat päätyivät asumattomalle Àtan saarelle, joka on autio tänäkin päivänä. Mikä oli sitten tilanne, kun kapteeni Werner lopulta löysi heidät?

Hän kertoo muistelmissaan:”Siihen mennessä, kun me tulimme paikalle, pojat olivat rakentaneet pienen yhteisön, jossa oli kasvimaa, koverrettuja puunrunkoja veden keräämiseen, kuntosali erityislaatuisine painoineen, sulkapallokenttä, kanahäkkejä ja jatkuvasti ylläpidetty tuli. Kaiken tämän he olivat tehneet käsin apunaan vanha veitsenterä ja aimo annos päättäväisyyttä.”

Nuoret (13-16-vuotiaita) olivat alusta asti sopineet toimivansa työpareina, joilla oli tiukat työvuorot. Jos heillä oli kinaa, he lähtivät kävelemään omille tahoilleen, ja illan mittaan erimielisyydet sovittiin ja annettiin anteeksi.

Bregman kertoo kirjassaan siitä kurinalaisesti suunnitellusta arjesta, jota pojat elivät yhteisymmärryksessä. Kun he lopulta pääsivät palaamaan koteihinsa, pojat tutkinut lääkäri kertoi heidän olevan erinomaisessa kunnossa: Heidän lihaksistonsa oli erinomainen, ja yhden pojan murtunut jalka oli tervehtynyt täysin.

Tämä on toisenlainen tarina, ja tämä on tosi. Bregman kirjoittaa, että sen sijaan, että nuoret laitetaan lukemaan keksittyä kulttikirjaa, heille voisi antaa luettavaksi tarinan kuudesta pojasta, jotka haaksirikkoutuivat autiolle saarelle, tarinan ystävyydestä ja uskollisuudesta.

Olen lukenut vasta muutaman kappaleen ”Hyvän historiaa”. Jo nyt Bregmanin sinnikäs ja laaja tutkimus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Huomaan myös, että käsitykseni ihmisluonnosta on ottamassa uuden suunnan.

Sotapolku.fi

Lauantai 28.11.2020 - Pirkko Jurvelin

Sotapolku.fi

Lapsenlapseni, yliopistossa ensimmäistä vuottaan opiskeleva Saana, on erittäin kiinnostunut historiasta. On kyllä aika mielenkiintoista, mistä tällainenkin innostus voi olla peräisin, sillä me lähisukulaiset ja ystävät emme ainakaan ole syyllisiä. Kun minä olin juuri päässyt ylioppilaaksi ja ulkomaille suuntaamassa, oli olemassa kaksi asiaa, jotka eivät kuuluneet minun maailmaani: politiikka ja historia. No, ajan myötä myös nuo asiat ovat ruvenneet kiinnostamaan paljonkin, etenkin tuo historia.

Saana kysyi minulta, miksi hänen ukkiansa (=minun isääni) ei ole mainittu Sotapolku.fi-sivustolla. Hyvä kysymys ja hyvä vastaus: 1. En ole aikaisemmin kuullut kyseisestä sivustosta. 2. Isäni sotahistoria on jäänyt minulta jostakin syystä tuntemattomaksi, kun taas ukkini vaiheet sisäsällissodassa ovat hyvinkin tutut hänen kirjoittamiensa päiväkirjojen ansiosta (painettuna: ”Eestä vapauden – eestä kotimaan, Viljo Törmälän päiväkirjat sisällissodan ajalta”, Bod). Selitys oli varmasti hyvä, mutta Saanan kysymys alkoi vaivata minua, ja niinpä hain netistä esiin kyseisen sivuston. Totesin, että pystyn liittämään sinne helposti ukkini tiedot ja vaiheet sodan ajalta, koska minulla on tallella hänen sotilaspassinsa ja päiväkirjansa. Teen sen heti, kunhan… Siis ihan pian. Mutta mistä ihmeestä löydän tietoja isäni sotahistoriasta? Ja nyt tulee tunnustus: Olen lahjoittanut kaikki isäni sotapäiväkirjat Oulun kaupungin museolle, paperit on allekirjoitettu, siellä jossakin varastossa ne lepäävät. Miksi ihmeessä tein mokoman hullun teon? Kun sain kyseiset päiväkirjat haltuuni, tartuin niihin tietenkin valtavan innoissani. Pettymys oli suuri, kun löysin sivuilta säämerkintöjä, huomioita varhaisesta linnunlaulusta, sellaisia muistiinpanoja, joita voisi tehdä vaikka kesämökillä. Ei ollut dramaattisia taistelukuvauksia, joita olin tietysti odottanut, vaan kaikkein mielenkiintoisin anti olivat päiväkirjoissa olevat kuvat, joita joku sotakaveri oli taidokkaasti piirtänyt. Jospa joku tutkija kuitenkin joskus hyötyy niistä muistiinpanoista.

Mistä kysyvä saa tietoa? Kirjastosta! Menin kaupunginkirjastoon ja kerroin virkailijoille etsiväni tietoa tietyn henkilön sotahistoriasta. He tarttuivat auliisti asiaan, mutta sanoivat, että tässä saattaa mennä muutama päivä, tietoja piti hakea erilaisista tietokannoista ja yksityisistä kirjoista. Muutaman tunnin kuluttua minulle soitettiin, että on olemassa yksi kirja, josta kerrotaan Ilkka Törmälän sotahistoriasta, ja tuo kyseinen teos löytyy Kuopiosta. Tilataanko se tänne Ouluun? Kyllä vain! On meillä hieno kirjastopalvelu! Euron maksaa koko lysti.

Hieman lisätietoa sain vielä vanhoja valokuva-albumeita selaamalla. Niistä löysin kaksi kuvaa isän alokasajalta vuodelta 1940 sekä mielenkiintoisen otoksen, jossa oli kahdeksan lumipukuista miestä aseineen otsikkona ”Uhtualla 42, oma ryhmä”. Tästäkään en tiedä sen enempää, mutta muistan kyllä, kuinka isä silloin tällöin ilmeisen hyväntuulisena lauleskeli ”Eldanka-järven jää, se on taakse jäänyttä elämää...”

Tänään haudattiin Suomen viimeinen Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt. Presidenttimme sanoi hautajaisissa pitämässään puheessa:” Sodissa nousseen Suomen menestystarina on ainutlaatuinen. Meillä on kestävyyttä kohdata vaikeuksia ja uskoa niiden voittamiseen. Meillä on tahtoa puolustaa arvojamme ja maatamme. Tästä kaikesta ritari Tuomas Gerdt: Me kiitämme, me kunnioitamme ja me muistamme.” Nämä sanat voimme varmasti sanoa kaikille sodissamme taistelleille. Ja vielä sananen kaikille niille, joita menneisyys ei kiinnosta: Jos historian tapahtumat eivät innosta juuri nyt, niin joskus saattaa tulla aika, jolloin sinä olet valmis paneutumaan ja ottamaan vastaan tietoa niistä ihmisistä ja asioista, jotka ovat tehneet sinusta sinut.

P.s. Jään innolla odottamaan viestiä kirjastosta. Pian minä saan oppia isästäni jotakin aivan uutta.