Mihin olet menossa Suomen kirkko?

Maanantai 18.3.2024 - Pirkko Jurvelin

Mihin olet menossa Suomen kirkko?

Keskustelin jokin aika sitten nuoren aikuisen kanssa. Hän oli kiinnostunut uskonnoista ja kaipasi ilmeisesti elämäänsä jonkinlaista hengellistä sisältöä. Nuoren naisen koti oli ollut vanhoillislestadiolainen, hänen puolisonsa ja joku suomalainen ystävänsäkin tunnustivat islamin uskoa, ja läheinen kaveri oli mormoni, jonka mukana nainen oli joskus käynyt liikkeen tilaisuuksissa. Voisi melkein sanoa, että ikäisekseen tällä henkilöllä oli runsaasti kokemuksia eri tavoista uskoa. Kaikesta huolimatta sitä oikeaa hengellistä kotia ei ollut kuitenkaan löytynyt. Vanhoillislestadiolaisuus edusti monessakin mielessä liian jyrkkää suhtautumista esimerkiksi asenteissa sukupuolien kirjoa kohtaan, islamissa naisen alisteinen asema puolestaan tuntui vanhanaikaiselta ja väärältä, mormoniuskonto ei sekään innostanut. Kun ajattelin keskusteluamme jälkeen päin, niin mieleeni tuli, ettei tällaisessa tilanteessa auta muu kuin alkaa kehitellä ihan omaa uskonsuuntausta, sellaista, joka hyväksyy kaikki ne asiat, jotka itsekin katsoo hyväksyttäviksi, kieltää ne, mitkä kuuluukin kieltää (esim. tappaminen), ja toisaalta antaa kuitenkin hengellistä tukea ja turvaa.

Nykyinen suomalainen evankelisluterilainen kirkko tekee kyllä parhaansa, jotta sen julistama sanoma kelpaisi ihan kaikille. Kirkko yrittää tehdä kristillisyydestä jokaiselle sopivan ja mukavan, ja sehän käy nykyihmiselle, joka on kasvanut ”minä itse” ilmapiirissä lapsesta saakka. Jo pienenä suomalainen oppii, että hän itse, hänen tehtävänsä, halunsa ja huvinsa ovat hänen elämänsä tärkeimmät asiat. Tätä kutsutaan kauniisti ”yksilökeskeisyydeksi” ja ”oman itsensä toteuttamiseksi”, mutta arkikielellä voimme sanoa, että se on monessakin mielessä pelkkää itsekkyyttä.

Kirkko haluaa auttaa ja tukea, mikä on sen tärkeä tehtävä, mutta vielä tärkeämpi tehtävä on kristinuskon ja sen tärkeimmän sanoman, pelastuksen, esilletuominen.

Jokin aika sitten piispat ehdottivat kirkolliskokoukselle, että kirkkojärjestykseen lisättäisiin säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Ensimmäinen käsitys tarkoittaisi miehen ja naisen välistä avioliittoa, ja toisessa avioliitto ymmärretään kahden henkilön välisenä. Tämä tarkoittaisi sitä, että kirkkomme papit voisivat tulevaisuudessa vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Lopullisen päätöksen tästä uudistuksesta tekee kirkolliskokous. Arkkipiispa Tapio Luoma selventää:”Jatkossa yksittäinen pappi voi oman näkemyksensä mukaan ratkaista, pidättäytyykö samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä vai suostuuko.” Toki samansukupuolisten vihkimisiä on tapahtunut tähänkin asti, vaikka niille ei ole kirkon puolelta ollut virallista lupaa.

Kun tämä päätös astuu virallisesti voimaan, voimme sanoa, että Suomen evankelisluterilainen kirkko on lopultakin antanut periksi minä itse- ihmisille. Raamatun opetukset - joihin koko kirkon kaksituhatvuotinen olemassaolo perustuu – unohdetaan ja laitetaan syrjään, kun halutaan antaa myöten ihmisten mielipiteille ja yksilöllisyydelle. Voi, voi, mistä löydämme uuden Martin Lutherin, uskonpuhdistajan, joka ei kumartele ihmisille!

