Onko ihminen hyvä vai paha?

Lauantai 6.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Onko ihminen hyvä vai paha?

Jos lähdet illalla yksin kävelemään pimeässä vieraassa kaupungissa, niin mitä ajattelet? Onko ensimmäinen ajatuksesi se, että nyt kannattaa olla todella varovainen, sillä koskaan ei voi tietää, kuka tulee pahoin aikein kulman takaa? Vai ajatteletko, että on mahtavaa lähteä vähän kävelemään ja tutustumaan uuteen ympäristöön ja mahdollisesti myös uusiin ihmisiin? Luulen, että tuo ykkösvaihtoehto tulee useimmille ensiksi mieleen, minulle ainakin (tosin Tokiossa en pelännyt vastaavassa tilanteessa, koska minulle oli vakuutettu, ettei siellä tapahdu mitään ikävää). Me ajattelemme, että ihmisen historia osoittaa, että me olemme itsekkäitä, omaa etuaan tavoittelevia olentoja ja pystymme tekemään pahoja tekoja. Tämän ajatusmallin olemme oppineet, mutta onko se sittenkään oikea?

Olen alkanut opiskella teosta”Hyvän historia, Ihmiskunta uudessa valossa” (Rutger Bregman), ja vaikka olen vasta alussa, kirja on jo tehnyt minuun vaikutuksen. Haluan jakaa teille ihmisen hyvästä puolesta mielenkiintoisen tarinan, jonka Bregman kertoo ihan kirjansa alussa.

Oletko lukenut kirjan ”Kärpästen herra”, jonka William Golding kirjoitti vuonna 1954? No, en minäkään, mutta kirjan tapahtumat menevät suunnilleen seuraavasti: Maailmassa vallitsee sota, ja joukko koulupoikia päätyy autiolle saarelle lentokoneen pudottua. Tarinan alkupuolella pojat valitsevat päällikön, elämä saarella on rentoa ja hauskaa. Aikaa myöten he rupeavat kuitenkin riitelemään ja jakautuvat lopulta kahteen heimoon. Valtataistelu raaistuu, paratiisista tulee sotatanner, ja lopulta kaksi pojista kuolee.

Ilmestyessään kirja ei ollut kovinkaan suuri menestys, mutta nyt se kuuluu kirjallisuuden opintoihin useissa yliopistoissa ja kouluissa, ja sitä käytetään jopa johtamispsykologian opetuksessa.

Kirjan lukeneet voivat sanoa:”Ihminen on paha, M.O.T”. Ai, niin, kysymys on siis lastenkirjasta.

Luettuaan aikoinaan kyseisen teoksen Rutger Bregman oli hyvin vaikuttunut sen sanomasta ja sisäisti opin ihmisen synnynnäisestä pahuudesta. Hänellä heräsi kuitenkin halu selvittää, millainen henkilö kirjan kirjoittaja oli ollut. Bregman sai selville, että William Golding oli ollut hyvin onneton ihminen, joka kärsi masennuksesta, juopotteli ja löi lapsiaan. Golding oli sanonut:” Ymmärsin natseja, sillä olen luonnoltani samanlainen.” Kirjansa hän oli kirjoittanut ”osin tämän surullisen itsetuntemuksen pohjalta”.

Bregman halusi löytää jonkinlaisen vastatodisteen Goldingin romaanille, jonka tarinaa ihmiset pitivät totuudenmukaisena. Aikansa etsiskeltyään hän osuikin kultasuoneen: Australiassa ilmestyvässä The Age-lehdessä oli ollut uutinen (päivätty 6.10.1966), jossa kerrottiin kuudesta pojasta, jotka oli löydetty Átan saarelta Tyyneltämereltä. Pojat olivat olleet saarella jo yli vuoden, kun heidät löysi sattumalta eräs laivuri. Uutisen innoittamana Bregman alkoi selvitellä asiaa, ja kaikki tämä johti lopulta siihen, että hän pääsi tapaamaan erästä kyseisen ryhmän poikaa (sillä välin jo 70-vuotiasta miestä) ja heidän pelastajaansa (tutkimuksen aikaan jo 90-vuotias).

”Te löysitte heidät, kaikki toivo oli jo menetetty. Muistotilaisuudetkin on pidetty,” kuului vastausviesti laivurille, joka oli uteliaisuudesta poikennut autioksi luullulle saarelle. Siellä hän tapasi järkytyksekseen kuusi poikaa, jotka ilmoittivat haaksirikkoutuneensa saarelle karkumatkan seurauksena ainakin viisitoista kuukautta aiemmin. Laivuri Peter Werner ei uskonut poikien kertomaa tarinaa, mutta otettuaan yhteyden maihin, hän sai viestin, joka vahvisti poikien kertoman.

Bregman matkusti Australiaan ja tutki tapahtunutta monen kuukauden ajan. Hänellä oli onnea, koska eräs pojista ja kyseinen laivuri olivat elossa ja asuivat lähellä toisiaan.

Mitä sitten oli tapahtunut oikean elämän ”Kärpästen herrassa”? Pojat olivat erään kristillisen sisäoppilaitoksen oppilaita ja kuulemma lopen kyllästyneitä kouluunsa, varsinkin siellä tarjottavaan ruokaan. He päättivät karata, sieppasivat veneen ja joutuivat myrskyn vuoksi ajelehtimaan kahdeksan päivää ilman ruokaa ja puhdasta vettä (he tallensivat sadevettä). Lopulta pojat päätyivät asumattomalle Àtan saarelle, joka on autio tänäkin päivänä. Mikä oli sitten tilanne, kun kapteeni Werner lopulta löysi heidät?

Hän kertoo muistelmissaan:”Siihen mennessä, kun me tulimme paikalle, pojat olivat rakentaneet pienen yhteisön, jossa oli kasvimaa, koverrettuja puunrunkoja veden keräämiseen, kuntosali erityislaatuisine painoineen, sulkapallokenttä, kanahäkkejä ja jatkuvasti ylläpidetty tuli. Kaiken tämän he olivat tehneet käsin apunaan vanha veitsenterä ja aimo annos päättäväisyyttä.”

Nuoret (13-16-vuotiaita) olivat alusta asti sopineet toimivansa työpareina, joilla oli tiukat työvuorot. Jos heillä oli kinaa, he lähtivät kävelemään omille tahoilleen, ja illan mittaan erimielisyydet sovittiin ja annettiin anteeksi.

Bregman kertoo kirjassaan siitä kurinalaisesti suunnitellusta arjesta, jota pojat elivät yhteisymmärryksessä. Kun he lopulta pääsivät palaamaan koteihinsa, pojat tutkinut lääkäri kertoi heidän olevan erinomaisessa kunnossa: Heidän lihaksistonsa oli erinomainen, ja yhden pojan murtunut jalka oli tervehtynyt täysin.

Tämä on toisenlainen tarina, ja tämä on tosi. Bregman kirjoittaa, että sen sijaan, että nuoret laitetaan lukemaan keksittyä kulttikirjaa, heille voisi antaa luettavaksi tarinan kuudesta pojasta, jotka haaksirikkoutuivat autiolle saarelle, tarinan ystävyydestä ja uskollisuudesta.

Olen lukenut vasta muutaman kappaleen ”Hyvän historiaa”. Jo nyt Bregmanin sinnikäs ja laaja tutkimus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Huomaan myös, että käsitykseni ihmisluonnosta on ottamassa uuden suunnan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: "Hyvän historia", Rutger Bregman