Sisu, sauna ja Sibelius

Sunnuntai 5.1.2025 - Pirkko Jurvelin

Sisu, sauna ja Sibelius

Sisu, sauna ja Sibelius – siinä kolme ässää, joiden pitäisi kuvata suomalaista kansaa ja mielenlaatua. Sauna tunnetaan suomalaisena luomuksena kaikkialla maailmassa, tuskin kenellekään ulkomailta tänne tulevalle tarvitsee pitää esitelmää siitä, mitä saunalla tarkoitetaan. Kansallissäveltäjämme Sibelius ei ehkä ole niin tunnettu asia kuin sauna, mutta kyllä tämän kuuluisan säveltäjän musiikkia kuullaan ja kuunnellaan ympäri maailmaa jatkuvasti.

Muistan, kuinka aikoinaan puhuttiin Biafran valtiosta. Se oli lyhytikäinen separatistinen valtio, joka irrottautui Nigeriasta ja pysyi itsenäisenä vain kolmen vuoden ajan ennen kuin palasi jälleen Nigerian vallan alle. Se, että uuden maan kansallishymnin ”Land of the Raising Sun” sävelenä käytettiin Sibeliuksen Finlandia-hymniä, tuntui suomalaisista erityiseltä. Itsenäisen Suomen historia on osoitus urheudesta ja perään antamattomuudesta, ja mielestäni Finlandia-hymnin sävelessä kaikuvat nämä piirteet. Joku siellä kaukana Biafrassa tunsi Sibeliuksen ja hänen Finlandia-hymninsä merkityksen.

Entä se sisu? Wikipedia määrittele sanan seuraavasti: ”Sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta. Sisun käsite on osa suomalaista kansallisidentiteettiä.” Suomalaisia on pidetty sisukkaampina kuin monia muita kansoja, ja asiaa hehkutettiin kansainvälisestikin, kun suomalaiset kestävyysjuoksijat menestyivät aikoinaan olympialaisissa. Entistäkin tunnetummaksi suomalaisen sisun käsite tuli talvisodan aikana. Ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat ja toimittajat kertoivat, että juuri kyseinen sana kuvaa parhaiten suomalaisia. Sana on sikälikin erikoinen, ettei sille ole löydetty sopivaa käännöstä vierailla kielillä, vaan käsitettä kuvaillaan monisanaisesti.

Sisu-sanaa käytetään nykyisin myös monien tuotteiden nimissä. Kyllähän me kaikki tiedämme väkevät SISU- pastillit? Uutta minulle oli, että verkosta löytyy kokonainen SISU- kauppa, josta voi tilata vaatteita ja monenlaisia lahjatuotteita SISU- brändillä. Hmh, pitäisikö tilata t-paita itselleni?

Löytyykö nykysuomalaisista enää sisua? Pystyvätkö ihmiset enää selviytymään haasteista, kestämään vaikeuksia ja jatkamaan eteenpäin, vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta? Silmiini sattui tänään erään lehden otsikko: 13- vuotias nuori oli alkanut käyttää huumeita, koska niitä oli hänen asuinpaikkakunnallaan niin helppo saada. - Siis mitä? Jos sama syy – helppous - on käyttökelpoinen myös muissa elämäntilanteissa, niin miten olisivat seuraavat ehdotukset: Suomalainen on ylipainoinen, koska ruokaa on niin helppo saada. Suomalainen ei lue, koska kuunteleminen on helpompaa. Suomalainen ei mene töihin, koska työttömyyskorvauksia on helppo saada (tai koska työtä on vaikea saada). Suomalainen sairastaa, koska apua on niin vaikea saada. Suomalainen syrjäytyy, koska apua on vaikea saada… Vaikuttaako liiallinen asioiden helppous tai vaihtoehtoisesti vaikeus siihen, että ihmisellä on vapaus tehdä tai olla tekemättä? Siis koska on vaikeaa tai liian helppoa? En ymmärrä!

En istuisi nyt tässä, jos isäni ja hänen ikätoverinsa eivät olisi tosissaan panneet Venäjälle hanttiin viime sodassa. Tappiohan oli oikeastaan ilmeinen, sillä eihän pienellä Suomella ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä suurvallan kanssa. Mutta nuo miehet ja naiset eivät antaneet periksi. He eivät sanoneet, että meitä on liian vähän, Venäjä voittaa kuitenkin, ei tämä tappelu kannata, antaa olla… Kiitos, te sisukkaat suomalaiset!

