Kitaransoiton lyhyt oppimäärä

Sunnuntai 28.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Kitaransoiton lyhyt oppimäärä

Ollessani vaihto-oppilaana Saksassa ystävystyin erään luokkatoverini kanssa. Birgit oli meillä usein, istuimme omakotitalon yläkerrassa sijaitsevassa huoneessani ja juttelimme, Birgit soitti kitaraa, ja lauloimme yhdessä. Ystäväni alkoi myös opettaa minulle kitaransoittoa, eikä se edes ollut vaikeaa – nyt ei siis ole kyse klassisesta kitarasta, vaan ihan sointuopista ja säestyksestä. Kun palasin vuoden kuluttua vaihdosta takaisin Suomeen, marssin musiikkiliikkeeseen ja ostin oman kitarani. Siihen aikaan Suomessa joutui maksamaan niin sanotun ”ylellisyysveron” tavaroista, joiden ei katsottu olevan tarpeellisia, ja niinpä minäkin maksoin kitarasta veroni.

Pyrin Oulun opettajainkoulutuslaitokseen, ja muiden testien ja kokeiden ohella hakija sai osallistua vapaaehtoiseen laulukokeeseen. Minähän menin tilaisuuteen oma kitara mukanani, mutta naispuolinen lehtori ilmoitti, ettei laulua saa säestää. Siihen hänen miespuolinen kollegansa tuumasi, että annetaan nyt yrittää, ja niin minä lauloin ja soitin itseni sisälle OKL:een. No, kai minä pärjäsin muissakin kokeissa riittävän hyvin.

Otin kitaran mukaani myös ulkomaanreissuille, kunnes huomasin, ettei rannalla näppäileminen ollut erityisen mukavaa, sillä tuuli vei soittimen äänen mukanaan. Vaikka en sitten enää raahannutkaan soitinta ulkomaille, säestin lauluja monenlaisissa illanistujaisissa ja kaveripiirin kokoontumisissa ja lauleskelin itsekseni.

Perheen perustaminen muutti soitintilannetta sen verran, että päätin aikuistua ja ostaa pianon. Tästä syystä kitara jäi taka-alalle ja lopulta hävisi huushollistamme kokonaan, koska se vei aika lailla tilaa, ja olihan pianosäestys jotain vallan muuta kuin kitaralla rämpyttely – niin kai minä ajattelin.

Miksi ihmeessä kitara tuli pitkän ajan jälkeen ja yllättäen mieleeni? Näin pari yötä sitten unen, josta mieleeni jäi erityisesti seuraava tapahtuma: Olin jossakin koulun juhlasalissa eli voimistelusalissa. Harjoittelin ilmeisesti ohjelmaa johonkin lähestyvään tilaisuuteen, ja kuulin salin toisella puolella jonkun soittavan kitaraa ihan väärin. Soitto otti korviini sen verran, että ryntäsin salin toiselle puolelle pelastamaan kitaran musiikin runtelijalta ja ilmeisesti opettamaan tuolle vanhemmalle miehelle oikeat otteet, olin unessani nuori. Ja sitten yhtäkkiä olinkin vanha, katsoin sormiani ja mietin, muistanko vielä, miten sointuja näppäiltiin. Tuohon loppuvat muistikuvani erikoisesta unesta.

Tätä kirjoittaessani uskon, että jos saisin käsiini kitaran, osaisin säestää muutaman laulun, mutta mielessäni pyörii edelleen kysymys, miksi näin unta kitarasta.