Jokainen on tervetullut kirkkoon nyt ja aina! Se asia ei muutu, eikä sitä pidä muuttaa. Kirkon ei kuitenkaan tule hylätä sen oman pyhän kirjan, raamatun, oppia, eihän se silloin enää ole kristinoppia julistava kirkko.

Tämänkin uudistuksen tarkoituksena on pysäyttää jäsenkato kirkossa, mutta erästä asiaa ei huomata: Viime vuosikymmenien aikana kirkko on maallistunut ja unohtanut perusoppinsa yhä enemmän ja enemmän, mutta siitä huolimatta väkimäärä jatkaa pakoaan. Erään tutkimuksen mukaan Ruotsissa kirkosta erottiin entistä enemmän sen jälkeen, kun sateenkaariparien vihkiminen hyväksyttiin. Eli tämäkään temppu ei auttanut joukkopakoa. Ehkä ihmiset etsivät kuitenkin jotakin muuta: muuttumatonta sanomaa kristinuskon ytimestä. Toki tässä yhteydessä on myös sanottava, että kirkosta eroamiseen löytyy paljon muitakin syitä, yksi niistä on kirkollisvero. Eräs nuori, joka ei kirkon palveluja juurikaan käytä, sanoi, että hän mielellään maksaa veronsa, koska kirkkolaitos on vuosisatojen ajan ja yhä ylläpitää poikkeuksellisen hienoa rakennuskulttuuria. Hyvä syy sekin.

Mielestäni jokainen saa elää ja toimia ihan niin kuin itse haluaa, kunhan noudattaa yhteiskunnassa vallalla olevia lakeja. Myös kirkko saa ja sen tulee toimia saamansa tehtävän mukaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: samaa sukupuolta olevien vihkiminen, kirkon tehtävä

Minuuden rakentuminen

Sunnuntai 7.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Minuuden rakentuminen

Olin Helsingissä parin päivän reissulla. Matkalta toin mukanani kustannussopimuksen uusimpaan teokseeni. Blogini otsikko kertookin jo jotain siitä, mitä aihepiiriä viimeistelyä vailla oleva teos käsittelee.

Noin vuosi sitten kirjoitin blogipostauksen siitä, kuinka elämässäni oli tapahtunut jotakin aivan uutta ja ihmeellistä, positiivisella tavalla erikoista: Olin saanut tietää, että minulla on sisko, jonka olemassaolosta en ollut ollut tietoinen ennen kuin hän kertoi minulle siitä sähköpostilla. Meillä on yhteinen isä. Olemme tavanneet siskoni kanssa nyt muutaman kerran, puhuneet pitkiä puheluja, lähettäneet sähköpostia ja whatsapp-viestejä. Siskoni tuntuu siskolta, hän on mukava ja fiksu ihminen.

Ei kai ole kumma, että kirjoittava ihminen alkaa pyörittää mielessään kaikenlaisia sanoja, lauseita ja ajatuksia, kun kokee tällaisen mullistuksen elämässään, sillä kun asiat kirjoittaa selkeästi näkyviin, ne on helpompi ymmärtää. Tämä on siis aihe, jota keväällä ilmestyvä romaanini käsittelee. - Huomatkaa: Tulossa on romaani, joka on fiktiivinen, mutta paljolti toki faktaan perustuva kertomus useamman ihmisen elämän tarinan nivoutumisesta yhteen ja siitä, mitä kaikkea sitä ennen on tapahtunut.

Kustantajan kanssa käymäni pitkä, pohdiskeleva keskustelu toi jälleen kerran monenlaiset ajatukset pintaan. Kerroin, kuinka olin eräässä esiintymistilanteessa maininnut, että tällainen romaani on tulossa seuraavaksi. Tilaisuuden jälkeen kaksi kuuntelijaa tuli juttusilleni. He halusivat kertoa oman tarinansa, johon liittyi salattu sisar tai veli. Yllätys oli myös se, että kotimatkalla tuosta tilaisuudesta minua kyydinnyt henkilö alkoi puhua, kuinka hänelläkin on jossakin veli, jota ei ole koskaan tavannut. Myös tämän jälkeen olen kuullut samanlaisia kokemuksia tapaamiltani henkilöiltä.