Ja sitten vielä eräs juttu. Otetaan uudestaan käyttöön hyssyttelyn sijaan seuraavat lauseet: Ei saa. Ei ole lupa. Sinun täytyy. Sinun velvollisuutesi on. Tämä on sinun päätöksesi. Sinä olet vastuussa tästä.

No, tulipahan taas vaahdottua. Mutta ihan oikeasti: Minulla on ympärilläni upeita nuoria ja vanhempia ihmisiä, joilta ei sisu, yrittäminen ja velvollisuudentunto lopu. Kiitos teille! Katson luottavaisena tulevaisuuteen.

Tuomiosunnuntai julistaa: Loppu on tulossa, mutta se ei enää ole uutinen

Sunnuntai 20.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Tuomiosunnuntai julistaa: Loppu on tulossa - mutta se ei ole enää uutinen

Viime sunnuntai oli kirkkovuoden viimeinen sunnuntai, joka on nimetty tuomiosunnuntaiksi. Sitä kutsutaan myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi, ja päivän sanoma keskittyy erityisesti Jeesuksen paluuseen, maailman lopulliseen tuomioon ja Jumalan valtakunnan täyttymiseen. Tuomiosunnuntaina ihmisiä muistutetaan siitä, kuinka jokainen on vastuussa omista teoistaan, mutta sen sanoma on myös toivon täyteinen: Se julistaa Jumalan armoa ja oikeudenmukaisuutta.

Jumalanpalveluksessa saarnaava rovasti oli reilusti yli 70-vuotias, ja hän muisteli aikaa,jolloin oli ollut kuuden vanha. Silloin nimittäin kaikkialla kerrottiin, kuinka maailmanloppu oli tulossa, ja tarkka päivämäärä ja kellonaikakin oli tiedossa. Tuona maailman viimeisenä päivänä poika ja hänen isommat veljensä ottivat herätyskellon, asettivat hälytyksen klo 13:n kohdalle ja laittoivat kellon ikkunanlaudalle. He seurasivat tarkoin viisarien liikkumista ja odottivat kellon hälytysäänen soimista ja maailmanloppua. Kello pirisi, mutta mitään ei tapahtunut. Maailmanloppu ei tullutkaan – ainakaan sillä kertaa.

Rovasti muistutti kuulijoitaan siitä, että Raamatussa sanotaan, ettei kukaan tiedä maailmanlopun oikeaa ajankohtaa, ei edes Jumalan poika.

Nykyihminen ei tarvitse herätyskelloa ilmoittamaan tuhon ja katastrofin ajoista. Meidän täytyy vain avata verkkolehti tai paperilehti, vilkaista viimeiset uutiset puhelimesta tai kuunnella ja katsella uutisia televisiosta: maailma velloo kaaoksessa, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Venäjän käymä raaka, ihmisoikeuksien vastainen sota Ukrainaa vastaan, Israelin ja Gazan välinen tulehtunut konflikti, USA:n presidentinvaalien tulos, Euroopan maiden vetäytyminen päämäärätietoisesta puolustusvastuusta Ukrainan tilanteessa, Kiinan ja Pohjois- Korean (ja monen muun maan) antama tuki Putinin järjettömille teoille, kaikki tämä aiheuttaa kasvavaa jännitystä, toivottomuuden tunteita ja pahaa oloa ihmisten keskuudessa. Toivottomuuden näköala ei voi olla vaikuttamatta ihmisen käytökseen: Kannattaako enää yrittää mitään? Antaa olla, sota tulee kumminkin. Minulla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta.

Kun pohdin näitä asioita, mieleeni tuli, ettei tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa, jolloin ihminen itse on saattanut maailman kaaoksen valtaan. Olen ajatellut myös sitä, kuinka esimerkiksi minun vanhempieni sukupolvi, joka eli toisen maailmansodan aikana, on selvinnyt kaikesta ainakin ulkoapäin havainnoiden terveenä, työkuntoisena ja velvollisuudentuntoisena. Isäni oli rintamalla monta vuotta, äitikin oli mukana sotaponnisteluissa. Molemmat joutuivat todistamaan läheisten, ystävien ja perheenjäsenten väkivaltaisia kuolemia. He seurasivat jännittyneinä lehdistä ja radiosta, kuinka sotatilanteet muuttuivat entistä kaoottisemmiksi, pelottavimmiksi ja uhkaavimmiksi. Miten he kestivät silloin, ja miten he pystyivät jatkamaan normaalin tuntuista elämää sodan jälkeen?