Kävin pari päivää sitten tervehtimässä ystävääni hoitolaitoksessa. Kohtasin siellä myös sattumalta entisen naapurini, joka oli kuulemma ”olosuhteiden pakosta” muuttanut omasta asunnostaan kyseiseen hoivakotiin. Hän on tyylikäs ja hyväntuulinen – tämä yli 80- vuotias rouva – ja kertoi minulle, kuinka hänellä oli viime aikoina pitänyt kiirettä. Rouva oli nimittäin oman kertomansa mukaan ollut juuri pari viikkoa hoitamassa iäkkäitä vanhempiaan, koska ”jonkunhan piti heistäkin huolehtia”. Niin, niin, minä nyökyttelin ja rupesin rouvan poistuttua jututtamaan ystävääni, joka oli sopivasti kahvipöydän ääressä. Esittelin itseni (olemme tunteneet toisemme noin viisikymmentä vuotta), ja pian hän tunnistikin minut ja keskustelimme yhteisistä perhetutuista. Välillä hänen mielensä siirtyi lapsuuteen, ja hän kertoi, kuinka aikaisin isä aina nousi jotta ehtisi töihin, ja kuinka ahkera isä aina oli, ja minä ymmärsin, että näitä kertoessaan hän oli sillä hetkellä tuo pikkupoika, joka puhui kunnioittaen isästään. Tiesin, että hän koki samaa kuin minä unessani, jossa muutuin yhtäkkiä nuoresta vanhaksi, hänen muutoksensa oli vain päinvastainen.

Minkä viestin uni kitarasta halusi välittää minulle? Oma realistinen minäni vastaa, että älä nyt höpötä, sillä unet ovat unia, eivätkä ne tarkoita mitään sen kummempaa. Unien tulkitsijat sanovat, että kitara symboloi luovuutta, kehitystä ja tunteiden ilmaisua. Minulle tuo uni muistutti voimakkaasti sitä, että olin oppinut taidon – eikä se tarkoittanut ainoastaan soittotaitoa -, osasin jotakin niin hyvin, että halusin opettaa muitakin, ja tarttuessani jo – yllättäen - vanhoilla käsilläni soittimeen, tuo taito oli minulla yhä. Viesti oli voimakas: Sinä osaat, ole rohkea, sinä osaat.

Olen kommunisti

Torstai 20.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Olen kommunisti

Olen kommunisti. Mielestäni nykyisen kapitalismin mukainen maailma on täysin epätasa-arvoinen ja ihmisten väliset yhteiskunnalliset erot hävettävän suuria. Ihmettelen sitä, että hyvin toimeen tulevan johtoportaan jäsen pystyy nukkumaan yönsä kunnolla, vaikka joka ikinen lukutaitoinen (niin, kaikkihan eivät pysty edes hankkimaan lukutaitoa) tiedostaa tämän maailman ongelmat. Pienen pieni osa maapallomme väestöstä omistaa ja tuhlaa sen, mitä tällä maailmalla on tarjottavana, ja se suurin osa näkee nälkää, tekee liikaa töitä, sairastaa eniten ja kuolee aikaisin. On ällistyttävää, että nämä faktat eivät tunnu missään! Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus koulutukseen, työhön, kunnolliseen terveydenhoitoon ja lopulta inhimilliseen kuolemaan, mutta näin ei ole. Tämä maapallo kuuluu kaikille! Tämä varallisuus kuuluu tasaisesti kaikille! Nämä edut ja velvollisuudet kuuluvat kaikille! Joku ihmettelee, miksi sitten ajan uudenkarhealla autolla, asun hulppeassa asunnossa, koulutan lapseni parhaissa yliopistoissa, lennän lomalle Bahama-saarille, hankin itselleni kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman. He eivät ymmärrä, että olen sydämeltäni kommunisti.

Olen katolinen nunna. Asun luostarissa, päiväni vietän tarkan rytmin mukaisesti, ja siihen kuuluvat jumalanpalvelusten ja rukoushetkien lisäksi laupeudentyöt ja luostarin minulle antamat kuuliaisuustehtävät. Kun lopulta illalla vetäydyn omaan kammiooni, jonne maailman äänet eivät kuulu, koen itseni täysin onnelliseksi. Tämä on minun elämäni, eikä siitä puutu mitään. Joskus ulkomaiset turistit ihmettelevät, miten viihdyn näiden seinien sisällä. Heidän mielestään elämäni on yksitoikkoista, ja he myös epäilevät sitä, vaatiiko Jumala oikeasti tällaista elämää. En osaa vastata kaikkiin heidän kysymyksiinsä, mutta sydämessäni tiedän, että tämä elämäntapa on oikea – ainakin minulle. Kerran viikossa lähden kaupungille ulos luostarialueelta. Silloin menen tapaamaan miestäni ja lastani. Se päivä on minulle hyvin tärkeä, samoin heille. Jos asuisin perheeni luona kaiken aikaa, luulen, että avioliitto muuttuisi arkipäiväiseksi rutiiniksi, ja sitä en halua. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Elämässäni toteutan Hänen luomistyötään ja tahtoaan.