Kustantajallanikin oli tarina kirjani aiheeseen liittyen. Hänen kirjakaupassaan käy tuon tuostakin vanhempi herrasmies, jonka kanssa hän on ystävystynyt. Tämä mies on annettu jo heti syntymässä lastenkotiin, eikä hänellä ole tietoa omista vanhemmistaan. Mies on viettänyt myöhemmän lapsuutensa kahdessa eri poikakodissa (siis siihen aikaan - jo pelkkä sana kuulostaa oudolta tänään), hän on opiskellut, työskennellyt ja matkustellut paljon ulkomailla. Nyt hänen elämänsä laitetaan kirjoihin ja kansiin, ja tehtävä on äärimmäisen mielenkiintoinen ja ymmärrettävästi hyvin tärkeä tulevan teoksen päähenkilölle.

Keskustelumme sivusi luonnollisesti myös sitä, miten ihmisen luonne rakentuu. Kumpi on määräävä tekijä: perimä vai ympäristö? Olen tutkiskellut aihetta kirjaani varten, ja ilmeisesti nykyisin ollaan taipumassa siihen ajatukseen, että kuitenkin ympäristö olisi ihmisluonteeseen vaikuttavin tekijä. Kyllä, kyllä, jos lapsi saa kasvuympäristöltään kannustusta, tukea ja rohkaisua, niin voisi kuvitella, että sellainen kasvatus kehittää luottamusta, hyvää itsetuntoa ja rohkeutta, olivatpa ne geenit sitten mitä tahansa. Ja taas päinvastoin. Mutta eiväthän nämä asiat ole aivan niin yksioikoisia, sillä kun on kyse ihmisestä, niin miltei kaikki on mahdollista.

Siskoni on puhunut useaan otteeseen siitä, kuinka hän on koonnut oman elämänsä palapeliä, ja vasta silloin, kun hän sai tavata ja oppia tuntemaan oikean isänsä, alkoivat palapelin palaset loksahdella yhteen. Samoin kävi myös eräälle tuttavalleni, joka oli isänsä kuolinvuoteella kuullut, että on saanut perimänsä tanskalaiselta luovuttajalta. Tästä alkoi etsimisen taival, mutta tänä päivänä tälläkin henkilöllä on monta ihanaa ja läheistä sukulaista Tanskassa, ja kuitenkin hän oli täydestä sydämestään voinut sanoa kuolevalle isälleen:”Sinä olet minun oikea isä.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: suku, minuus, adoptio, persoona, romaani

Sotapolku.fi

Lauantai 28.11.2020 - Pirkko Jurvelin

Sotapolku.fi

Lapsenlapseni, yliopistossa ensimmäistä vuottaan opiskeleva Saana, on erittäin kiinnostunut historiasta. On kyllä aika mielenkiintoista, mistä tällainenkin innostus voi olla peräisin, sillä me lähisukulaiset ja ystävät emme ainakaan ole syyllisiä. Kun minä olin juuri päässyt ylioppilaaksi ja ulkomaille suuntaamassa, oli olemassa kaksi asiaa, jotka eivät kuuluneet minun maailmaani: politiikka ja historia. No, ajan myötä myös nuo asiat ovat ruvenneet kiinnostamaan paljonkin, etenkin tuo historia.