Miksi nykyajan ihminen antaa niin helpolla periksi, vai tuntuuko minusta vain siltä? En jaksa uskoa, että pahoinvoivalla nykynuorisolla olisi asiat huonommin kuin tuolla sodan käyneellä sukupolvella. Miksi me annamme periksi nyt? Vai annammeko?

Suomalaiset ovat perinteisesti valmiita puolustamaan maataan. Myös nuorempi sukupolvi on tietoinen talvisodasta ja jatkosodasta, meillä on maanpuolustustahto, joka on tutkimusten mukaan Euroopan korkeimpia. Myös näin rauhan aikana on todettavissa, että suomalaiset osallistuvat aktiivisesti esimerkiksi pelastus- ja avustustoimiin. Uskon ja luotan nykynuorisoon. Kunnollisista ihmisistä ei saa hyvää lehtijuttuja, siksi emme tunne heitä.

Ehkä tämä teksti lipsahti vähän sivuun aiheesta, minunhan piti kirjoittaa maailmanlopusta ja tuomiopäivästä. Jospa jätetään koko teema hautumaan, sytytetään piakkoin ensimmäiset adventtikynttilät, juodaan lämmintä glögiä, suljetaan älylaitteet ja luotetaan siihen, ettei mitään tapahdu Korkeimman tietämättä.

Ain laulain työtäs tee

Maanantai 1.5.2023 - Pirkko Jurvelin

Ain laulain työtäs tee

Elokuvassa ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä” esiintyy musiikkikappale, josta tuli aikoinaan hyvin suosittu. Kääpiöt ja Lumikki puuhastelevat työn touhussa innokkaasti ja hymyssä suin laulaen samalla ”Ain laulain työstäs tee”. Harmony Sisters äänitti myös saman kappaleen vuonna 1939 nimellä ”Laulaen työtäs tee”. Tämä viehättävä laulu vie meidät ideaalin äärelle: työ on mukavaa, viihtyisää ja rentoa. Mutta kyseessä onkin piirretty elokuva, ja minusta tuntuu, että laulamista katsottaisiin nykyisin nyreästi monella työpaikalla, jossa jokainen kuuntelee mahdollisuuksiensa mukaan musiikkia, podcasteja tai muuta vastaavaa kuulokkeet korvilla.

Olen keskustellut moneen otteeseen vakavasti läheisen henkilön kanssa, joka on töissä kuljetusalalla. Hän on niitä ylitunnollisia tyyppejä, jotka myös pitävät työstään ja viihtyvät työpaikassaan. Hyvä näin, tosi hyvä, mutta se, ettei työntekijä voi pitää aina vapaapäiviään puhumattakaan kesälomistaan, koska alan työläisistä on jatkuvasti puute, on erittäin huono juttu. Joku osaa tietysti pitää puoliaan, saa lomansa ja kaiken muun siihen kuuluvan, mutta jos olet luonteeltasi ylitunnollinen (ja samalla rahanahne), niin huonosti käy. Uupumuksesta johtuva sairastuminen on jo kerran koettu juttu.

Työvoimapula laajenee koko ajan koskien uusia ammatteja. Kuljetusala, terveys- ja sosiaaliala, rakennusala sekä lastentarhanopettajat – näillä aloilla on työntekijöistä huutava pula.

Pohdiskelin tämän ylityöllistetyn tuttavani kanssa sitä, miten kuljetusalalle saataisiin lisää väkeä. Hän totesi ensiksi, että esimerkiksi yötöitä tekeviä ei yksinkertaisesti löydy. Jos joku yrittääkin ajaa yövuoroja, hän toteaa pian, että kiitos mutta ei kiitos. Helpomminkin saa rahaa. Niin rahaa. Keskustelutoverini laskeskeli, että jo 50: n sentin korotus kuljettajan tuntipalkkaan toisi lisää työntekijöitä alalle. Siis mitä? Miksi ihmeessä yrittäjät eivät sitten nosta alaistensa palkkaa sen verran? Työnantaja ei tietenkään pidä sanasta ”palkankorotus”, mutta loppujen lopuksi, jos ylityökorvauksia ei tarvitsisi maksaa, niin ei tuollainen korotus tulisi työnantajalle liian kalliiksi. Eikä tarvitsisi itkeä jatkuvaa työvoimapulaa ja tappaa tunnollisimmat työntekijät ylitöillä ja lomien panttaamisella.