Olen vegaani. En halua, että yhdenkään eläimen veri vuotaa minun takiani. Tiedän, millaisissa olosuhteissa karjaa kasvatetaan ulkomailla ja myös Suomessa. Tuon tuostakin saa lukea lehdistä, että poliisi on määrännyt lopetettavaksi jonkin karjatilan eläimet, koska nämä ovat olleet aliravittuja ja eläneet hoidon puutteessa. Minä en halua, että yksikään eläin joutuu kärsimään minun vuokseni, sen takia en tue kotimaista enkä ulkomaista lihantuotantoa. Olen myös luopunut maidosta juuri samoista syistä. Ruokani tulee suoraan luonnosta, eikä sen vuoksi tarvitse yhdenkään eläimen kokea huonoa kohtelua ja lopulta tulla tapetuksi. Ruokani on myös hyvää, eikä kaikkea todellakaan tarvitse tehdä itse (jos se seikka vaikeuttaa vegaaniksi alkamista), vaan kaupasta saa herkullista ruokaa, jonka syömisestä ei tule huono omatunto. Meillä on kavereiden kanssa kerran kuussa hampurilaispäivä. Se on pitkä perinne, eikä kukaan halua olla pois tuosta tapaamisesta. Meille on varattu iso pöytä McDonald`sista, ja kaikki haluavat mukaan! Ulkopuolisia ei suvaita, meillä on ihan omat juttumme. Hampurilaispäivänä minäkin syön lihaa. Täytyy myöntää, että Mäkkärin burgerit ovat ihan parasta! Pari viikkoa sitten halusimme kaverini (myös vegaani) kanssa testata, mikä purilaispaikka on se kaikkein paras. Joka ikinen viikonpäivä kävimme jossakin mestassa, mutta lopputulos oli se, että kantapaikka vei kyllä voiton. En tunne huonoa omaatuntoa siitä, että syön silloin tällöin hampurilaispihvin. Ne eläimethän on joka tapauksessa jo tapettu, siitä en voi itseäni syyllistää.

Olen luterilainen piispa. Raamattu on ylin ohjeeni elämässä ja uskonasioissa. Olen kiitollinen Martin Lutherille siitä, että hän puhdisti uskon katolilaisesta hömpästä, niin että meille jäi jäljelle Raamatun pyhä tahto, jota ei tarvitse ruveta tulkitsemaan. Pyhä kirja antaa meille uskon ja elämän ohjeet. Kaikkein rakkainta minulle on jo rippikoulussa opetettu Lutherin sana pelastuksesta: ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Joskus ihmiset vetoavat siihen, että Raamattua pitäisi lukea siten, että muistaa taustalla olevan kulttuurin ja aikakauden. Tietysti näinkin. Eihän kukaan oikeasti halua väittää, että jänis on märehtijä, vaikka Raamatussa niin sanotaan. Näitä pieniä asioita saattaa olla, mutta Raamatun pääsisältö on selvä, ja vaikka kymmenen käskyä kuuluvat Vanhan Testamentin puolelle, niiden viesti on yleismaailmallinen ja ylittää kaikki aikakaudet. - Tällä hetkellä kirkko kipuilee homoparien (vai mikä lienee oikea termi) vihkimisten kanssa. Pitäisikö kirkon vihkiä vai ei, pitäisikö asia jättää maalliselle instituutille ja kirkko vain siunaisi, vai voiko siunausta antaa? Vaikeita kysymyksiä. Raamattu on minulle tärkein opas, ja minä kyllä tiedän, mitä siellä sanotaan näistä asioista. Olen kuitenkin päättänyt vaieta, koska en halua riidellä. Voi, kun olisi olemassa sana, joka tarkoittaisi samalla kertaa kyllä ja ei!

Olen ihminen – ja epärehellinen itselleni.