Saana kysyi minulta, miksi hänen ukkiansa (=minun isääni) ei ole mainittu Sotapolku.fi-sivustolla. Hyvä kysymys ja hyvä vastaus: 1. En ole aikaisemmin kuullut kyseisestä sivustosta. 2. Isäni sotahistoria on jäänyt minulta jostakin syystä tuntemattomaksi, kun taas ukkini vaiheet sisäsällissodassa ovat hyvinkin tutut hänen kirjoittamiensa päiväkirjojen ansiosta (painettuna: ”Eestä vapauden – eestä kotimaan, Viljo Törmälän päiväkirjat sisällissodan ajalta”, Bod). Selitys oli varmasti hyvä, mutta Saanan kysymys alkoi vaivata minua, ja niinpä hain netistä esiin kyseisen sivuston. Totesin, että pystyn liittämään sinne helposti ukkini tiedot ja vaiheet sodan ajalta, koska minulla on tallella hänen sotilaspassinsa ja päiväkirjansa. Teen sen heti, kunhan… Siis ihan pian. Mutta mistä ihmeestä löydän tietoja isäni sotahistoriasta? Ja nyt tulee tunnustus: Olen lahjoittanut kaikki isäni sotapäiväkirjat Oulun kaupungin museolle, paperit on allekirjoitettu, siellä jossakin varastossa ne lepäävät. Miksi ihmeessä tein mokoman hullun teon? Kun sain kyseiset päiväkirjat haltuuni, tartuin niihin tietenkin valtavan innoissani. Pettymys oli suuri, kun löysin sivuilta säämerkintöjä, huomioita varhaisesta linnunlaulusta, sellaisia muistiinpanoja, joita voisi tehdä vaikka kesämökillä. Ei ollut dramaattisia taistelukuvauksia, joita olin tietysti odottanut, vaan kaikkein mielenkiintoisin anti olivat päiväkirjoissa olevat kuvat, joita joku sotakaveri oli taidokkaasti piirtänyt. Jospa joku tutkija kuitenkin joskus hyötyy niistä muistiinpanoista.

Mistä kysyvä saa tietoa? Kirjastosta! Menin kaupunginkirjastoon ja kerroin virkailijoille etsiväni tietoa tietyn henkilön sotahistoriasta. He tarttuivat auliisti asiaan, mutta sanoivat, että tässä saattaa mennä muutama päivä, tietoja piti hakea erilaisista tietokannoista ja yksityisistä kirjoista. Muutaman tunnin kuluttua minulle soitettiin, että on olemassa yksi kirja, josta kerrotaan Ilkka Törmälän sotahistoriasta, ja tuo kyseinen teos löytyy Kuopiosta. Tilataanko se tänne Ouluun? Kyllä vain! On meillä hieno kirjastopalvelu! Euron maksaa koko lysti.

Hieman lisätietoa sain vielä vanhoja valokuva-albumeita selaamalla. Niistä löysin kaksi kuvaa isän alokasajalta vuodelta 1940 sekä mielenkiintoisen otoksen, jossa oli kahdeksan lumipukuista miestä aseineen otsikkona ”Uhtualla 42, oma ryhmä”. Tästäkään en tiedä sen enempää, mutta muistan kyllä, kuinka isä silloin tällöin ilmeisen hyväntuulisena lauleskeli ”Eldanka-järven jää, se on taakse jäänyttä elämää...”

Tänään haudattiin Suomen viimeinen Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt. Presidenttimme sanoi hautajaisissa pitämässään puheessa:” Sodissa nousseen Suomen menestystarina on ainutlaatuinen. Meillä on kestävyyttä kohdata vaikeuksia ja uskoa niiden voittamiseen. Meillä on tahtoa puolustaa arvojamme ja maatamme. Tästä kaikesta ritari Tuomas Gerdt: Me kiitämme, me kunnioitamme ja me muistamme.” Nämä sanat voimme varmasti sanoa kaikille sodissamme taistelleille. Ja vielä sananen kaikille niille, joita menneisyys ei kiinnosta: Jos historian tapahtumat eivät innosta juuri nyt, niin joskus saattaa tulla aika, jolloin sinä olet valmis paneutumaan ja ottamaan vastaan tietoa niistä ihmisistä ja asioista, jotka ovat tehneet sinusta sinut.

P.s. Jään innolla odottamaan viestiä kirjastosta. Pian minä saan oppia isästäni jotakin aivan uutta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sukuhistoria, isovanhemmat

Mustien kiharaisten hiusten salaisuus

Tiistai 16.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Mustien kiharoiden arvoitus

Muistan aina, kuinka Viljo-ukki ja hänen veljensä Akseli sekä heidän kaukaa Amerikasta kylään tullut Jalmari-veljensä istuivat olohuoneessa Seminaarinkadulla ja puhuivat yhteisestä lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kuinka samannäköisiä nuo miehet olivatkaan: voimakkaat kasvojenpiirteet, ja jokaisella paksut, mustat, kiharat hiukset. Ukin hiukset eivät koskaan harmaantuneet, ja vanhempana herrasmiehenäkin hänen hiuksensa olivat harvinaisen komeat, kun niitä vertasi samanikäisten miesten harvahkoihin, harmaantuneisiin hapsiin.