Vappupuheessaan perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho totesi, että etenkin pääkaupunkiseudulla on samaan aikaan työvoimapula ja kuitenkin paljon työttömiä. ”Suomalaisia ja varsinkin nuoria haukutaan laiskoiksi, kun työnteko ei kiinnosta, mutta aika harva on niin hullu, että tekee raskasta työtä, jos saman saa tekemättäkin ”, hän toteaa myös puheessaan. En yleensä ole samaa mieltä persujen kanssa (esimerkiksi maahanmuuttoa koskevissa asioissa), mutta tässä Halla-aho osui mielestäni oikeaan. Ei ole nuorten syy, että heille tuputetaan rahaa opiskelujen ja työn sijaan, vaan tässä kohdassa päättäjien on katsottava peiliin. Sanotaan, että lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus, ja tämä pitää tietenkin paikkansa. Mitä Suomi siis haluaa opettaa lapsille ja nuorille? Sitäkö, että heillä on tässä maassa etuoikeus opiskella itselleen ammatti, jonka turvin he voivat esimerkiksi perustaa perheen ja elättää itsensä ja läheisensä työtä tekemällä? Työ on myös asia, joka kiinnittää ihmisen yhteiskuntaan, tuo uusia tuttavuuksia, erilaisia näkökulmia elämään, uusia mahdollisuuksia ja ajatuksia. Vai haluaako Suomen valtio opettaa lapsillemme ja nuorillemme, ettei kannata ruveta millekään, ei kannata kiinnostua erityisesti mistään, turha on suunnitella tulevaisuutta, kun raha, jota elämiseen tarvitaan, lahjoitetaan sinulle tuosta vain?

”Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi” aloitti Väinö Linna romaanitrilogiansa ”Täällä pohjan tähden alla” ensimmäisen osan. Sanotaan, että jo tuo ensimmäinen lause kuvastaa kuuluisaa suomalaista sisua. Koko käsite ”sisu” on niin suomalainen, ettei sille löydy muista kielistä virallista vastinetta.

Kaipaan tätä sisua suomalaisilta nuorilta, mutta totuus on, että heitä tulee kasvattaa siihen, ja heiltä tulee vaatia sitä. Uuden hallituksen on aika panostaa nuorisoon, mutta ei lahjomalla, vaan kouluttamalla heistä työntekijöitä ja tulevaisuuden rakentajia.

Vapaaehtoisena Valamon luostarissa

Sunnuntai 20.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Vapaaehtoistöissä Valamossa

Siitä on jo useampi vuosi aikaa, kun hetken päähänpistosta ilmoittauduin Valamon luostariin Torsti Lehtisen vetämälle filosofian kurssille. Lehtinen oli uusi tuttavuus, enkä kyllä ollut aikaisemmin perehtynyt erityisemmin filosofiaankaan. Tuon kesän jälkeen olen käynyt Valamossa kursseilla muutaman kerran ja monena kesänä olen ollut siellä vapaaehtoistöissä aina kaksi viikkoa kerrallaan. - Hetkinen, Pirkko, etkö sinä olekaan luterilainen? Olen toki, ja niin ovat myös useimmat muut vapaaehtoiset Valamossa. Miksi ihmeessä sitten ortodoksinen Valamo? Niin, sitä ei ole helppo selittää. Syitä löytyy varmasti useita, mutta suurin niistä lienee se, että luostarin alueella vallitseva tunnelma on erityinen, sekä turistit että työntekijät tietävät olevansa paikassa, jonka olemassaolon tarkoitus on Jumalan palveleminen.

Olen tehnyt töitä sekä portilla oppaana että vetänyt opastettuja kierroksia, joita varten olen joutunut pänttäämään valtavasti läksyjä sekä suomeksi että saksaksi. Koska ortodoksinen kulttuuri kaikkineen ei ole minulle luontaisesti tuttu, siihen perehtyminen on ollut antoisa ja vaativa matka.

Porttioppaan tehtävänä on toivottaa vierailijat tervetulleeksi ja kertoa heille alueen tapahtumista, tavoista ja paikoista. Tämä homma on ollut mielestäni helppo, ainoastaan venäjän kielen taitoa olen kaivannut, mutta sepä ei niin äkikseltään ole hankittavissa. Siis muuten homma on ollut ihan mukavaa, mutta ne hellepäivät aiheuttivat päänsärkyä. Luostarialueella on omat sääntönsä, tietysti. Hartiat ja polvet pitää olla peitettyinä, kirkossa jumalanpalveluksen aikana mielellään myös hiukset, koiria ei alueelle saa tuoda, no siinäpä ne tärkeimmät olivatkin. Mutta kyllähän näistä nousi iso poru monta kertaa. Jakelin auliisti kietaisuhameita ja huiveja niin miehille kuin naisillekin, kerroin heille säännöistä (jotka olivat selvästi näkyvillä), ja otin vastaan ystävällisiä hymyjä, suuttumista, haukkuja ja monenlaisia selityksiä. Niin, olihan siellä alueella kuljeskellut muutama nainen bikineissäkin. Muutaman kerran otin koiran hoitooni opaskojun viereen.

Opastettujen kierrosten vetäminen on todella vaativaa, mutta myös mielenkiintoista. Oppaan mielestä on mukavaa, kun ihmiset esittävät kysymyksiä, mutta me suomalaiset emme juuri niitä tee. Minun kurkkuani kuivasi monta kertaa, kun vedin tunnin kierroksen ollen yksin äänessä koko ajan (ja kaiken lisäksi sain neuvon, ettei vesipullo saa olla näkyvillä). Saksalaiset esittivät kysymyksiä, kysyivät myös oppaan henkilökohtaisia asioita, ja kerran jouduin jopa vastaamaan kysymykseen, mistä minun kenkäni olivat peräisin, kun ne olivat niin kivat (saksalaiset Riekerin kengät!). Kielitaitoni oli myös välillä kovalla koetuksella, kun yritin kertoa mahdollisimman tarkkaan ikoneista ja niiden symboliikasta. Sana ”käärinliina” oli hukassa, kun puhuin asiasta ensimmäisen kerran (ei tainnut tulla yliopisto-opintojen aikana puheeksi), mutta fiksut saksalaiset tiesivät oitis, mitä tarkoitin, ja minä opin uuden sanan. - Ja sitten oli tämä meille outo tippi -kulttuuri. Kerroin heti kierroksen alussa, että olen vapaaehtoistyöntekijä (etteivät odota liikoja meikäläiseltä). Silloin tällöin kierroksen päätyttyä joku saksalainen laittoi setelin tai kolikon kouraani. Nolostuin aina ja sanoin, että olen vapaaehtoinen, enkä tarvitse mitään, mutta eräskin mies sanoi, että laita se kiertämään. Niinpä ostin Valamon kaupasta jotakin. Eipä minulle ole ennen tippiä annettu – uusi kokemus sekin.

Ehkä mieleenpainuvin ryhmä, jota opastin, koostui kehitysvammaisista ja mielenterveysongelmista kärsivistä nuorista ja aikuisista. Tämä ryhmä tuli ylimääräisenä ohjelmaan, ja meitä oppaita sattui olemaan paikalla kolme. Miehiä oli kaksi, ja he sanoivat ”ei kiitos”. Minä sanoin, että sopii hyvin, koska ajattelin, että olenhan opettajana ollut tekemisissä niin monenlaisten ihmisten kanssa. Kun menin ryhmän luokse, luokseni tuli heti nuori nainen ja sanoi, että hänen siskonsa on kuollut. ”Tiedätkö, minunkin siskoni on kuollut. Minä ymmärrän, kuinka surullinen sinä olet.” Me halasimme toisiamme ja kumpaakin itketti. - Vedin kierroksen lyhennettynä ja kaikin tavoin yksinkertaisemmin kuin yleensä. Kun olimme uuden kirkon pienessä osassa (ns. ”kesäkirkko”), osoitin erityisen suurta kastemaljaa ja kerroin, että ortodoksisessa kasteessa lapsi laitetaan kokonaan tuohon isoon kastemaljaan. Silloin eräs ryhmässä oleva nainen parkaisi isoon ääneen, että lapsihan hukkuu. Rauhoittelin häntä ja sanoin, että kaikki huolehtivat vauvan hyvinvoinnista. - Seuraavana päivänä sain kuulla useamman kerran kiitosta siitä, kuinka olin huolehtinut ryhmästä. Se tuntui todella hyvältä ja tuli sellainen tunne, että olen osannut tehdä jotakin.

Valamon luostari Heinävedellä on jotakin aivan erityistä Suomessa. Vierailuun kannattaa varata aikaa, opaskierros kestää vain tunnin, ja kun sen kuuntelee, paikan historiasta saa hyvän käsityksen. Tarjolla oleva ruoka on niin hyvää, ettei muualle tarvitse mennä syömään (kannattaa vain yrittää välttää keskipäivän tienoon ruuhkaisimpia aikoja). Jos Valamoon menee kesäkuussa tai elokuussa, niin pääsee kokemaan myös luostarin rauhaa.