Törmälä-suvun sukujuhlan lähestyessä tyttäreni alkoi selata sukujuhla- ja sukututkimuskansioita, jotka minulla on hyllyssäni perintönä isältäni. Hän ilmoitti tekevänsä kaksi ”väitöskirjaa”, toisen sukutapaamisten historiasta ja toisen sukumme lähihistoriasta. Keskustelimme useaan otteeseen asioista, minä kerroin, mitä muistin, ja muita asioita hän tutki sukutauluista. No, kuka sitten oli se ja se?- kysymyksiin en osannut läheskään aina vastata. Huomasin, että tiesin aivan liian vähän sukujuuristani, mutta nyt oli aika oppia. - Ja sitten tauluista paljastui yllätys, josta minä en ollut koskaan kuullut: minun ukkini isä oli avioton lapsi, jonka isästä ei löytynyt mitään mainintaa kirkonkirjoissa. Sen verran tiedetään, että aviottoman lapsen äiti joutui ajan tavan mukaan virallisesti papin nuhdeltavaksi. Myöhemmin tämä esiäiti meni naimisiin, ja avioton Juho-poika sulautui hyvin kasvavaan lapsikatraaseen.

Ahaa, siinä se sitten oli! Siis vastaus mustien kiharaisten hiusten arvoitukseen: ne hiukset on peritty henkilöltä x. No, tuohan ei nyt ole vielä mikään vastaus. Kuka ihme tämä henkilö on voinut olla? Jos mietitään, millainen oli maaseutumiljöö joskus 1800-luvun alun vuosikymmeninä, niin aika rauhallisesta asuinympäristöstä on kysymys. Mikäli joku paikallinen isäntämies tai renki olisi ollut asialla, niin kai siitä olisi huhuja kiertänyt. Minun mieleeni tuli sana: laukkuryssä. Kyseiset henkilöthän kulkivat ympäriinsä maaseudulla kaupittelemassa kaikenlaisia tavaroita, sillä kauppoihin oli usein pitkä matka. No, tulipahan vain mieleeni.

Sukukokous oli todella mukava tapahtuma. Meitä oli koolla toista sataa ihmistä, jotka jotenkin kuuluivat Törmälä-sukuun. Syötiin ja kahviteltiin, katseltiin lasten esittämää ohjelmaa ja kuunneltiin aikuisten mielenkiintoisia esitelmiä suvun vaiheista, tavattiin tuttuja ja vieraita, juteltiin suomeksi ja englanniksi, otettiin yhteiskuvia ja yksityiskuvia, meininki oli kesäisen rentoa. Kun pitkän päivän päätteeksi keräilin tavaroitani, ja kun meitä oli enää muutama pikkuserkku paikalla, sanoin vähän leikilläni:” Minä olen aina ihmetellyt, mistä Viljo-ukin paksut, kiharat hiukset ovat peräisin. Tietääkö joku asiasta?” Muut katsoivat toisiinsa hymyillen, ja eräs heistä kysyi:” Etkö sinä sitten tiedä?” ”No,en, mutta kerro ihmeessä, jos olet kuullut jotakin.” Silloin kuulin tarinan kahdesta maanviljelijästä, jotka veivät myllyyn viljaa jauhettavaksi, ja pitkän työpäivän päätteeksi muutaman oluen otettuaan alkoivat avautua toisilleen perhesalaisuuksista. Toinen valitti omaa osaansa (en kyllä nyt muista, mitä se oli), ja minun kantaisäni huokaisi, että ”meidän suvussa on mustalaisverta”.

Lopuksi en voi muuta kuin todeta, että minua tosissani harmittaa, etten ole perinyt noita syrjähypyn seurauksena sukuun tulleita komeita hiuksia. Jos jotakin olen perinyt oletetulta esi-isältä, niin ehkä se on tuo kulkutauti: aina pitää olla muutama matka varattuna, sitten vasta on tyyni olo. Siirrynkin tästä sulavasti katselemaan, millaisia kiertomatkoja on tarjolla. Paikasta toiseen kiertäminen on mukavaa – näin lienee tuntenut myös herra x.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sukukokous, ukki, perimä, suku